SK:n parhaat

Plastiikkakirurgi, professori Virve Koljosen mielestä täyteainehoidot tulisi rajata ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Huulten täyttö tehty kaksi kertaa noin kolme vuotta sitten. Ensimmäisen täyttökerran jälkeen täytteet menneet pateille, joita on puristeltu tyhjiksi. Yritetty korjata uusilla täytteillä, mutta pahkurat jääneet edelleen. Erikoishammaslääkäri Ville Männistö kirjaa asiakkaan lähtötilanteen koneelleen. 21-vuotias Siiri Mannerheimo on tullut hänen vastaanotolleen huulitäytteiden korjaukseen. Suun sisäpuolelle on kapseloitunut useita tunnottomia pahkuroita. "Välillä ne jäävät hampaiden väliin ja puren niitä", Mannerheimo sanoo. Männistö tekee Mannerheimolle allergiatestin. Hän pistää tämän käsivarteen hyaluronidaasia. Se on lääkevalmiste, jolla sulatetaan täyteaine huulista. Odotetaan kaksikymmentä minuuttia. Ei reaktiota. Mannerheimo käy makaamaan hoitopöydälle. Suu- ja leukakirurgiaan erikoistunut Männistö katsoo suuhun. Männistö epäilee Revolax Deep -nimisen merkin valmistetta. Sitä pistetään poskipäihin, kun halutaan kohottaa kasvoja. Huulissa aine aiheuttaa Männistön mukaan kapseloitumista ja patteja sekä niin sanottuja täyteaineviiksiä. Siis huulten ja nenän väliin muodostuvan juovan, kun täyteaine etsii kasvoissa tilaa ja nousee ylöspäin. "Huulen limakalvo on ohut", Männistö sanoo. "Tuo aine on paksua, eikä kuulu huuliin. iPistäjä on ehkä ollut kokematon." Toisaalta kokenutkin tekijä saattaa käyttää tietoisesti huuliin "väärää valmistetta" korostaakseen lopputulosta. Huuliin pitäisi käyttää "esimerkiksi Juvedermin Voliftiä tai Restylane Kysseä", Männistö luettelee täyteainebrändejä, joita hän sopivasti itse tarjoaa asiakkailleen klinikalla Helsingin Kalasatamassa. Nyt Männistö sivelee puudutusainetta Mannerheimon ylähuuleen. He sopivat, että huulista poistetaan vain kovat, häiritsevät ulokkeet. Ei kaikkea täytettä. Huulten muotoon ja kokoon Mannerheimo on tyytyväinen. Männistö täyttää ruiskun, jonka päässä on pitkä neula. "Oliko sulla jotain sellaisia…?" Mannerheimo saa tuskin lausettaan loppuun, kun Männistö vetää tottuneesti laatikosta esiin kaksi stressipalloa. Vaaleanpunaiseksi lakatut rakennekynnet puristuvat niiden ympärille. Männistö kääntää huulen sisäosan ylöspäin ja pistää pitkällä neulalla useisiin eri kohtiin. Sitten hän hieroo huulta vaakasuunnassa rajun näköisin ottein. Patit pitää puristaa rikki, Männistö selostaa, napsahduksen tuntee sormissa. Toimenpide kestää pari minuuttia. Se maksaa 279 euroa. "Näytti varmaan pahemmalta kuin oli", Mannerheimo sanoo. "Ei tuntunut paljon miltään." Yhä useampi plastiikkakirurgin asiakas hakeutuu täyteaineiden ottamisen sijaan niiden poistoon. Usein korjataan jopa vuosia aiemmin tehtyjä, epäonnistuneita operaatioita. Huulten täyteaine on nimeltään hyaluronihappo. Sama aine vaikuttaa eri brändien valmisteissa. Sitä löytyy myös joidenkin ihonhoitotuotteiden sisällysluetteloista. Hyaluronihappo imee itseensä kosteutta ja nestettä, ja sen geelimäinen koostumus luo ihon alla täyteläisen efektin. Sitä löytyy ihmisen kudoksista, ja siksi sitä mainostetaan luonnollisena. Puhtaassa muodossaan hyaluronihappo on kaikilla organismeilla samanlaista. Se löydettiin ensimmäisen kerran 1930-luvulla lehmän silmän lasiaisesta. Hyaluronihappoa eristetään edelleen esimerkiksi kukon heltasta ja sitä käytetään muun muassa nivelrikon hoidossa. Ihmiskeho ei hylji tuttua ainetta. Esteettisissä hoidoissa käytettävä hyaluronihappo käsitellään kemiallisesti, jotta täyteaine pysyy koossa ja säilyttää muotonsa. Ilman käsittelyä suuteleminen tai huulipunan painaminen huuleen saisi täytteen leviämään ympäriinsä. Kemiallinen käsittely ei yleensä tee hoidosta vaarallista. Vaarallista on pistäminen. Katukuvaan on viime vuosina ilmestynyt valtavasti lisää pistoshoitoja tarjoavia paikkoja. Ulkomainostelineissä ja ikkunamainoksissa toivotetaan tervetulleeksi walk in -täytehoitoihin ilman ennakk...

"Haluan lähettää signaalin", lahjoittaja lausui tiedotteessa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Museonjohtaja Jaana Tamminen kuuli lahjoituksesta jo viime vuoden lopulla. Puhelinkeskustelussa, hän muistelee. Vai sittenkin kyläillessään lahjoittajan luona? He tuntevat toisensa hyvin ja puhuvat usein taiteesta. Lahjakirja laadittiin, ja maaliskuun puolivälissä museo saattoi viimein muotoilla tiedotteen. "Järvenpään taidemuseolla on ilo saada ottaa vastaan rahalahjoitus…" Mittava lahjoitus, sanottiin, sillä summa oli huomattava. Miljoona euroa. Lahjoittaja ei halua julkisuutta, mutta tiedotteessa kerrottiin kuitenkin hänen nimensä: Elisa Paloheimo. Kerrottiin myös, miksi Paloheimo oli päättänyt tukea juuri Järvenpään taidemuseota. Siellä on Suomen suurin kokoelma Eero Järnefeltin töitä. Maalauksia, vesiväritöitä ja grafiikkaa, yhteensä lähes kolmesataa teosta. Mutta tilat ovat ahtaat ja sijaitsevat kirjaston alakerrassa. "Haluan lähettää signaalin taiteen ja kulttuuriperinnön puolesta näinä vaikeina aikoina", Paloheimo lausui tiedotteessa. Mainitsi kulttuurileikkaukset ja säästöt. Hänen mielestään Järvenpään museolla pitäisi olla paremmat puitteet, koska taidekokoelma on "upea". Eero Järnefelt maalasi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vuosikymmeninä, joita sanotaan Suomen taiteen kultakaudeksi. Hän oli merkittävimpiä nimiä niin kuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela. Vuonna 1929 Järnefelt piirsi pastelliliiduilla muotokuvan pienestä polkkatukkaisesta tytöstä. Tällä oli röyhelökaulus ja helistin, pyöreät posket ja mutru suu. Taulu kuuluu nykyään Järvenpään kokoelmaan. Museonjohtaja liitti siitä valokuvan tiedotteeseen, ja samalla hän tuli julkaisseeksi kuvan lahjoittajasta. Teoksessa on nimittäin yksivuotias Elisa Paloheimo, Eero Järnefeltin tyttärentytär. Järvenpään taidemuseoon kävelee rautatieasemalta parissa minuutissa. Alikulkutunnelista ylös, ja tasakattoisen tiilirakennuksen näkee jo. Kävelytien oikealla puolella on Järvenpää-talo, vasemmalla kirjasto ja museo. Kaikki punatiiltä 1980-luvun lopulta. Kirjaston sisäänkäynnin vieressä on ovi museoon. Jaana Tamminen tulee vastaan ja johdattaa sitten jyrkkiä portaita alas. "Me todella olemme kellarissa", hän sanoo. Tamminen on viralliselta nimikkeeltään museopalveluiden päällikkö. Alhaalla odottaa Pinja Petäjä, jonka titteli on yleisötyön palveluesihenkilö. Eero Järnefeltin töitä näkee heti aulasta. Näkee omakuvankin, vaikka Järnefelt teki niitä vähän. Sanotaan, ettei hän halunnut katsoa itseään peilistä ja maalata. Näyttelytila on matala mutta kohtuullisen avara, yhteensä noin 800 neliötä. Se on suurin piirtein saman verran kuin museossa Riihimäellä. Järvenpään kaupunki sai ensimmäiset Järnefelt-teoksensa vuonna 1997, yhdellä kertaa 75 työtä. Siksi se oikeastaan perusti koko museon. Aiemmin oli olemassa vain pieni Kellarigalleria, joka oli remontoitu kirjaston kellariin - näihin samoihin tiloihin - vuonna 1992. "Siinä yhteydessä tänne tuli kivilattia", Pinja Petäjä sanoo. "Ennen oli maalattia, kyllä." Kellarigalleriaa tuskin olisi tehty, ellei keraamikko Kaarina Aho olisi lahjoittanut Järvenpäälle oman isoäitinsä töitä. Neljäkymmentä maalausta ja lähes sata piirustusta. Ahon isoäiti oli kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt, joka asui aikanaan vaaleassa puutalossa parin kilometrin päässä. Hänen miehensä oli kirjailija Juhani Aho. Lisätilalle tuli tarve, kun kaupunki sai seuraavan lahjoituksen: kymmenet Järnefeltin teokset. Ne antoi Elisa Paloheimo. Sen jälkeen Paloheimo on hankkinut Järnefeltin teoksia huutokaupoista ja luovuttanut niitä museolle. Tehnyt jonkinlaisen lahjoituksen melkein joka vuosi. Hän on hankkinut myös Soldan-Brofeldtin teoksia. Museo kertoo mielellään, että sillä on nykyään Suomen suurin kokoelma kummankin taiteilijan töitä. "Ja sitten kun ajattelee, että me ollaan edelleen täällä kirjaston kellarissa", Jaana Tamminen sanoo. "Niin tämä on Elisaa varmasti surettanut." Paloheimo on määrännyt rahalahj...

Snyder on varoittanut Donald Trumpista jo kymmenen vuoden ajan. Nyt Amerikka on vaarassa ylittää rajan, joka tekee maasta Venäjän kaltaisen. On Euroopan hetki tehdä historiaa, hän sanoo SK:n haastattelussa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kunpa kirja olisi ilmestynyt toisenlaisessa Amerikassa. Professori Timothy Snyder toivoi, että demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris olisi voittanut vaalit ja valvojaisissa olisi soinut Beyoncén hitti Freedom, kuten oli soinut vaalikampanjassakin. Ilmapiiri olisi ollut toiveikas ja tulevaisuuteen katsova. Snyderin tietokirja Vapaudesta (On Freedom) julkaistiin Yhdysvalloissa viime lokakuussa, pari viikkoa ennen vaaleja. Marraskuun 5. päivänä amerikkalaiset valitsivat toisen kerran presidentikseen Donald Trumpin. "Olen surullinen, koska toivoin, että olisimme nyt tilanteessa, jossa voisimme puhua rakentavammin ja vähemmän puolustautuen", Timothy Snyder sanoo. "Mutta tässä sitä ollaan." Snyder on Yalen yliopiston professori ja yksi nykyajan merkittävimmistä amerikkalaisista historioitsijoista. Hän on kritisoinut Donald Trumpia kovaäänisesti jo kymmenen vuoden ajan. Nyt Trump on alkanut horjuttaa ja rikkoa demokratiaa juuri sellaisilla tavoilla, joista Snyder on maailmaa pitkään varoittanut. Vapaus, siten kuin historioitsija sen määrittelee, tuntuu karkaavaan amerikkalaisilta yhä kauemmas. Ei siis ihme, että Snyder ilmestyy videohaastatteluun maaliskuun lopussa hieman uupuneen näköisenä. Donald Trump on heikko mahtimies, Snyder sanoo ja nostaa harmaasankaiset silmälasit hetkeksi otsalleen. Vladimir Putinin kanssa veljeily, miljardööri Elon Muskille annetut oikeudet, tullisota, liittolaisten uhkailu: kaikki, mitä Trump on tehnyt vallassa ollessaan, on Snyderin mielestä heikentänyt Yhdysvaltoja. Koska Trump uskoo, että vain raha on todellista, hänellä on liehittelevä suhde Muskiin ja Putiniin. Hän ajattelee, että miljardiomaisuuksiensa takia he ovat maailman todellisia valtiaita. Ensimmäisellä kaudellaan Trump käski alaisiaan elämään jokaisen päivän kuin jakson televisiosarjassa. Päivän lopussa he aina kukistaisivat roistot. Siinä tiivistyy hänen arvomaailmansa, Snyder sanoo. Trump ei ymmärrä, että laki, luottamus ja instituutiot voivat tuottaa valtaa. Hän ei ymmärrä, että yhteistyö on riitelyä parempaa. "Hän ei ymmärrä mitään näistä asioista, ja siksi hän aliarvioi niitä radikaalisti. Ja se tarkoittaa, että hän aliarvioi radikaalisti ihmisten kykyä vastustaa." Esimerkiksi Ukrainan vastarinta on Trumpille mysteeri. Sitä ei voi olla olemassa, koska venäläiset ovat suurempi kansa ja heillä on enemmän rahaa kuin pienemällä, köyhemmällä Ukrainalla. Lisäksi Trump on käsittänyt täysin väärin, miksi Yhdysvallat on ollut maailman tärkein suurvalta, Snyder jatkaa. Yhdysvallat on johtanut läntistä maailmaa noin kahdeksankymmenen vuoden ajan. Toisen maailmansodan päättymistä lähtien se on pitkälti määritellyt tuon maailman säännöt, mutta niistä ovat hyötyneet myös Yhdysvaltain liittolaiset, on kyse ollut sitten turvallisuudesta tai kaupankäynnistä. Trumpin mielestä tämä amerikkalaisten itse rakentama järjestelmä on epäonnistunut ja siitä on hankkiuduttava eroon. "Ja nyt olemme alastoman kaaoksen maailmassa, jossa muut ovat parempia kuin amerikkalaiset. Kiinalaiset tulevat olemaan siinä parempia. Venäläiset ovat siinä parempia." Timothy Snyder alkoi kiinnostua Yhdysvaltain historiasta, nykypolitiikasta ja kansainvälisistä suhteista 2010-luvun puolivälissä. Autoritarismin ensimmäisen aallon saapuminen Yhdysvaltoihin ei ollut hänelle yllätys. Hänen mielestään vuoden 2016 presidentinvaalit voittanut Trump oli pitkälti venäläisten luomus, jonka nämä nostivat valtaan muun muassa mustamaalaamalla vastaehdokasta Hillary Clintonia. Politiikkaa analysoidessaan Snyder on hyödyntänyt fasismin historiasta saamiaan oppeja: hän toi amerikkalaiseen keskusteluun termin "iso valhe". Se tarkoitti republikaanipuolueen väitettä, että Trump olisi voittanut vuoden ...

Yli sadan vuoden aikana olemme katsoneet tulevaisuuteen lukuisissa jutuissa. Toisinaan on osuttu lähelle, usein ei sinne päinkään. Tulokset ovat puolin toisin herkullisia. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Usein tulevaisuus huolestuttaa ennemmin kuin herättää toivoa. Niin oli myös metalliteollisuudessa vuonna 1949. "Jääkö 12 000 metallimiestä työttömäksi ja heidän on vaihdettava ammattia? Takaako metalliteollisuus työntekijöilleen vastaisuudessakin työtä?" kysellään vuoden viimeisessä numerossa. Tulevaisuus mietitytti, koska sotakorvausteollisuus oli loppumassa vuonna 1952. Pessimismi oli kuitenkin turhaa: Nykyään metalliteollisuus on Suomen suurin vientiala ja työllistää yli 100 000 ihmistä. Saman lehden numerossa nimimerkki Puumerkki pohtii, tappaako tiede tulevaisuudessa taiteen. Jutun mukaan lääketieteen kehittyminen voi tuhota luovuuden, siis "eideettisyyden", joka pesii - kukapa arvaisi - kilpirauhasissa. "Kaikki eivät ehkä tiedä, että umpirauhasten häiriöt saattavat aiheuttaa sielullisia ilmiöitä, jotka ovat taiteellisen luomistyön edellytyksiä. (-) eideettisyys johtuu joko kilpirauhasten liian innokkaasta tai lisäkilpirauhasten liian laimeasta toiminnasta tai molemmista." Nyt kaikki ehkä tietävät, ettei ainakaan kilpirauhaslääkkeiden kehittyminen ole tappanut ihmiskunnan luovuutta. Samat kestoaiheet ovat kiinnostaneet vuosikymmenestä, jopa -sadasta toiseen, kun Suomen Kuvalehdessä on visioitu tulevaa. Yksi sellainen aihe on koulu. Sen tulevaisuutta pähkäiltiin itsenäistymisen vuonna 1917, ja radikaaleja näkemyksiään "lastenkamarin metoodien" tuomisesta opetukseen esitteli saksalainen pedagogi Berthold Otto. Niihin kuului esimerkiksi vapaa keskustelu opettajien ja oppilaiden välillä. "Mitä ajatellaan koulusta, jossa oppilaita ei rangaista, vaan jossa opettaja saisi hävetä, jos oppilaiden mielestä hänen luentonsa tuntuisivat ikävystyttävän pitkäveteisiltä?" Nykyään kysytään, mitä ajatellaan koulusta, jossa oppilaat tuijottavat puhelimiaan, kun opetus ei voisi vähempää kiinnostaa. Autoista ja liikenteestä, suomalaisten kiihkeistä kiinnostuksen kohteista kirjoitettiin myös yli sata vuotta sitten. "Kun meillä kaikilla on oma auto" -jutussa vuodelta 1921 mietitään, että jos Helsingissä on 1970-luvulla jopa 20 000 autoa, mihin ne kaikki pannaan. "Niinpä tulee suurten valtakatujen alle varmasti rakennettavaksi ajoteitä ja samoin talojen kattojen päälle." Arvio autojen määrästä osui melkoisesti alakanttiin. Vuonna 1970 Helsingissä oli jo liki 90 000 autoa. "Valtakatujen alle rakennettavista ajoteistä" eli keskustatunnelista käydään yhä poliittista debattia. Lopuksi jutussa ennustetaan, että ihmiset voivat asua "terveellisemmissä olosuhteissa", kun auton ansiosta asutus laajenee kaupunkien ulkopuolelle. Terveisiä Espooseen ja Vantaalle! Pääkirjoituksissa on usein oltu huolissaan asioiden kehityksestä ja toivottu toimia, jotta pahimmat skenaariot eivät toteudu. Keväällä 1964 otettiin kantaa työntekijöiden vaatimuksiin viisipäiväisestä työviikosta. "Mutta uskokoon ken haluaa, että tuottavuus nousisi työaikaa lyhentämällä. Mielen malttamisesta nyt onkin kysymys. Rikkaiden tapojen jäljittelemisellä tyhjin taskuin on aina kohtalokkaat seuraukset." Reilua kuukautta myöhemmin aiheena oli työvoiman joukkomuutto Ruotsiin, jonne oli lähtenyt jo vajaat 60 000 suomalaista. "Tässäpä onkin talousmiehille ja poliitikoille yksi kova pähkinä: jos tilanne ei meillä oleellisesti muutu, Ruotsiin muuttaa lähimmän kymmenen vuoden aikana lähes 90 000 työntekijää lisää." Ruotsiin muutti parin vuosikymmenen aikana lopulta yli 400 000 ihmistä. Varsinkin talousjuttujen näkökulmat ovat olleet turhankin pessimistisiä. "Onko Lapilla toivoa", kysytään numerossa 13/1968. Jutussa murehditaan kausityöttömyyttä, kuntien huonoa taloutta ja "koivistolaisen talouspolitiikan" kovaa korkotasoa. Jutussa todetaan, että Joulupukin maa -idealla on "lähinnä viihteen arvo". Lapin-matkailun esteenä nähdään sekä lyhyt pä...

Kadutaanko tätäkin vielä? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Parikymmentä päivässä, noin 8 000 rakennusta vuodessa. Näin paljon Suomessa purettiin toissa vuonna asuintaloja, toimistorakennuksia, kesämökkejä, kouluja, kunnantaloja, terveyskeskuksia, seurakuntakiinteistöjä, ostoskeskuksia, teollisuustiloja. Helsingissä näyttävä tapaus oli Mannerheimintiellä Aktian 1960-luvun toimistotalon purku. Sen paikalle nousee uusi toimistotalo. Lauttasaaressa aiotaan purkaa 1960-luvun asuintaloja, jotta voidaan rakentaa uusia asuintaloja. Kannelmäestä puretaan 1970-luvun kerrostaloja. 1980-luvun taloja sai lähteä Kampista, Laaksosta ja Mellunmäestä. Meri-Rastilasta puretaan 1990-luvun rakennuksia, Puistolasta 1990-luvun koulu. Purettujen rakennusten määrä on tuplaantunut viime vuosikymmenen alusta. Suomessa on kaduttu menneisyyden purkuaaltoa, jolloin hävitettiin surutta vanhoja puutaloja ja komeita jugend-helmiä. Niitä korvattiin nousevan hyvinvointivaltion maamerkeillä, monotonisilla betonikuutioilla. Mutta onko nykyinen purkaminen eri asia? Talot ovat rapakuntoisia, sisäilmaongelmaisia, korjausvelkaisia, hätäisesti rakennettuja, heitteille jätettyjä, epätarkoituksenmukaisia, väärässä paikassa tai teknisen käyttöikänsä päässä. Ja monet myös aika rumia. Jokaiseen purkupäätökseen lienee hyvä syy? "Sisällä lasi narskuu kengänpohjien alla ja tyhjennettyjen palosammuttimien jauhejäämät leijuvat ilmassa. Palokunta on sahannut oviin aukkoja. Lattialle kuivunut tekoveri, raahausjäljet ja hylsyt kertovat puolestaan Puolustusvoimien harjoituksista. Lähes kaikki rikottavissa oleva on rikottu, viranomaisvoimin tai muuten." Voima-lehden nettisivustolla kuvattiin helmikuussa purkukohdetta graffitimaalarin silmin. Entinen Paikkatietokeskus, alun perin Geodeettinen laitos, sijaitsee Kirkkonummen Masalassa. Vuonna 1995 käyttöön otettu rakennus oli ehdolla EU:n nykyarkkitehtuurin Mies Van Der Rohe -palkinnon saajaksi. Kun laitos vaihtoi isompiin tiloihin Espooseen, rakennus jäi tarpeettomaksi. "Se on ihan käsittämätöntä, ei järjen hiventä", sanoo Aalto-yliopiston kestävän rakentamisen professori, arkkitehti Matti Kuittinen. Laitoksen kohtalo on esimerkki rakentamisen lyhytnäköisyydestä. Yhden hetken arkkitehtonisesti edustava rakennus on seuraavan hetken hylkiö. Luonnonvaroja, rahaa ja ihmistyötä uhrataan rakennukseen, joka käy turhaksi jopa alle 30 vuodessa. Toisaalta tapaus kuvaa yleistä ja ymmärrettävääkin syytä purkaa. Se on tilojen ja tarvitsijoiden kohtaanto-ongelma. Kun rakennus käy yhdelle toimijalle turhaksi, jatkokäyttöä ei keksitä. Ylläpito kuitenkin maksaa, korjausvelka kasvaa. "Atte osti vanhan terveysaseman ja muutti sinne asumaan." "Outokummun terveyskeskus oli myynnissä huutokaupassa - korkein tarjous 12 000 euroa." Viime vuosina on uutisoitu halvoista sotekiinteistöistä. Niitä on etenkin taantuvilla alueilla, joita ovat koetelleet kuntaliitokset ja soteuudistus. Kun Kauhavalla huutokaupattiin Härmän sairaala muutama vuosi sitten, korkein tarjous oli 7 501 euroa. Aina kiinteistöt eivät kelpaa edes pilkkahintaan. Pienen kyläkoulun voisi moni ostaa ja remontoida, mutta autio terveyskeskus tai vanhainkoti on hankalampi kaupiteltava. Hienojakin kiinteistöjä menee purkuun: Muuramessa pistetään maan tasalle Kinkomaan sairaalaa, Päijänteen rannalla sijaitsevaa 1930-luvun keuhkoparantolaa. Kasvukeskuksissa on toiset ongelmat. Kun tarkastellaan Lauttasaaren Isokaaren maisemaa, voi ymmärtää, mistä kiikastaa. Matalat, rapistumaan päässeet pienkerrostalot ovat tiellä, kun silmissä siintävät korkeampien uudistalojen tuotot. Myös Lauttasaaren Katajaharjusta ollaan purkamassa vielä käyttökelpoisia taloja. "Rakennuskanta keski-ikäistyy ja rapakuntoistuu. Alkaa tulla yhä enemmän tapauksia, joissa tonttimaan arvo kehittyy eri suuntaan kuin tontilla olevan rakennuksen arvo", Kuittinen sanoo. Suomessa puretaan varsin nuoria taloja. Vuonna 2015 silloisen Tampereen teknillisen yliopiston tutkijat selvittivä...

"Maku on se juttu" - Nuoret jäävät kaikkein herkimmin koukkuun nikotiiniin ja se tiedetään myös tupakkateollisuudessa Nuorten tupakointi on loppumassa Suomessa, mutta nikotiini ei ole kadonnut mihinkään. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ilta alkaa hämärtää. Espoon Leppävaaran Viaporintorin halki harppoo ihmisiä joko kauppakeskuksen tai kirjaston suuntaan. Kylmä tuulenpuuska lennättää maahan pudonneita popcorneja. Torin kulmalla on tupakkapaikka. Pienen katoksen alla seisoskelee yksi tai kaksi ihmistä kerrallaan. He siirtyvät tuulta pakoon heti savukkeen poltettuaan. Kirjaston toisella puolella on sopiva nurkka tuulelta suojassa. Sielläkin joku tupruttelee. Tuoksun erottaa jo kaukaa, eikä se muistuta tupakkaa. Se on makeaa, keinotekoista. Blue raspberry, kiharatukkainen nuorukainen kertoo. Sininen vadelma on pojan mukaan ehdottomasti paras sähkösavuke. Ja kokemusta 16-vuotiaalla on jo kahden vuoden ajalta. Aloittaessaan hän ei tiennyt, että sähkösavuke voisi vaikuttaa näin. Painitreeneissä on alkanut tuntua, ettei urheilu suju kuten ennen. Ei ole "staminaa", poika sanoo. Nyt hän haluaisi lopettaa. Siirtyä ehkä nikotiinipusseihin, vaikkeivat ne tunnukaan erityisen houkuttelevilta. Ehkä niiden avulla voisi kuitenkin päästä eroon tupruttelusta. Lopettaminen on kuitenkin ollut vaikeaa. Sähkösavukkeita on "tosi helppo saada", ja niitä käyttää pojan arvion mukaan "ainakin 20 prossaa" ikäluokasta. Keskustelua seuraamaan siirtynyt kaveri kommentoi vierestä: "Ainakin 80 prossaa!" Kiinalainen farmaseutti Hon Lik patentoi vuonna 2003 uuden tuotteen. Hon oli itse paatunut tupakoitsija. Rentoutuminen ilman nikotiinia oli vaikeaa. Siksi hän etsi vaihtoehtoa. Sellaista, joka jäljittelisi tupakointia, muttei haittaisi terveyttä yhtä paljon kuin tupakka. Hän kehitti sähköisen laitteen, johon tupakkaa ei tarvita. Vaporisaattori eli vape, toiselta nimeltään sähkösavuke, kuumensi nikotiininestettä hengitettäväksi höyryksi. Vuonna 2007 tuotteita alettiin markkinoida Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin turvallisena tapana lopettaa tupakointi. Pian WHO ilmoitti, että terveysväittämät tulisi vetää pois. Tieteellistä todistusaineistoa kun ei ollut. Sähkösavukevalmistajan itse rahoittama tutkimus kyllä julisti, että tupakointiin verrattuna tuote olisi 100 tai jopa 1 000 kertaa vähemmän vaarallinen. Omia versioitaan sähkösavukkeista olivat kehitelleet muutkin. Erityistä huomiota Yhdysvalloissa herätti Juul-niminen tuote. Pieni, muistitikun muotoinen sähkösavuke, johon sai helposti ladattua virtaa usb-laturilla. Pian jo yli neljännes high school -oppilaista käytti Yhdysvalloissa säännöllisesti sähkösavukkeita. Se näkyi nuorten kielenkäytössä: vaping olikin nyt juuling. Myös Juulin perustajat olivat entisiä sauhuttelijoita, jotka olivat halunneet päästä eroon tupakasta. Juul ei kuitenkaan varsinaisesti korvannut tupakkaa. Uutta tuotetta alkoi käyttää moni, joka ei todennäköisesti muuten olisi koskaan alkanut polttaa säännöllisesti. Eivätkä nuoret edes tienneet, mitä käyttivät. Vuonna 2017 tehdyssä tutkimuksessa haastateltiin 15-24-vuotiaita. Lähes kaksi kolmasosaa edeltävän kuukauden aikana Juulia käyttäneistä ei tiennyt, että Juul sisältää aina nikotiinia. Suomessa moni nuori tiesi jo vuonna 2016, ettei vapeja ollut juuri tutkittu. Niiden kokeilu oli yleistynyt selvästi vuosina 2013-2015, ja Nuorisotutkimusseura oli selvittänyt nuorten mielikuvia tupakkatuotteista. Osa piti nuuskaa ja sähkösavukkeita vähemmän haitallisina kuin perinteisiä savukkeita. Erityisesti pojat ajattelivat, etteivät ne haitanneet urheilusuoritusta yhtä paljon kuin tupakointi. Ne kasvattivat suosiotaan alussa juuri poikien keskuudessa. Moni Nuorisotutkimusseuran haastattelemista nuorista arvioi vuonna 2016, että sähkösavukkeet ovat ohimenevä buumi. Tavallaan he olivat oikeassa. Vuonna 2016 sähkösavukkeet siirrettiin tupakkalain piiriin. Niiden esilläpito ja makuaineiden myynti kiellettiin Suomessa. Nuorten sähkösavukkeiden käyttö läh...

"Tunnen pettymystä, jos nyt tunteista puhutaan" - välillä ilmastonmuutoksen tutkijat kyllästyvät selittämään samoja asioita Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon. Miltä sitä tuntuu seurata? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Joulun alla Aleksi Lehikoinen piti tutkimusryhmälleen esityksen. Häntä oli vastikään työllistänyt "pari hankalampaa tapausta", ja Lehikoinen ajatteli, että asiasta olisi hyvä kertoa. Muutkin voisivat kohdata ulkopuolista painostusta. Lehikoinen on Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti. Hänen ryhmäänsä kuuluu kymmenen ornitologia. He tutkivat siis lintuja. Lehikoinen heijasti näytölle kommentteja viestipalvelu X:stä ja joitakin kolumneja lehdistä. Hän halusi näyttää, millaisia keinoja käytettiin, kun tutkittua tietoa haluttiin horjuttaa. Esimerkiksi hän otti tutkimukset hömötiaisesta. Pienestä mustalakkisesta metsälinnusta, joka ennen oli hyvin elinvoimainen laji Suomessa, nyt erittäin uhanalainen. 2000-luvun aikana määrä oli pudonnut kolmannekseen. Laji harvinaistui hakkuiden vuoksi, tutkimukset osoittivat. Kun varttuneempaa metsää oli vähemmän, hömötiaisia oli vähemmän. Somessa tutkimuksia oli kommentoitu ahkerasti. "Mitenkä hömötiaisen väheneminen johtuu hakkuiden lisääntymisestä kun hakkuut eivät ole lisääntyneet", joku oli kyseenalaistanut. Fake news, Lehikoisen power pointissa luki isoilla punaisilla kirjaimilla. Tämä oli yksi keino: tutkimustulos leimattiin valeuutiseksi. Lehikoisen lista jatkui: esitettiin argumentteja, jotka eivät liittyneet asiaan. "Miten esim. muuttohaukka ja maakotka viihtyisivät…" Kyseenalaistettiin tutkimusasetelma, penättiin lisätutkimusta, käytiin henkilöön. "Aleksi Lehikoinen ei halua myöntää…" "Olisi tarpeen, että joku ennakkoluuloton ornitologi tekisi kunnon selvityksen." Oli tärkeää, että näitä keinoja tunnisti, Lehikoinen painotti. Sen jälkeen saattoi miettiä, miten toimia. Hän oli koonnut esitykseensä ehdotuksia: Puhu työkavereiden kanssa. Laadi vastaukset yhteistyönä. Valitse taistelusi. Kasvata paksumpi nahka. Lokakuussa 2024 yhdysvaltalainen ekologian professori William J. Ripple ja hänen tutkijakollegansa julkaisivat tieteellisen artikkelin. Se alkoi sanoilla: "Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin kynnyksellä. Tämä on globaali hätätila, ei epäilystä." Teksti julkaistiin Bioscience-tiedelehdessä. "Varoituksista huolimatta kuljemme edelleen väärään suuntaan." Fossiiliset polttoaineet, metsänhakkuut, kotieläinten tuotanto, kulutus… Sukupuutot, tulvat, aavikoitumiset, helteet. Viime vuosi oli mittaushistorian lämpimin. Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Hokeneet, että toimiin on ryhdyttävä kiireesti. Vuonna 1992 he julkaisivat Varoituksen ihmiskunnalle. Se oli julkilausuma, jonka 1 700 tutkijaa eri puolilta maailmaa allekirjoitti. Vuonna 2017 julkilausuma uusittiin. Maailman tieteenharjoittajien varoitus ihmiskunnalle: toinen huomautus. 15 000 allekirjoitusta. Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon maksaa. "Olemme jo tehneet tarpeeksi tässä kohtaa", todettiin Suomen eduskunnassa helmikuun puolivälissä. Perussuomalaisten ryhmänjohtaja Jani Mäkelä evästi hallitusta, jossa hänen oma puolueensa on. Suomen ilmastotavoite - hiilineutraalius kymmenen vuoden kuluttua - on tiukempi kuin EU:n ja siksi kohtuuton, Mäkelä sanoi. Se "vahingoittaa vakavasti kansallista etuamme ja kilpailukykyämme". Valtiovarainministeri Riikka Purra sanoi somevideossa, että "liian tiukille viety ilmastopolitiikka" on nyt "entistäkin järjettömämpää". Prioriteettitarpeita on muitakin, "ei vähiten turvallisuuteen ja puolustukseen liittyen". Tämän jälkeen kaksitoista entistä ympäristöministeriä kirjoitti hallitukselle avoimen kirjeen ja vaati, ettei tavoitteesta tingitä. Minkä jälkeen joukko etujärjestöjä vaati, että tavoitetta on si...

Tekisikö mieli paheksua maailman menoa, kun se on muuttunut niin kummalliseksi? Ei muuta kuin täysillä mukaan pöyristymään, tunteita herättävästä materiaalista ei ole pulaa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Otsikko on pysäyttävä: "Äiti, älä laita minua illalla kaappiin!" "Lapsen tuska ja hätä voi olla myös tällainen. Noin kolmevuotias pikkutyttö toi tuskansa julki jyväskyläläisen tavaratalon elintarvikeosastolla. Lapsen äitiä ei pikkuisen pyyntö juuri koskettanut, pakastealtaan tarjoustuotteet olivat tärkeämpiä pohdinnan aiheita. Kyyneleet juoksevat poskillani, kun ajattelen pikkutytön elämäntilannetta. Miten lähimmäisenä voisin auttaa lasta?" mielipidekirjoitus alkoi. Kirjoittajan mukaan kyse ei ollut yksittäistapauksesta: "Lähipiirissäni olen seurannut nuorten naisten henkistä julmuutta ja huippuunsa hiottua itsekkyyttä. Silloin kun omat halut ja tarpeet on saatava tyydytetyksi, lapsi on hoidettava tieltä tavalla tai toisella. Jollain lailla tunnen surua tämän päivän pikkulasten puolesta! Auttamismahdollisuudet ovat niin todella rajalliset." Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa nimimerkillä "Surullinen mummo". Se on syksyltä 1985. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, keväällä 2024 aikalaisvanhemmuutta paheksuu saman lehden verkkokyselyyn vastannut nimimerkki "Yksi reksi vain". "On järkyttävää katsoa vierestä, kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset vanhemmat antavat pienen, ainokaisen lapsensa pyörittää koko perheen arkea ja elämää. Kyseessä ei ole oikeastaan kaverivanhemmuus vaan lapsen palvelijana oleminen! Näin kasvatetaan ulkomaailmassa epävarma itsekeskeinen egoisti, joka ei osaa kunnioittaa toisia ihmisiä ja jonka sosiaaliset taidot jäävät heikoiksi." Kommentin johdosta on tehty juttu ja soitettu kasvatustieteen professorille, jolle "ilmiö on tuttu". Jutussa nimimerkki "reksi" oletetaan rehtoriksi. Sekä surullisen mummon että yhden reksin mahtipontiset huolet lapsista vaikuttavat melko dramaattisilta. Lisäksi ne tuntuvat perustuvan tilanteisiin ja tapahtumiin, joiden todenperästä on vaikea sanoa mitään. Silti ne kutittelevat mieltä. Eikö vähän itse kustakin tunnu siltä, että vanhemmuus on hukassa, ihmiset ovat nykyään niin itsekkäitä, kun ennen oltiin yhteisöllisiä ja kaikki haluavat nykyään vain päästä helpolla, eikä kukaan ota vastuuta mistään. Johan tässä kiihtymys nousee! Lapsiin ja nuoriin kytkeytyy sitä paitsi koko yhteiskunnan tulevaisuus. Jos he ovat pilalla, miten käy Suomen tulevaisuuden! Olemme moraalisen pöyristymisen ytimessä. Pöyristyminen on meille helppoa, suorastaan luontevaa. Monet meistä ovat huolissaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan yhteiskunnan ja arvojen rapautumisesta. Paheksumisella yritetään käydä näitä rapauttajia vastaan. Pöyristyminen voi syntyä hyvinkin pienestä impulssista. Kun näkee itseään kuohuttavan asian ja sen, että muutkin ovat sitä paheksuneet, mukaan liittyminen tuo tunteen oikeassa olemisesta. "Tulee mieleen parin vuoden takainen pöyristyminen siitä, kuinka silloin parisuhteessa olleet tanssija Ansku Bergström ja nyrkkeilijä Elina Gustafsson kertoivat tv-ohjelmassa käyttävänsä yhteistä hammasharjaa", muistelee mediatutkija Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta. Tosiaan, aiheesta löytyy lukuisia otsikoita niin iltapäivälehdistä kuin MTV:ltäkin. "Maria Veitola hämmentyi julkkisten hygieniatavoista - hammaslääkäriltä täystyrmäys", otsikoi Ilta-Sanomat. Pöyristymiseen johtavat usein myös tilanteet tai tapahtumat, joissa rajoja vedetään uusiksi tai ne eivät ole niin selkeitä kuin mihin on totuttu. Jos asioita ei voi lokeroida tai nimetä selkeästi, se voi hermostuttaa. Pöyristyminen voi tyyntyä muutamassa päivässä nykyisessä hektisessä mediasyklissä. Tai se voi kasvaa moraalipaniikiksi. Se on brittitutkija Stanley Cohenin 1970-luvulla kehittämä termi. Cohen tutki tuon vuosikymmenen alussa, miten englantilaisten nuorisojoukkojen modien ja rokkareiden yhteenottoja käsiteltiin mediassa. Niistä nousi kansakunnan läpäisevä huol...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Olen aina ajatellut, että perustan jossain vaiheessa perheen, 38-vuotias koneinsinööri sanoo. Miehellä on hyvä työpaikka, ystäviä ja harrastuksia. Hiihtoa talvisin, suunnistusta kesäisin, kiipeilyä ja kuorolaulua vuoden ympäri. Hän asuu yksin, vaikka ei haluaisi. Mies on ulospäinsuuntautunut ja miellyttävän näköinen, mutta naisten lähestyminen on ollut hänelle aina vaikeaa. Viime vuosina siitä on tullut tuskallista, kun pariutumisen tavat ovat muuttuneet - hänen mielestään erityisesti miesten vahingoksi. Koska aihe on kipeä, hän ei halua esiintyä jutussa tunnistettavasti. Mies soimaa tilanteestaan myös itseään. Ujolle jännittäjälle osa naisista on saavuttamattomissa. Ehkä hän on turhan kohtelias ja mukautuu liikaa toisten tarpeisiin. "Luonteessa pitäisi olla enemmän särmää", hän arvioi. Nuorempana hänellä oli kumppaneita. Ensimmäisen tyttöystävän hän sai vaihto-oppilaana Saksassa. Suomessa hyvähenkisessä opiskelijaporukassa syntyi yhden yön juttuja ja ensimmäinen vakava parisuhde. Myöhemmin korkeakouluvaihto ulkomailla johti seurusteluun tanskalaisen naisen kanssa. Viimeisimmän naisystävänsä mies löysi deittisovellus Tinderistä. Suhteen päättymisestä on kohta neljä vuotta. Yksin eläminen raastaa miestä. Hän kaipaa perhettä ja läheisyyttä, mutta ei pelkästään niitä. "Seksuaalinen patouma on tosi iso." Parisuhteen saamisesta on tullut selvästi vaikeampaa kuin ennen, mies sanoo. Siihen on hänen mukaansa useita syitä. Yksi on tapojen siistiytyminen: baarissa sekoilemista ei pidetä enää tyylikkäänä, eikä naisia sovi lähestyä miten tahansa. Ennen humala madalsi aloitteen tekemisen kynnystä ja pehmensi torjutuksi tulemisen pettymystä. Epäonnistuneen yrityksen saattoi laittaa alkoholin piikkiin. Ei mies silti haikaile takavuosien myrkyllistä mieskulttuuria takaisin. "On yksinomaan hyvä asia, että käyttäydymme toisiamme kohtaan kunnioittavasti." Ongelma on sen sijaan yleinen neuvottomuus siitä, miten aloite sopii tehdä. "Se tiedetään, miten ei saa toimia. Mutta ainakin itseltäni puuttuu malli siitä, mitä voi tehdä." Nuoret aikuiset elävät entistä useammin yksin. Joillekin se on valinta, toisille ei. Muutos on huomattava, ja se koskettaa erityisesti miehiä. Vielä vuonna 1987 jokseenkin yhtä iso osa 25-34-vuotiaista suomalaisista miehistä ja naisista - karkeasti yksi kymmenestä - asui yksin ja oli lapseton. Toissa vuonna samassa tilanteessa oli 23 prosenttia nuorista naisista ja 32 prosenttia miehistä. Naisten vähäisempää yksin asumista selittää se, että nykyään on entistä enemmän yhden vanhemman lapsiperheitä. Niissä lapset asuvat yleensä äitinsä kanssa. Lisäksi naiset perheellistyvät aiemmin, ja valitsevat useammin itseään vanhemman puolison kuin miehet. Mutta vielä keski-iässäkin yksin asuminen ja lapsettomuus on miehillä selvästi yleisempää kuin naisilla. Entistä useammat jäävät kokonaan ilman omaa lasta. Tästä kertoo lapsettomien 45-vuotiaiden määrän kehitys vuosina 1987-2022. Vaille isyyttä jääneiden osuus ikäluokan miehistä kasvoi 19 prosentista 29 prosenttiin. Naisten kohdalla muutos oli vähäisempi: lapsettomien osuus nousi 14 prosentista 20 prosenttiin. Miksi miesten elinikäinen lapsettomuus on yleistynyt voimakkaammin kuin naisten? "Jotkut miehet saavat lapsia useamman naisen kanssa, kun taas toiset pysyvät kokonaan lapsettomana," sanoo Väestöliiton tutkija Tiia Sorsa. Huomattava osa miehistä jää vaille isyyttä vastoin tahtoaan. Väestöliiton selvityksen mukaan selvä enemmistö nuorista ja keski-ikäisistä lapsettomista miehistä tahtoisi tai olisi aikoinaan tahtonut lapsia. Tällaisia lapsettomia miehiä on Suomessa yli satatuhatta enemmän kuin samalla tavoin tuntevia lapsettomia naisia. Ylijäämä on niin suuri, että se täyttäisi Olympiastadionin katsomon kolme kertaa. Miehet kärsivät parisuhteen puutteesta enemmän kuin naiset, kertovat Väestöliiton tutkimukset. Finsex-kyselyissä työikäisistä ilman parisuhdetta elävistä naisista 60 prosenttia, m...

Pitkään Suomessa yritettiin vähentää vankien määrää. Kesällä 2023 suunta kääntyi jyrkkään nousuun. Lähes kaikki vankilat ovat nyt täynnä. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Vankilassa oli ruuhkaa, kun uusi vanki joulukuussa saapui. Hänelle ei ollut omaa selliä, joten hänet päätettiin asuttaa samaan toisen vangin kanssa. Se ei mennyt hyvin. Kun uusi vanki huomasi, minne häntä oltiin viemässä, hän heittäytyi maahan itkemään ja uhkasi vahingoittaa itseään. Hän repisi hiukset päästään. Hän kertoi myös kärsivänsä paniikkikohtauksista, eikä häntä siksi voisi laittaa eristysselliinkään. Vanki kiljui ja huusi taukoamatta, työntekijä kirjasi viime raporttiin, joka toimitettiin Rikosseuraamuslaitokselle vuoden 2024 lopussa. Vastaavista vaara- ja häiriötilanteista ilmoitetaan sille lähes päivittäin: Viime vuonna yksi vanki uhkasi tappaa jonkun, ellei hänen kadonneita tupakoitaan löydetä. Toisen hallusta löytyi epämääräinen margariinirasia, jossa oli pattereita ja teriä. Kolmas varasti toiselta vangilta kellon ja piilotti sen takapuoleensa. Suomen 27 vankilassa sattui viime vuonna 140 vankien välistä väkivaltatilannetta. Uhkatilanteita, jotka olisivat voineet muuttua väkivaltaisiksi, oli 417. Myös henkilökunnan kokema uhkaava ja epäasiallinen käytös on yleistä ja lisääntynyt viime vuosina huomattavasti. Kun vuonna 2023 tapauksia oli 821, viime vuonna määrä oli jo 1 237. Osa vaaratilanteista johtuu vankien mielenterveysongelmista - esimerkiksi lokakuussa yksi vanki yritti tappaa itsensä sähköllä ja toinen löytyi suihkun lattialta kädet veressä - toiset huumeista. Mutta erityisesti vaaratilanteita syntyy siksi, että vankeja on liikaa ja vartijoita liian vähän. Kaikki käyrät osoittavat samaan suuntaan. Ylös. Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Anna Arola-Järvi esittelee niitä työhuoneessaan Turun vankilassa. Ikkunasta näkyy taivasta ja muuri. Käyrät kertovat, että Suomen vankilat ovat enemmän kuin täynnä, ovat olleet jo pitkään. Vankien määrä kääntyi jyrkkään kasvuun kesällä 2023, ja sen jälkeen uusia vankeja on tullut yli 300 - yhden suuren vankilan verran. Tammikuussa 2025 Pelson ja Hämeenlinnan vankiloita lukuun ottamatta kaikkien Suomen vankiloiden täyttöaste oli yli 100 prosenttia. Pahin tilanne on Vantaan, Kuopion, Oulun ja Turun vankiloissa. Niissä täyttöaste on yli 120, jopa 130 prosenttia. Sadan prosentin täyttöaste tarkoittaa, että vankilan jokaisen sellin jokainen sänky on käytössä. Yli sata prosenttia tarkoittaa, että joihinkin yhdelle hengelle tarkoitettuihin selleihin majoitetaan kaksi ihmistä, viime kädessä patjoille lattialle. Arola-Järvi sanoo, että luvut huolestuttavat häntä. Ahtaissa oloissa riitaa syntyy helposti. Hän vertaa asetelmaa soluasuntoon. Vankilassa kinaa syntyy samankaltaisista asioista. Television katselusta, musiikin kuuntelusta, siisteydestä, melkein mistä vain. Joskus kemiat eivät kohtaa tai taustalla on aikaisempia erimielisyyksiä. Mutta solusta voi aina lähteä pois, sellistä ei. "Ne sellit ovat aika pieniä, ja kun sinne laitetaan kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä asumaan ja pannaan ovi kiinni niin… Sitä voi miettiä." Marraskuussa erään vankilan vartija kuuli sellistä kovaa huutoa ja kamppailun ääniä. Toinen vanki istui sängyllä, toinen oli vessassa. Lattialla oli kappaleiksi hajonnut pelilauta. Vessaan mennyt vanki myönsi myöhemmin vartijalle eristyksessä, että sellissä oli syntynyt käsirysyä. Tappeluita puhkeaa myös vankien yhteisissä tiloissa, ruokailussa ja ulkoilussa. Ja kaikenlaista voi sattua, vaikka sellissä olisi vain yksi ihminen. Tulipaloja, itsetuhoisuutta. Turun vankilan vartija kertoo tapauksesta, jossa vanki oli puolen tunnin aikana repinyt lakanansa ja yrittänyt hirttäytyä kaltereihin. Vartijat ehtivät väliin. Alalla puhutaan dynaamisesta turvallisuudesta. Se tarkoittaa, että turvallisuuden kannalta tärkeintä on henkilökunnan ja vankien välinen vuorovaikutus. Että vartijat tuntevat vangit ja juttelevat heidän kanssaan päivittäin. Sil...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ernest Shackleton olisi voinut päästä etelänavalle ensimmäisenä. Jäätutkija Jukka Tuhkuri uskoo, että olisi. Tammikuussa 1909 Shackleton oli lähempänä kuin kukaan ennen. Maailman eteläisin piste oli vajaan kahdensadan kilometrin päässä. He olivat vaeltaneet lähes 1 500 kilometriä, neljä ahavoitunutta miestä. Kulkeneet Espanjan kokoisen jäähyllyn läpi, ylittäneet vuorijonon ja päätyneet Etelämantereen ylätasangolle. Rekiä olivat alun perin vetäneet ponit, mutta ne olivat nyt kuolleet. Viimeinen oli pudonnut railoon. Pakkasta oli ajoittain ollut melkein 50 astetta ja tuuli kovaa. Ruokaa oli pitänyt säästää ja annoksia pienentää. Vatsat kouristelivat, raajat paleltuivat, lumisokeus vaivasi. Shackleton arvioi, että he saattaisivat päästä etelänavalle ja saada nimensä historiaan. Mutta paluumatkasta he eivät selviäisi. Hän teki kipeän päätöksen: he kääntyisivät takaisin. Päiväkirjaansa Shackleton kirjoitti: "Minun tulee ajatella järkevästi ja ottaa huomioon niiden henki, jotka ovat täällä kanssani." Miehet iskivät jäähän Ison-Britannian lipun, jonka kuningatar oli heille antanut, ottivat hetkestä valokuvan ja kääntyivät. Tämä ratkaisu on kiehtonut Jukka Tuhkuria vuosikymmeniä. Niin on myös Ernest Shackleton. Shackleton olisi voinut jatkaa kaikesta huolimatta ja kuolla sankarina, niin kuin moni tutkimusmatkailija teki. Mutta hän uskalsi epäonnistua. Kuten hän myöhemmin ilmoitti vaimolleen: Parempi elävä aasi kuin kuollut leijona. Elokuussa 2021 Jukka Tuhkuri kuuli, että Etelämantereelle lähtisi taas tutkimusalus. Hän tunsi aluksen. Se oli 134-metrinen S. A. Agulhas II, joka oli rakennettu Rauman telakalla kymmenen vuotta aiemmin. Kirkkaanpunainen runko, valkoinen kansi, komentosillan yläpuolella oranssi raita. Alus näkyisi merellä, vaikka aallot olisivat korkeat. Ja kun Etelämantereelle mentiin, ne aina olivat. Matkan oli määrä alkaa Kapkaupungista helmikuussa 2022 ja kestää puolitoista kuukautta. Tuhkuri halusi kiihkeästi mukaan. Eihän ollut parempaa paikkaa tutkia vaikeita jääoloja. Sitä paitsi Agulhasilla oli mittalaitteita valmiina. Niitä oli asennettu runkoon ja potkuriakseliin jo telakalla Suomessa. Laitteet tallensivat tietoja siitä, millaisia voimia laiva kohtasi, kun se mursi jäätä. Dataa hyödynsivät Aalto-yliopisto ja eteläafrikkalainen Stellenboschin yliopisto. Tuhkuri oli tutkinut jäätä koko ikänsä. Miten jää murtuu, miten sen säröt kasvavat. Kuinka suuria ovat sen voimat. Millainen materiaali jää ylipäänsä on. Kuinka kylmä, kuinka lämmin, suolainen, makea, luja, hauras. Lumesta tiivistynyt vai vedestä jäätynyt. 1980-luvulla hän oli sahannut merijäästä palkkeja Tammisaaren edustalla ja rikkonut niitä. Tehnyt diplomityötään murtumismekaniikasta. 1990-luvulla hän oli väitellyt tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, ja 2000-luvun alussa hänestä oli tullut lujuusopin professori. Hän oli silloin 40-vuotias. Tuhkuri alkoi laatia sähköpostia. Se tuli lähettää brittiläiselle säätiölle, Falklands Maritime Heritage Trustille, joka valitsi ja varusti retkikunnan. Tuhkuri kirjoitti huolellisesti ja perusteellisesti. Oli nimittäin niin, että vaikka hän itse tutkisi jäätä, muulla ryhmällä oli aivan toinen tehtävä. Se halusi löytää laivan, joka oli kadonnut sata vuotta aiemmin Weddellinmerellä Etelämantereen edustalla. Rusentunut ensin jäihin ja sitten uponnut. Hylky oli Endurance, Ernest Shackletonin laiva. Maailman toiseksi kuuluisin hylky, jos Tuhkurilta kysyttiin. Kuuluisampi oli vain Titanic. Hänen oli päästävä mukaan. Ehkä hän voisi osaltaan selvittää, miksi laiva oikeastaan upposi. Ernest Shackleton on minun polaarisankarini, hän päätti viestinsä. Naparetki oli epäonnistunut, eikä Shackletonin pitänyt enää palata etelään. Niin hän oli kirjoittanut vaimolleen. "Olen miettinyt tämän huolella ja päättänyt, että paikkani on kotona." Hän oli hävinnyt kilpailun, sillä etelänapa oli jo valloitettu. Joulukuussa 1911 norjalainen Roald ...

Monet amerikkalaiset ovat sitä mieltä, ettei Luigi Mangione tehnyt mitään väärää. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Toimitusjohtaja käveli aamutuimaan 4. joulukuuta 2024 Manhattanilla. Brian Thompson oli matkalla United Healthcare -sairausvakuutusyhtiönsä vuotuiseen sijoittajakonferenssiin, joka järjestettiin Kuudennella avenuella Hilton-hotellissa. Kadun toisella puolella häntä odotti huppariin pukeutunut, naamioitunut mies. Kun Thompson oli noin kuuden metrin päässä, mies ampui tätä useita kertoja takaapäin. Hän osui selkään ja oikeaan pohkeeseen. Sairaalaan viety Thompson kuoli vammoihinsa melkein heti. Ampuja pakeni rikospaikalta jalan. Hän otti sähköpyörän 55. kadulta ja ajoi sillä Keskuspuistoon. Hän jätti puistoon repun täynnä Monopoly-lautapelin seteleitä ja poistui alueen länsipäädystä. Sinne hänen jälkensä päättyivät. Viisi päivää myöhemmin 26-vuotias Luigi Mangione söi aamiaista McDonald's-ravintolassa Pennsylvanian Altoonassa. Yksi asiakas tunnisti hänet viranomaisten julkaisemista valvontakamerakuvista. Hän varoitti ravintolan työntekijää, joka hälytti paikalle poliisin. Mangione pidätettiin epäiltynä Brian Thompsonin murhasta. Sen jälkeen tapahtui jotain poikkeuksellista. Amerikkalaiset, jotka kannattavat normaalisti kovia rangaistuksia, alkoivat juhlia Mangionea sankarina. He vertasivat häntä Jeesukseen ja Robin Hoodiin. He keräsivät rahaa hänen oikeudenkäyntikuluihinsa. He perustivat hänelle fanisivustoja ja Spotify-soittolistoja. Surmattua toimitusjohtajaa sen sijaan pilkattiin. "Olen pahoillani: ajatuksiin ja rukouksiin tarvitaan etukäteisvaltuutus", kommentoi yksi Tiktok-käyttäjä vakuutusyhtiöiden sanastoa mukaillen. Hän sai yli viisitoistatuhatta tykkäystä. "Minusta tuntui siltä kuin olisimme olleet yhtäkkiä elokuvassa", sanoo sosiologian professori Megan Thiele San Josén yliopistosta. Toimitusjohtajan murha nosti pintaan pitkään hautuneen katkeruuden, jota amerikkalaiset tuntevat sairausvakuutusyhtiöitä ja koko terveydenhuoltojärjestelmäänsä kohtaan. Yhdysvalloissa terveydenhuolto perustuu terveysvakuutuksiin. Sellainen on oltava, jos haluaa hoitoa. Vakuutus ei yleensä korvaa kaikkia kuluja: paljon saattaa jäädä asiakkaan itsensä maksettavaksi. Vakavammissa sairauksissa omavastuuosuus voi olla hyvin suuri. Sairausvakuutusten hinnat nousevat Yhdysvalloissa reilusti inflaatiota nopeammin. Amerikkalaiset maksavat terveydenhoidosta enemmän kuin minkään muun maan kansalaiset, mutta heidän elinajanodotteensa on vasta 42. sijalla maailmassa. Suurin syy henkilökohtaisiin konkursseihin on hoitomaksuihin liittyvä velka. United Healthcare on Yhdysvaltojen suurin terveysvakuutusten antaja. Konsernin liikevaihto oli viime vuonna noin 353 miljardia euroa ja liikevoitto 31 miljardia. Murhatun Brian Thompsonin palkka bonuksineen oli noin 9,5 miljoonaa euroa vuodessa. Oikeusministeriö tutki häntä sisäpiirikaupoista. Yhdysvaltain senaatin komitea totesi vuonna 2024, että United Healthcare epäsi tarkoituksella korvausvaatimuksia nostaakseen omia voittojaan. Yritys hylkää kaksi kertaa enemmän korvauksia kuin alalla hylätään keskimäärin. United Healthcare käyttää ohjelmistoa, joka ehdottaa hoitosuosituksia tekoälyalgoritmin avulla. Kahden menehtyneen potilaan omaiset nostivat Minnesotassa marraskuussa 2023 kanteen: he väittivät, että yhtiö epäsi ja kumosi algoritmin avulla säännönmukaisesti iäkkäiden potilaiden korvausvaatimuksia, jotka heidän lääkärinsä olivat hyväksyneet. Kanteessa kerrottiin esimerkkejä potilaiden saamasta kohtelusta: Eräs Tennesseessä asunut mies oli murtanut selkänsä ja joutunut sairaalahoitoon. Sieltä hänet siirrettiin hoitokotiin. Yhdentoista päivän jälkeen United Healthcare ilmoitti, että hoito lopetettaisiin kahden päivän kuluttua. Mies yritti valittaa päätöksestä, mutta joutui lähtemään hoitokodista ja kuoli neljä päivää myöhemmin. Yritys on käyttänyt algoritmeja myös yksilöidäkseen mielenterveyspalvelujen tarjoajia, jotka hoitavat heidän mieles...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ehkä sillä on sitten kihara tukka. Ja ruskeat silmät, kuten puolisolla. Lauran korvalehdet, jotka on isältä peritty. Se voisi mennä kielikylpyyn, oppia ruotsin. Puoliso on jo selvittänyt, missä päin Helsinkiä sellainen on mahdollista. On vitsailtu, että se nimettäisiin dekkarisarjan päähenkilön mukaan. "Se" on ollut Lauran haave jo nuorena. Oma lapsi. Mutta sillä ei ole ollut kiire. Parikymppisenä ei tullut erityisemmin ajateltua asiaa. Laura opiskeli yliopistossa, teki silloin tällöin töitä. Tykkäsi juhlia, toimi ainejärjestössä. Alkoi tehdä erilaisia määräaikaisuuksia. Jossain vaiheessa hän täytti pyöreitä, valmistui maisteriksi. Kun opintojen keskellä oli ohimennen ajatellut seuraavaa vuosikymmentä, ei mielikuva ollut aivan tällainen. Ei hän ollut ajatellut, että olisi vielä yli kolmekymppisenä määräaikaisissa työsuhteissa. Samaan aikaan takaraivossa kummitteli numero. Jostain se oli tullut, haamuraja. Silloin viimeistään. Tammikuun alussa 35-vuotias Laura kirjoitti sosiaaliseen mediaan päivityksen, suljettuun ryhmään, jossa on muitakin urakeskeisiä naisia. Hän etsi mentoria: jotakuta, jonka kanssa pallotella suunnitelmia. Haluaisimme puolisoni kanssa alkaa yrittää lasta, Laura kirjoitti. "En kuitenkaan haluaisi tulla vanhemmaksi määräaikaisessa työsuhteessa." Käynnissä olevan työnhaun vuoksi Laura esiintyy tässä jutussa vain etunimellään. Kun Laura syntyi, ensimmäistä kertaa äidiksi tulevien keski-ikä oli alle 27. Tänä päivänä tilanne on toinen. Äidiksi tullaan keskimäärin noin 30-vuotiaana, Helsingissä yli 31-vuotiaana. Suomalaiset toivovat edelleen useimmiten kahta lasta. Kaikilla se ei kuitenkaan toteudu. On syytetty nuoria itsekeskeisyydestä, nuoruuden pitkittämisestä ja opintojen venymisestä. Vanhemmuuden lykkääntymisestä ollaan huolissaan, sillä pahimmillaan aika voi loppua kesken. Toivottuja lapsia ei välttämättä enää saada. Vanhemmuuden aikaistumista on pyritty tukemaan esimerkiksi opintorahan huoltajakorotuksella, joka tuli voimaan vuonna 2018. Väestöliitto kuitenkin huomasi jo vuoden 2017 perhebarometrissa, että suuremmat hidasteet ovat muualla. Haastattelututkimuksissa kävi nimittäin ilmi, ettei opiskeluaikaa koettu kompastuskiveksi lapsenhankinnalle. Isommassa roolissa oli työelämä. "Mitä myöhemmin aloittaa vakaaksi kokemassaan oman alan työpaikassa, sitä myöhemmin myös hankkii lapsia." Moni määräaikaisuuksia tekevä toivoo Lauran tavoin vakityötä. Siinä missä nykyvanhemmat arvostavat vapautta, he haluavat myös vakautta. Hanna Sutela osoitti väitöskirjassaan vuonna 2013, että määräaikainen työsuhde lykkäsi vanhemmuutta. Sen jälkeen määräaikaisten työntekijöiden osuus työvoimasta on pysynyt suunnilleen samana. Sen sijaan kasvua näkyy vuokratyössä ja itsensä työllistäjien määrässä. Heillä työn epävarmuus on päivittäistä, Sutela sanoo. Mutta voidaan myös sanoa, että työ on entistä epävarmempaa lähestulkoon kaikkialla. Ennen työn epävarmuus korostui suhdanneherkillä, matalasti koulutettujen aloilla. Usein ne olivat miesten duunaritöitä rakennusalalla. "Nyt epävarmuus on läpileikkaavampi asia työelämässä", Sutela sanoo. "On vaikea löytää ryhmiä, jotka siltä kokonaan säästyvät." Sutela työskentelee erikoistutkijana Tilastokeskuksessa. Hän tutkii muun muassa työoloja. Työn epävarmuuden lisäksi nykyisin koetaan yhä useammin epävarmuutta omasta jaksamisesta työssä. Erityisesti nuorilla naisilla psyykkinen oireilu työelämässä on yleistynyt. Kiireen aiheuttama rasitus on työolotutkimusten aineistoissa yleisempää kuin koskaan aiemmin. Tutkimusta on tehty vuodesta 1977 alkaen. Alle 36-vuotiaiden työuupumuksen todennäköisyys on kaksinkertaistunut vuosina 2019-2024, kertoo Työterveyslaitos. Näiden muutosten kannalta ei ole ihme, että työelämä koettelee pikkulasten vanhempia. Kymmenen vuotta sitten joka kymmenes yhden lapsen vanhempi lykkäsi toisen lapsen hankintaa työelämän vaateiden vuoksi, kertoo Väestöliiton perhebarometri. Vaateilla t...

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto nousi otsikoihin Mika Waltarin julkaisemattoman runoelman myötä. Mitä kaikkea sinne kulttuurihahmoista kätkeytyy? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Arkistonhoitaja Maiju Korte vetää käsiinsä ohuet valkoiset puuvillakäsineet. Hän kääntyy pöydälle asetetun pahvikotelon puoleen ja avaa sen. Kotelosta löytyy paksu valkoinen kreppipaperikäärö. Sen Korte taittelee auki varovasti. Rips, raps, rips. Paperin sisältä paljastuvat vainajan kasvot. Tai siltä ainakin näyttää. Kyseessä on kuolinnaamio. Korte on nähnyt hätkähdyttävän naamion aiemminkin, sillä hän järjesti pari vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston esinekokoelmaa. Sitä ennen kuolinnaamiot olivat saaneet levätä hyllyillään vuosikausia. Osa henkilökunnasta piti niiden tarkastelemista karmivana. Ensimmäisellä kerralla Korte pyysi naamioiden käsittelyyn henkiseksi tueksi arkistonjohtajan. He hoitivat homman mahdollisimman nopeasti: tarkistivat naamioiden kunnon, siirsivät ne tukeviin koteloihin ja järjestivät paikoilleen. Toisin kuin muita esineitä, naamioita ei esimerkiksi mitattu viivoittimella. Niiden haluttiin antaa olla rauhassa. Nyt esiin on nostettu kirjailija Aino Kallaksen kuolinnaamio. Siihen on ikuistunut Kallaksen viimeinen ilme. Kallas kuoli yhdeksäs marraskuuta 1956, 78-vuotiaana. Vahamuotin avulla tehdyssä naamiossa näkyy vainajan kasvojen jokainen uurre ja kohouma. "Hänellä on loppuvaiheessa varmaan ollut tekohampaat, koska kasvojen alaosa on tällä lailla painunut", Korte sanoo. Naamioon on takertunut myös Kallaksen silmäripsiä ja kulmakarvoja. Katsominen tuntuu häiritsevän intiimiltä ja groteskilta. Kuin tirkistelisi kuollutta ihmistä. Kuolinnaamio aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, mutta se on hieman kiusallinen toisestakin näkökulmasta. Oikeastaan SKS:n arkistossa ei pitäisi olla esinekokoelmaa. Esineet kuuluisivat museoon, sillä arkistossa niiden esittelemiseen ei ole asianmukaisia tiloja ja resursseja. Museot eivät kuitenkaan välttämättä halua ottaa vastaan yksittäisiä, kontekstistaan irrallaan olevia tavaroita, kuten kirjailijoiden puoliksi poltettuja sikareita, vanhoja hattuja tai kiiltokuvia. Niinpä ne nököttävät koteloihin pakattuina ja kaappiin suljettuina ahtaassa varastossa. Piilossa, ikään kuin puoliksi olemassa. Esinekokoelma on esimerkki siitä, miten kulttuuriperintö ei aina ole jotain hienoa, jonka voisi asettaa vitriiniin ihailtavaksi. Se voi olla myös ongelma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto sijaitsee Helsingin Kruununhaassa, vanhassa kivilinnassa. Sen tutkijasali on kalustettu raskailla puuhuonekaluilla ja laatikostoilla. Tänne ei marssita kuin kirjastoon, noin vain selaamaan materiaaleja. Aineisto pitää tilata käyttöön etukäteen lomakkeella. Asiakkaan tulee kertoa, mitä tarkoitusta varten hän haluaa tutkia aineistoa, ja vakuuttaa, että hän käyttää sitä niin, ettei "vahingoita tai halvenna henkilöä, jota tiedot koskevat, tai hänen omaisiaan". Viime vuoden loppupuolella tein Helsingin Sanomiin juttua Mika Waltarista. SKS:n arkistossa sain ensimmäisenä lukea Waltarin kirjeet kulttuurivaikuttaja Leena Ilmarille. Oli pitkään tiedetty, että Ilmari oli ollut Waltarin ihastus. Ilmari itse oli lahjoittanut kirjeet arkistoon vuonna 2004, ja niiden käyttörajoitus päättyi vuoden 2024 alussa. Kirjeiden yhteydestä löysin myös julkaisemattoman käsikirjoituksen nimeltä Aamuyö, kello viisi. Kirjeet ja käsikirjoitus sisälsivät väkivaltaista ja Waltarin omien sanojenkin mukaan "pornografista" materiaalia. Juttu herätti kohua ja kysymyksiä siitä, miten arkistoaineistoja olisi syytä tulkita. Joidenkin mielestä Waltari-artikkelia olisi pitänyt julkaista ollenkaan: miksi kauan sitten eläneen kirjailijan kiusalliset yksityisasiat kuuluisivat koko kansalle? Kysymys ei tietenkään ole vain Waltarista. Yksityisaineistot sisältävät hyvin intiimejä tietoja ihmisten ihmissuhteista, ajatuksista ja kokemuksista. Kuka määrittelee, mikä on henkilön vahing...

Työmies Onni Väisänen piiloutui Sortavalan pappilan kellariin odottamaan puna-armeijan saapumista maaliskuussa 1940. Hän pääsi takaisin Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Talvisodan jälkeen isoisoisäni ja nimikaimani Antti Järvi teki jotain poikkeuksellista. Hän jäi omasta tahdostaan kotiseudulleen Laatokan Karjalaan, kun lähes kaikki muut suomalaiset lähtivät evakkoon. Kirjoitin hänestä syksyllä 2023 ilmestyneessä tietokirjassani Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Kirjassa ratkoin isovaarini arvoitusta, sitä miksi hän jäi Neuvostoliittoon, vaikka hänen vaimonsa ja lapsensa siirtyivät uuden rajan taakse, ja mitä hänelle sittemmin tapahtui. Perheen koti sijaitsi lähellä Lahdenpohjan kauppalaa. Kun selvittelin Antin tarinaa, esiin huuhtoutui muitakin samalle alueelle jääneitä suomalaisia. Alueluovutuksen jälkeen heidät siirrettiin asumaan Sortavalaan. Monella päätökseen jäädä vaikuttivat ideologiset ja poliittiset syyt, mutta tämä ei ollut koko totuus. Vaakakupissa painoivat muutkin seikat, kuten oman kodin menettäminen, vapauden kaipuu, huoli työttömyydestä ja korkea ikä. Kirjan ilmestymisen jälkeen historiantutkija Jesse Hirvelä huomautti Idäntutkimus-lehdessä, että Antin kohdalla saattoi vaikuttaa myös sukupolvikokemus. Isovaarini oli syntynyt Jaakkimassa 1882 ja varttunut Laatokan Karjalassa aikana, jolloin rajalla ei ollut niin vahvaa merkitystä. Rajan yli liikuttiin yhtenään ja pidettiin yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin. Kirjan tekeminen muistutti palapelin rakentamista, mutta käytettävissä oli vain osa palasista. Erityisen hankalaa oli löytää tietoa siitä, mitä Karjalaan jääneille tapahtui sen jälkeen, kun sota syttyi uudestaan kesäkuussa 1941. Etsin näiden henkilöiden sukulaisia, koska heillä saattaisi olla tietoa läheisten myöhemmistä kohtaloista. Minua kiinnostivat etenkin ne luovutettuun Karjalaan jääneet, jotka olivat selvinneet sotavuosista hengissä. Yksi heistä oli autonkuljettaja ja varastotyöntekijä Onni Väisänen, joka jäi talvisodan jälkeen Sortavalaan ja pääsi palaamaan Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin. Kirjaa varten selvittelin hänen elämäänsä arkistolähteistä ja Väisäsen sukulaisilta. Vasta kuukautta ennen kirjan deadlinea törmäsin hyvin kiinnostavalta vaikuttavaan tietoon. Väisänen asui viimeiset vuotensa Lapinlahdella, ja siellä sijaitsevan Nerkoon kylän kyläkirjassa oli hänen kohdallaan arvoituksellinen maininta: "Lapinlahden osuuspankin pankkiholvissa säilytetään Onni Väisäsen muistelmia. Pankinjohtaja Eino Vuorinen oli kirjoittanut vuosina 1965-69 puhtaaksi hänen elämänvaiheitaan. Kopio sisältää 371 koneella kirjoitettua sivua." En kuitenkaan onnistunut löytämään käsikirjoitusta ajoissa. Kirjan julkaisun jälkeen minuun otti yhteyttä lapinlahtelainen kirjailija Terho Paltamo, joka oli kirjoittamassa tietokirjaa Väisäsen perheestä. Hän oli kiinnostunut käsikirjoituksesta ja halusi tietää, olinko onnistut löytämään sen. Lopulta Paltamo löysi Onni Väisäsen muistelmat pankin varastosta. Samaan aikaan eräs Väisäsen sukulainen, jolta olin kysynyt asiasta, löysi kopion käsikirjoituksesta omasta kellaristaan. Luin muistelmat suurella jännityksellä. Ne kertoivat Väisäsen vuosista Neuvostoliitossa, myös välirauhan ajasta ja sotavuosista. Tuntui uskomattomalta, että joku kertoi ensikäden kokemuksia samoista tapahtumista, joita käsittelin kirjassani. Siellä oli kuvattuna jopa se yö, jolloin Antti Järvi pidätettiin. Muistelmat kertoivat myös aivan uutta tietoa siitä, millaiselle matkalle osa rajan taakse jääneistä suomalaisista joutui jatkosodan sytyttyä. Tämä juttu perustuu Onni Väisäsen muistelmiin ja myös muuhun tietoon, jota kirjan julkaisun jälkeen on selvinnyt. Osa puuttuvista palasista on vihdoin löytänyt paikkansa. Omien sanojensa mukaan Onni Väisänen oli "ihannesosialisti". Opin siemenet hän oli saanut isältään Heikki Väisäseltä, joka Onnin ollessa pieni työskenteli rautatietyömailla ja myöhemmin pienviljeli...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Syöpä kuvataan usein modernin maailman taudiksi. Ilmansaasteet, kemikaalit ja luonnoton ruokavalio tuottavat sairautta, jossa solut kääntyvät kehoa vastaan. Modernin maailman taudilla on myös modernit metaforansa, syöpälääkäri Siddharta Mukherjee on kirjoittanut. Syöpä on hallitsemattoman kasvun, solujen liikatuotannon sairaus. Syöpä on kuin kone, joka ei pysty laittamaan itseään pois päältä. Mitä hienostuneempi sivilisaatio, sitä enemmän on syöpää, ranskalaislääkäri Stanislas Tanchou väitti 1800-luvulla. Ensimmäinen kirjallinen maininta syövästä lienee muinaisesta Egyptistä. Noin 4 500 vuoden takaa säilyneessä papyruksessa on aikansa maineikkaan lääkärin Imhotepin kuvaus kasvaimesta potilaan rinnassa. Parannuskeinojen kohdalle Imhotep kirjoittaa: Niitä ei ole. Antiikin Kreikan suuri historioitsija Herodotos kirjoitti Persian kuningattaresta Atossasta, joka myös löysi rinnastaan oudon kyhmyn. Atossa häpesi sitä niin paljon, ettei halunnut lääkäreitä paikalle. Sen sijaan kuningattaren kreikkalainen orja Demokedes leikkasi lopulta Atossan rinnan pois. Leikkaus oli ainakin aluksi menestys. Kuten moni syövästä selvinnyt, Atossa oli tavattoman kiitollinen onnistuneesta kasvaimen poistosta. Hän pyysi miestään valloittamaan Kreikan, jotta rinnan operoinut Demokedes pääsisi palaamaan turvallisesti kotiseudulleen. Syöpä oli tiettävästi pitkään paitsi alidiagnosoitu myös harvinainen. Syövän lisääntyminen 1900-luvulla on vähintään yksi merkki modernisaatiosta. Se on yleistynyt, koska ihmiset eivät kuole tartuntatauteihin nuorena, vaan elävät aikaisempaa vanhemmiksi. Toisin sanoen modernin maailman hygienia ja lääketiede ovat mahdollistaneet syövän kukoistuksen. Eliniän kasvu ei kuitenkaan välttämättä ole ainut syy syövän lisääntymiselle. Myös nuorilla todetaan syöpää aikaisempaa enemmän. Maailmanlaajuisesti alle 50-vuotiailla syöpien ilmaantuvuus on lisääntynyt 79 prosenttia vuosina 1990-2019. Syöpäkuolleisuus tässä ikäluokassa on lähes 30 prosenttia suurempaa kuin kolme vuosikymmentä sitten. Uusimpien ennusteiden mukaan syövän yleistyminen globaalisti nopeutuu. Suomessa tilanne ei ole aivan yhtä synkkä. Meillä alle viisikymppisten syöpäkuolleisuus on itse asiassa vähentynyt, mutta syöpää on noin 15 prosenttia enemmän kuin vuonna 1990. Mitkä tekijät ympäristössämme lisäävät syöpää? 1930-luvulla syöpä oli noussut jo toiseksi yleisimmäksi kuolinsyyksi useissa länsimaissa. Se havahdutti. Yhdysvalloissa vaadittiin lisää rahoitusta syövän tutkimiseen. Suomessa Helsingin Yleisen sairaalan sädehoito-osasto perustettiin Unioninkadulle vuonna 1936. Mutta tuskin missään syöpään suhtauduttiin yhtä pakkomielteisen vakavasti kuin natsi-Saksassa. Adolf Hitlerin äiti oli kuollut syöpään, ja Hitlerin uskotaan pelänneen samaa kohtaloa. Syövän ehkäisy koko yhteiskunnan tasolla oli monen natsijohtajan prioriteetti. Hyvä esimerkki: sinä yönä, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Hitler ja propagandaministeri Joseph Goebbels keskustelivat lääketieteen professori Hans Aulerin syöpätutkimuksista. Kansallissosialistisessa Saksassa otettiin tiettävästi ensimmäisenä maailmassa käyttöön omatoimiset rintasyöpäseulonnat. Naisia kehotettiin tunnustelemaan, josko heidän rinnoistaan löytyisi kasvaimia. Ennaltaehkäisyyn patistettiin miehiäkin, varsinkin suolistosyvän osalta: "Auto käytetään rutiinitarkastuksessa, se on selvää. Eikö paljon monimutkaisemman ihmiskehon pitäisi myös käydä rutiinitarkastuksessa?" Franz H. Müller oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka osoittivat tupakoinnin aiheuttavan keuhkosyöpää - vuonna 1938. Natsi-Saksassa säädettiin myös kovat tupakoinnin vastaiset lait. (Tupakkayhtiöt leimasivat natsiajan jälkeen monessa maassa tiukkoja tupakkalakeja kannattaneet natseiksi ja terveysfasisteiksi.) Lakeja säädettiin myös esimerkiksi karsinogeenisiä hyönteismyrkkyjä ja ruoan väriaineita vastaan. Asbestin todistettiin aiheuttavan syöpää ja sen käyttöä säädeltiin. Syövän me...

Naiset saivat Afganistanissa äänioikeuden aiemmin kuin kaikkialla Yhdysvalloissa. Katukuvassa on näkynyt joskus minihameita, naiset ovat opiskelleet yliopistoissa lääkäreiksi ja toimittajiksi. Nyt afganistanilaiset naiset eivät saa näyttää kasvojaan eivätkä edes puhua ääneen kodin ulkopuolella. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Urheilustadionin nurmi. Naisen sininen burka. Nainen tuotiin kentälle lava-autolla, naispoliisien saattamana. Sitten hänet käskettiin polvilleen ja ammuttiin tuhansien ihmisten edessä. Joku kuvasi teloituksesta Kabulin urheilukentällä huonolaatuisen videon, joka levisi laajalle. Tallenne vuodelta 1999, siitä otetut kuvat ja muut kuvaukset julkisista teloituksista jäivät afganistanilaisten mieleen. Se oli tietysti tarkoituskin. Ne osoittivat talibanin äärimmäisen vallan, kun liike ensimmäistä kertaa johti Afganistania 1990-luvulla. Enimmäkseen taliban kidutti ja teloitti miehiä. Välillä syynä oli silti nainen. Isä oli antanut tyttärensä käydä koulua, esimerkiksi. Miesten haluttiin kontrolloivan perheidensä naisia. Vaimoja, sisaria, tyttäriä. Taliban hallitsi maata viisi vuotta, vuoteen 2001 asti. Sinä aikana naisilta kiellettyjen asioiden lista oli pitkä. Ei opiskelua. Ei töissä käyntiä. Ei liikkumista kodin ulkopuolella ilman saattajaa. Ei paljasta ihoa näkyvillä. Ei oikeutta puhua julkisesti. Monille se tarkoitti viittä pelokasta, tylsää ja ahdistavaa vuotta kotona. Pienistäkin virheistä rangaistiin ankarasti. Kynsilakan käytöstä peukalo saatettiin leikata irti. Kun taliban palasi valtaan elokuussa 2021, liike ilmoitti muuttuneensa. Tällä kertaa naisilla olisi enemmän oikeuksia. Kuluneet kolme ja puoli vuotta ovat kuitenkin osoittaneet puheet tyhjiksi. Mihin tahansa saattaa ilmestyä äkkiä siveyspoliisin valkoisiin pukeutuneita miehiä, jotka vahtivat kansalaisia. Sitä, puhuuko nainen liian kovalla äänellä myyjälle. Onko nainen kiellosta huolimatta kahvilassa. Miehet työskentelevät hyveiden edistämisen ja paheiden ehkäisyn ministeriölle. Valvonta tiukkenee koko ajan. "Se on kiristynyt ja kiristynyt, ja nyt tuntuu kuin joku puristaisi jo kurkkua", Afganistanissa syntynyt nainen kuvaa joulukuussa 2024. Maa on hiukan Ranskaa isompi, mutta lähes kokonaan vuoristoa. Ylänköä, jossa on kuuma kesällä ja kylmät talvet. Afganistanista haaveiltiin hetken "Aasian Sveitsiä", kaunista ja toimivaa matkailukohdetta, kun viime vuosisadalla näytti siltä, että maa voisi olla modernisoitumassa. Vuoristo on yksi syy siihen, miksi alueella hallitseminen ja toimiminen on vaikeaa. Moni suurvalta on yrittänyt: Britannian imperiumi, Neuvostoliitto, Yhdysvallat. Maasto on kuin tehty sissisodankäyntiin. Asuinseudut jakautuvat muuallakin usein konservatiiviseen maaseutuun ja liberaalimpiin kaupunkeihin, mutta Afganistanissa jako on jyrkkä. Se näkyy heiluriliikkeenä historiassa. Viime vuosisadan alkupuolen kuninkaat uudistivat maata. Naiset saivat äänioikeuden aiemmin kuin useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, ensimmäinen tyttökoulu perustettiin, huntupakko kumottiin. Välillä taas uudistuksia peruttiin. Maa ei missään vaiheessa ollut läpikotaisin liberaali, päinvastoin. Vanhat heimokulttuurit pitivät pintansa. Ja sitten taas: minihameita Kabulissa, elokuvia, yhä enemmän mahdollisuuksia opiskeluun. Samaan aikaan sodat seurasivat toisiaan. Vuosituhannen vaihteessa, talibanien jälkeen, länsimaat toimivat maassa 20 vuotta. Sekään ei tarkoittanut rauhaa, vaan arkea rasittivat itsemurhaiskut, ryöstöt ja muu väkivalta. Whatsapp-puheluun vastaavalla naisella on selvä mielipide siitä, mihin suuntaan asiat ovat muuttuneet talibanin paluun myötä. Ennen "kaikki oli hyvin", enää ei. Razia ei ole alle kolmekymppisen naisen oikea nimi, mutta hän joutuu varomaan perheensä puolesta. Hän yrittää kuvata tilannettaan, vaikka se on englanniksi vaikeaa. Perhe asuu edelleen pohjoisessa Afganistanissa, Razia taas yksin eteläsuomalaisessa kaupungissa. Hän joutui pakenemaan maasta entisen työnsä vuoksi...

Listalla oli kymmeniä nimiä. Poliisi ei ryhtynyt selvittämään tapausta, joten brittitoimittajien oli toimittava itse. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kun Carl Miller sai listan sähköpostiinsa, hän tiesi, että yksi ihminen oli jo tapettu. Miller istui kotonaan Länsi-Lontoossa ja puhui videopuhelua. Oli kesäkuu vuonna 2020. Koronasulut olivat kestäneet jo kuukausia. Ruudulla näkyivät Chris Monteiron kasvot. Tummahiuksinen, tummapartainen ponnaripää, jolle Miller ei oikein keksinyt sopivaa titteliä. Eettinen hakkeri? Kyberrikosten tutkija? Pimeän netin penkoja? Monteiro oli puhunut listasta aiemminkin, mutta nyt Miller vasta näki sen. Excelin, jossa oli 85 nimeä. Yksi Hollannista, toinen Italiasta, kolmas Tšekistä. Venäläinen nainen, yhdysvaltalainen mies, taiwanilainen sairaanhoitaja. Jonkun oma äiti. Osoite, työpaikka, valokuva. Tietoja liikkeistä. Toiveita tekotavasta. Nimimerkki, maksettu summa. Ne olivat palkkamurhatilauksia. Kertokaa teloitusaika etukäteen, en voi olla lähistöllä. Miller mietti hetken, mitä tehdä. Hän valitsi 111. Hätänumeron, johon soitetaan, kun ei ole hätä. "Olen toimittaja ja tekemässä ohjelmaa kyberrikollisuudesta", hän aloitti. "Tämä kuulostaa nyt vähän oudolta, mutta…" Chris Monteiro oli löytänyt sivuston vuosia aiemmin. Hän työskenteli päivisin isossa it-firmassa järjestelmänvalvojana mutta vietti vapaa-aikansa salatussa internetissä. Sellaisessa, jonne ei pääse hakukoneilla. Tietokonepöydällä oli kuusi näyttöä. Pimeästä verkosta liikkui huhuja, joita Monteiro yritti varmistaa. Hän piti harvakseltaan blogia, jossa kirjoitti löydöksistään. Profiilikuvaksi hän oli valinnut komediasarja Silicon Valleyn Gilfoylen, kyynisen ja suorasukaisen superkoodarin. Minulle ei makseta tarpeeksi tästä paskasta, esittelytekstissä luki. Usein kuulopuheet eivät pitäneet paikkaansa. Ne olivat hysteeristä lietsontaa tai perusteetonta ihannointia. Ei ollut olemassa sivustoa, jossa kidutettiin ja tapettiin vangittuja Isis-taistelijoita suorassa lähetyksessä maksua vastaan. Eikä sivustoa, jossa sovittiin urheilukisojen tulokset etukäteen. Mutta palkkamurhasivusto oli olemassa. Se oli perustettu vuonna 2015. Monteiro oli törmännyt siihen vuotta myöhemmin. Jos haluat tappaa jonkun, tämä on oikea osoite, siellä luki. Standardihinta 5 000 dollaria. Monteiro oli tutustunut Milleriin samoihin aikoihin. Tämä oli haastatellut häntä kirjaansa, joka käsitteli vallan uusjakoa. Sitä, miten internetjätit hallitsivat ohi parlamenttien, viranomaisten ja suuryritysten. Miten vaalitulosten manipuloiminen oli liian yksinkertaista ja tylsää kokeneille hakkereille. Miten poliisi ei voinut juuri mitään netin kautta tehdyille rikoksille, vaikka ne olivat kaikkein yleisin rikollisuuden muoto. Miten teknologiaa ymmärtävät hallitsivat nykyisyyttä, miten ymmärtämättömät jäivät jalkoihin. Kirja oli hyvin think tanky, ajatushautomomainen. Helppolukuinen ja ratkaisukeskeinen. Ajatushautomossa Miller oli töissäkin. Hän oli mukana perustamassa perinteikkääseen Demos-toimistoon sivuhaaraa, joka tutki sosiaalista mediaa maksua vastaan. Hän julkaisi tieteellisiä artikkeleita, lehtijuttuja ja piti inspiroivia keynote-puheenvuoroja. Kaikki koskivat jollain tavalla teknologiaa. Monteiro oli koettanut saada palkkamurhasivuston suljettua monta kertaa. Hän oli yrittänyt murtautua sisään, päästä back endiin. Löytää heikkouden, jonka kautta livahtaa taustajärjestelmään ja sulkea sen. Se ei ollut onnistunut. Sitten hän oli alkanut lähettää sivustolle viestejä. Hän oli huomannut, että jokaisessa vastauksessa oli yksilöllinen tunnuskoodi. Numeroa muuttamalla hän saattoi lukea muiden viestejä. Hän kirjoitti koodinpätkän, jonka avulla sai ladattua kaikki viestit. Monteiro luki viestinvaihtoa ensin huvittuneena: trolli, trolli, trolli. Mutta oli muitakin, sellaisia, jotka vaikuttivat vakavissaan lähetetyiltä. Hän seurasi liikennettä kahdeksan kuukautta. Sinä aikana tilaajat ja ylläpitäjät lähettivät noin 800 viest...

Karismaattinen johtaja, sisäiset viholliset, massojen vaistoihin vetoaminen, usko kansakunnan erityisasemaan... Huolestuneet kysyvät, onko Yhdysvallat jo matkalla kohti fasismia. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Tammikuun 6. päivänä 2021 Donald Trump istui ruokapöytänsä ääressä Valkoisessa talossa ja seurasi televisiosta kaaosta. Silminnäkijöiden mukaan hän oli erinomaisella tuulella. Yli kymmenentuhatta Trumpin kannattajaa oli saapunut sinä päivänä Washingtoniin. Hän oli puhunut heille keskipäivän aikaan "Save America" -tapahtumassa. Kannattajat olivat vihaisia. He uskoivat Trumpin sepittämään "suureen valheeseen": hän oli hävinnyt, koska demokraatit olivat varastaneet heiltä presidentinvaalit. "Jos te ette taistele helvetisti, teillä ei ole enää maata", Trump oli sanonut. Väistyvä presidentti tiesi, että osa mielenosoittajista kantoi aseita. Salaisen palvelun työntekijä oli varoittanut häntä asiasta. Silti Trump oli vaatinut, että heidät oli päästettävä marssille. Kun väkijoukko rynni kohti kongressitaloa, Trumpin vanhin poika Don Jr. lähetti tekstiviestin presidentin kansliapäällikölle Mark Meadowsille: "Hänen täytyy tuomita tämä paska ASAP. He yrittävät tuhota hänen koko perintönsä, jos tilanne pahenee." Trump ei piitannut poikansa vaatimuksesta. Varapresidentti Mike Pence oli vahvistanut laillisen vaalituloksen vastoin Trumpin kieltoa. Puoli kolmelta iltapäivällä Trump tviittaasi: "Mike Pencellä ei ollut rohkeutta tehdä sitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä." Kannattajat valpastuivat sosiaalisen median kanavilla ja vaativat, että Penceä pitäisi ryhtyä jahtaamaan. Kongressitalon ulkopuolella oleva väkijoukko alkoi huutaa: "Hirttäkää Mike Pence." Pence piileskeli henkivartijoidensa kanssa rakennuksen alla olevalla lastauslaiturilla. Hän ymmärsi olevansa kuolemanvaarassa. "Mitä sitten?" vastasi Trump, kun hänelle kerrottiin varapresidentin ahdingosta. Vasta yli kaksi tuntia mellakan alkamisen jälkeen Trump asettui vihdoin kameroiden eteen. Hän puhui kannattajilleen: "Tunnen tuskanne. Tiedän, että teihin sattuu. Meiltä varastettiin vaalit, ne olivat murskavaalit, ja kaikki tietävät sen, etenkin vastapuoli. Mutta teidän on nyt mentävä kotiin." Kongressitalon hyökkäyksessä kuoli viisi ihmistä. 174 poliisia loukkaantui. Neljä poliisia teki myöhemmin itsemurhan. Marraskuussa 2024 Trump valittiin toisen kerran presidentiksi. Hän lupasi vapauttaa mellakasta tuomittuja ensimmäisenä virkapäivänään. Tammikuun 6. päivän tapahtumien jälkeen monet historian ja autoritarismin tutkijat alkoivat kutsua Donald Trumpia fasistiksi. Myös demokraattipuolueen presidenttiehdokas Kamala Harris syytti vaalin loppusuoralla, lokakuussa 2024 Trumpia fasistiksi. Saman syytöksen olivat jo aiemmin esittäneet Trumpin pitkäaikaisin kansliapäällikkö John F. Kelly ja Trumpin alaisuudessa palvellut kenraali Mark Milley. Milley kutsui Trumpia "ytimiään myöten fasistiksi" ja "vaarallisimmaksi ihmiseksi" Yhdysvalloille. Ovatko he oikeassa? Trumpin hallitsema republikaanipuolue on levittänyt kongressitalon mellakasta oikeistomediassa omaa, valheellista tarinaansa: todellisuudessa kyse oli FBI:n operaatiosta, jolla haluttiin horjuttaa presidenttiä. Nyt, Trumpin noustua uudelleen presidentiksi, selitys on taas vaihtumassa. Kun presidentin hallintoon on etsitty sopivia työntekijöitä, heille on esitetty kaksi kysymystä: Kuka voitti mielestäsi vuoden 2020 vaalit? Ja mitä ajattelet kongressitalon valtauksesta? Ainoa oikea vastaus ensimmäiseen kysymykseen on Donald Trump. Ainoa oikea vastaus jälkimmäiseen on kutsua valtaajia patriooteiksi, jotka yrittivät pelastaa Amerikan. Trump poikkeaa kaikista häntä edeltäneistä Yhdysvaltain demokratian ajan johtajista, kirjoittaa Ruth Ben-Ghiat kirjassaan Mahtimiehet: Tyrannien nousu, uho ja tuho. "Hän pyrkii tuhoamaan totuuden absoluuttisesti." Ben-Ghiat on fasismin tutkimukseen erikoistunut professori New Yorkin yliopistosta. Totuuden tuhoaminen on fasismin keskeinen mekanism...

Vähittäiskaupan päästöistä 99 prosenttia syntyy myytävistä tuotteista, joiden päästöjä ei edes lasketa mukaan. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. "Eihän se enää yhdessä vuodessa tule onnistumaan." Itä-Suomen yliopisto lupasi olla hiilineutraali vuonna 2025. Yliopiston kestävän kehityksen asiantuntija Maiju Eskelinen sanoo, että näin ei käy. Päästöt olivat viime vuonna noin 15 prosenttia pienemmät kuin vuonna 2019, jolloin tavoite asetettiin. Kiinteistöjen päästöt ovat lähes puolittuneet, kun turpeesta on luovuttu lämmön tuotannossa. Uusiutuvaa sähköä yliopisto käytti jo ennestään. Ravintoloiden päästöt ovat vähentyneet. Niitä tosin vähentää jo etätyö ja -opiskelu: ihmiset syövät yliopistolla harvemmin kuin ennen. Mutta yliopiston ydintoiminnot ovat opetus ja tutkimus. Laboratoriot, niiden laitteet ja kemikaalit, ovat yliopiston suurin päästölähde. Koulutuksen lisääminen kasvattaa päästöjä. Isot päästöt tulevat hankinnoista, kuten tietotekniikasta, tutkimusvälineistä ja kirjoista. "Yliopistolla on rajallisesti mahdollisuutta vaikuttaa moneen asiaan. Hankinnoista ei saa nollapäästöisiä kuin lopettamalla hankinnat kokonaan", Eskelinen sanoo. Kun tavoite aikanaan asetettiin, ajateltiin, että jäljelle jäävät päästöt voi hyvittää kompensaatioilla, kuten metsityshankkeilla. Ostokompensaatioiden maine on sittemmin laskenut, ja niiden luotettavuus herättää epäilyjä. Yliopisto päätti, että se ei lähde niihin. Eskelisen mukaan yliopiston on tärkeää tuoda avoimesti esiin, ettei tavoite toteutunut, ja samalla se, mitä on saatu aikaan. "Edelleen jatkamme työtä paremman tulevaisuuden eteen." Vuosi 2025 on joskus ollut kaukana. Mutta aika vierähtää ja tulevaisuus tuli jo. Viime vuosikymmenellä organisaatiot innostuivat tavoittelemaan hiilineutraaliutta. Useimmat valitsivat jonkin lähitulevaisuuden tasa- tai puolivuosikymmenen. Koko Suomi tähtää hiilineutraaliksi vuonna 2035. Monet halusivat päästä edelle. Nyt ensimmäinen joukko isoja toimijoita joutuu lunastamaan lupauksensa. Vuotta 2025 ovat tavoitelleet päivittäistavaraketjut, jotkin kaupungit, korkeakoulut ja yritykset. Ei se ihan onnistunut. Onnistuminen tosin riippuu ratkaisevasti siitä, mitä lasketaan. Lupaukset eivät ole vertailukelpoisia. Tärkein kysymys on, lasketaanko mukaan myös epäsuorat päästöt. Päästöt jaetaan kolmeen luokkaan: omat päästöt, ostoenergian päästöt ja epäsuorat koko arvoketjun päästöt. Itä-Suomen yliopisto laskee kaikki kolme. Suurimman osan epäsuorista päästöistään laskee myös Turun yliopisto, joka niin ikään tavoitteli hiilineutraaliutta vuonna 2025. Se ei ole pääsemässä nollaan eikä edes teoriassa voisi päästä, koska sekään ei käytä kompensaatioita. "Tavoitteen asetti yliopiston hallitus, ja silloin ei ymmärtääkseni mietitty keinoja päästöjen kumoamiseen. Usein on todettu, että tavoitteet ovat epärealistisia, jos kompensaatioita ei voida hyödyntää. Ne ovat kiistanalainen aihe", sanoo kehittämisasiantuntija Petteri Siika-aho. Yliopisto on uudistanut näkökulmaa ja siirtynyt laskemaan ilmasto- ja luontojalanjälkeään. Päästöt ovat vähentyneet reilulla kuudellakymmenellä prosentilla lähtövuodesta 2018, mutta korona-ajan jälkeen hieman nousseet. Eniten päästöjä syntyy työmatkoista, tutkimuslaitteista ja laboratorioista. S-markettien asiakkaat ovat nähneet jo pitkään hiilinegatiivisuus-mainoksia. Sehän vasta tavoitteelta kuulostaa: päästä alle nollan eli ilmastolle hyödylliseksi. Hiilineutraaliutta vuonna 2025 tavoittelivat myös Kesko ja Tokmanni. Asiakkaan ei ole syytä innostua liikaa. Päivittäistavaraketjut laskevat vain omat suorat päästönsä ja ostetun energian. 99 prosenttia päästöistä syntyy myytävistä tuotteista: ennen kaikkea ruoasta, S-ryhmällä myös ABC-asemien polttoaineista. Niitä ei lasketa mukaan. S-ryhmä aikoo yhä päästä tavoitteeseen vuoden 2025 loppuun mennessä. Kesko ei: se asetti uuden tavoitteen. Tokmannin omat päästöt ovat kasvaneet vuosikymmenen takaa. Se on myös ostanut Click Shoes -, Shoe Hous...

Helmi Kekkonen on työskennellyt kokopäiväisenä kirjailijana yli kymmenen vuotta. Säästössä on nolla euroa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. On puhuttava rahasta. On, vaikka en haluaisi. Haluttomuudessa ei ole kyse rahasta itsessään, numeroista ja summista, niistä ja niiden pienuudesta voin puhua. Kyse on siitä, että minua hävettää. Olen työskennellyt kirjailijana kokopäiväisesti yli kymmenen vuotta, harjoittanut ammattia, johon olen kouluttautunut ja jossa olen hyvä, enkä vieläkään pysty elättämään sillä itseäni. Tai pystyn, muutaman kuukauden tai ehkä kokonaisen vuoden kerrallaan, mutta ainaisen epävarmuuden ja paniikin häilyessä taustalla, aina myös muita töitä ohessa tehden. Viidentoista vuoden aikana olen kirjoittanut yhden novellikokoelman, viisi romaania, yhden lastenkirjan ja yhden äitiyttä käsittelevän teoksen, saanut kaksi lasta ja ottanut puolisoni kanssa ison asuntolainan. Esikoisteokseni julkaisun jälkeen olen saanut kolme kertaa puolivuotisen ja kahdesti yksivuotisen apurahan ja useita kahden-neljän kuukauden mittaisia - vuosituloina se tarkoittaa noin 22 000 euroa ja kuukausitasolla noin 1 800, teoskohtaista tuntipalkkaa en halua edes laskea. Tämän ohella olen kirjoittanut lehtijuttuja, markkinointitekstejä ja esseitä ja työskennellyt viisi vuotta luovan kirjoittamisen opettajana, joista tuloja on vuosittain kertynyt yhteensä noin 5 000-10 000 euroa. Kirjani ovat nidottuina myyneet tuhannesta neljään tuhanteen, eli kun yhdestä myydystä teoksesta saa noin kolme euroa, eivät varsinaiset myyntitulot ennakoiden jälkeen ole olleet mikään juhlan aihe. Säästössä on nolla euroa. Oma tilanteeni on kuitenkin ihan hyvä. Työtäni on valtion ja yksityisten säätiöiden taholta tuettu tasaisesti yli kymmenen vuoden ajan ja lisäksi minulla on puoliso, jolla on suhteellisen säännölliset tulot ja joka on aina uskonut siihen mitä teen, auttanut vaikeimpien suvantojen yli paitsi henkisesti myös taloudellisesti. Teoksiani on arvioitu kiittäen, olen ollut ehdolla Runeberg- ja Finlandia-palkinnon saajaksi, minusta on tehty haastatteluja, olen esiintynyt radiossa ja televisiossa ja kirjoistani on käyty aktiivista keskustelua. En siis koe millään tavalla jääneeni vaille huomiota ja mikä itselleni tärkeintä, olen vuosi vuodelta kehittynyt kirjoittajana. Kirjani eivät silti myy. Tai myyvät, mutta eivät niin, että myyntituloista saatu raha vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni tai että kirjojeni saama huomio olisi millään tavalla verrannollinen myyntilukujen kanssa. Esimerkki: seuraava teokseni ilmestyy toukokuussa 2025 ja olen saanut neljä kielteistä apurahapäätöstä peräkkäin. Tällä hetkellä pankkitililläni on noin 1 500 euroa eikä ensi vuodelle ole tiedossa rahoitusta. Vertailun vuoksi: Suomen Kirjailijaliiton teettämän tutkimuksen mukaan kirjailijoiden vuoden 2022 verollisten tulojen mediaani kaunokirjallisesta työstä oli 1 713 euroa. Kun summaan laskee mukaan muut kirjailijan työhön liittyvät tulot sekä apurahat, kaunokirjailijoiden vuositulojen mediaani oli 12 600 euroa. Tarkoitus ei ole tässä esitellä taiteilijoiden kärsimystä tai glorifioida sitä. Tällaista tämä vaan on. Ahdinko ei oikeastaan edes näytä miltään, se vain kulkee mukana, hengittää olan takana, asettuu arkeen, tekee olosta usein aran ja nuhjuisen. Miten minun tässä ammatissa sitten pitäisi selvitä? Pitäisikö minun kirjoittaa ihan kokonaan toisenlaisia kirjoja, valita täysin toisenlaisia aiheita? Joka kerta vastaus on sama: ei. Ensinnäkin, vaikka yrittäisin kirjoittaa helposti lähestyttävän, koukuttavan ja kaikkia lukijoita houkuttelevan teoksen, tuskin onnistuisin. Koko ajatus siitä, että "vain kirjoittaisin" myyvemmän kirjan on jotenkin alentuva, aivan kuin se olisi vain minun päätöksestäni eikä taidoista kiinni, eikä kukaan voi ennustaa mikä kirja on sellainen joka varmasti myy, siihen kun vaikuttaa niin moni muukin asia kuin kirjan teema, rakenne, kieli ja nimi. En myöskään suostu määrittelemään taiteellisen ty...

Superrikkaat ovat jo kauan muovanneet amerikkalaista yhteiskuntaa. Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen Yhdysvallat siirtyy uuteen oligarkkien aikaan. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. "Y.M.C.A.! Wai - em - cee - ei!" Marraskuun lopulla Mar-a-Lagon kartanossa, kiitospäivän illallispöydässä, juhli kaksi itseensä ja toisiinsa tyytyväistä miestä. Sosiaalisessa mediassa levisi videopätkä, jossa Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump ja maailman rikkain mies Elon Musk jammailivat Village Peoplen klassikkokappaleen tahdissa. Musk istui pyöreässä perhepöydässä Trumpin oikealla puolella, vasemmalla olivat puoliso Melania ja presidenttiparin poika Barron. Vaalivoittaja kestitsi tukijoitaan Floridan Palm Beachissa. Trumpin kartanon mahtipontisen klubiravintolan sali oli täpötäynnä. Kiitospäivää on vietetty Yhdysvalloissa 1600-luvun alkupuolelta asti. Se yhdistetään Englannista tulleisiin ensimmäisiin uudisasukkaisiin, jotka toivat tavan kotimaastaan. Runsaan sadonkorjuun jälkeen he kutsuivat illalliselle asuinseutunsa alkuperäiskansaa kiitokseksi näiltä saadusta avusta edellisenä pahana katovuotena. Mar-a-Lagossa Yhdysvaltojen rahamaailma kiitti Trumpia ja Trump rahamaailmaa. Some risti Trumpin ja Muskin spektaakkelin titaanien illalliseksi, mutta yhtä hyvin sitä olisi voinut kutsua oligarkkien kiitosjuhlaksi. Kun Trump piti vaalituloksen varmistuttua voitonpuheensa, hän kiitti kampanjatyöntekijöitään, tulevaa varapresidenttiä J. D. Vancea ja perhettään kutakin muutaman sekunnin ajan. "Supernero" Elon Muskia hän ylisti neljän minuutin ajan. Musk sai tukensa palkaksi haluamansa avaintehtävän ja laajat valtuudet siivota liittovaltion hallinnon tehokkaaksi. Myös muille tukijoilleen Trump jakoi makeita haarukkapaloja tulevasta vallastaan. Hänen tulevan hallintonsa avainhenkilöitä yhdistivät selvimmin uskollisuus isäntää kohtaan - ja vauraus. Kun Joe Bidenin hallitus aloitti toimintansa vuonna 2021, sen jäsenten nettovarallisuus oli talouslehti Forbesin mukaan yhteensä 118 miljoonaa dollaria. Trumpin hallinnon nettovarallisuus on kolme tuhatta kertaa suurempi, lähes 350 miljardia dollaria - tosin valtaosa siitä koostuu Muskin omaisuudesta. Ainakin seitsemän Trumpin ykkösketjun jäsentä on rikkaampia kuin Bidenin ministerit yhteensä. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat vähintään miljonäärejä. Ainakin viisi heistä on miljardöörejä, jotka tukivat merkittävästi Trumpin vaalikampanjaa. Muskin lisäksi joukkoon kuuluvat tuleva opetusministeri Linda McMahon, kauppaministeri Howard Lutnick, Lähi-idän erikoislähettiläs Steve Witkoff ja valtiovarainministeri Scott Bessent. "Trumpin paluu Valkoiseen taloon kruunaa oligarkkien puoli vuosisataa jatkuneen ponnistelun siirtää Yhdysvallat superrikkaiden hallintaan", tiivistää tietokirjailija ja talk show -juontaja Thom Hartmann Common Dreams -verkkosivustolla. Hän on kirjoittanut yli 25 kirjaa amerikkalaisten suuryritysten, poliitikkojen ja oikeusjärjestelmän välisistä suhteista. Oligarkia tarkoitti antiikin Kreikassa demokratian eli kansanvallan vastakohtaa, harvainvaltaa. Aristoteles tarkensi käsitettä 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua siten, että se merkitsee ennen kaikkea rikkaiden ylivaltaa. Nykyajan aito oligarkki on joko superrikas, joka kahmii poliittista vaikutusvaltaa ostamalla rahoillaan päättäjiä puolelleen tai vallankäyttäjä, joka käyttää asemaansa rikastuakseen tolkuttomasti, määrittelevät tutkijat David Lingelbach ja Valentina Rodriguez Guerra kirjassaan The Oligarchs' Grip. Ensiksi mainitut superrikkaat hallitsevat nyt Yhdysvaltoja, väittää Vermontin senaattori Bernie Sanders. Maassa on talouslehti Forbesin mukaan lähes tuhat miljardööriä, yhtä paljon kuin Kiinassa, Saksassa, Britanniassa, Intiassa, Venäjällä ja Sveitsissä yhteensä. "Tämä hyvin pieni joukko luo suunnattoman varallisuutensa avulla mallin, joka on suunniteltu suojaamaan heidän etujaan", Sanders toteaa viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan It's OK to Be Angry ...

Helsingin Hietaniemeen on muodostunut ukrainalaisten epävirallinen kotikirkko Suomessa. Serhii Danilov auttaa siellä muita kotimaastaan paenneita. Samaan aikaan nuori pappi käy omaa jaakobin painiaan. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kaihoisat sävelet kiertävät tyhjässä kirkkosalissa. Ikonien hallitseman puuseinän, ikonostaasin, takana pappi valmistelee ortodoksista ehtoollista. Alttarin vieressä uhripöydällä lepää kaksi viinipulloa ja viisi leipää. Pappi viipaloi kaksi viimeistä leipää pieniksi paloiksi. Hän rukoilee, luettelee etunimiä. Lappusille on kirjoitettu esirukouspyyntöjä, niin elävien puolesta kuin kuolleiden muistoksi. Puoli kymmeneltä hän on valmis. Pian alkaa sunnuntain liturgia profeetta Elian kirkossa Helsingin Hietaniemessä. Serhii Danilovia peittää harteilta nilkkoihin valkoinen, ristein kuvioitu viitta. Tänään on erityinen päivä, Valamon luostarista on tulossa vieraita. Danilov muistaa, kun kävi ensi kerran Heinävedellä. Luostarin hiljaisuudessa, rukouksien keskellä, tunsi rauhan. Hän on ensimmäinen Suomen ortodoksisen kirkon vihkimä pappi, jonka äidinkieli on ukraina. Työsarkaa riittää. Ortodoksisesta Ukrainasta on saapunut yli 70 000 pakolaista. Kun sota jatkuu, yhä useampi aikoo jäädä pysyvästi Suomeen. Danilov esittelee alttaripojan, papin ukrainalaisen avustajan. Kymmenvuotias Mykola puhuu sujuvaa suomea. Hän on ollut maanpaossa pian kolme vuotta. Etkö sinä ole vähän liian nuori? Danilov ei ole unohtanut rippi-isänsä kysymystä. Hän oli käynyt pikkupojasta kirkossa ja tunnustanut seitsenvuotiaana ensi kerran synnit katumuksen sakramentissa. Nyt hän oli tarjoutunut papin avustajaksi. Rippi-isä hyväksyi kymmenvuotiaan toiveen. Vinnitsan kaupunkia keskisessä Ukrainassa täplittivät kultaiset sipulikupolit. Yli kolmekymmentä kirkkoa, reilut 350 000 asukasta. Danilovien perheen kotikirkko oli Pyhän Ksenia Pietarilaisen pyhättö Bug-joen rannassa. Serhii opetteli soittamaan kirkonkelloja, ilmoittamaan sunnuntain liturgiasta. Auttoi ehtoollisessa jaettavan viinin ja leivän valmistamisessa ja kantoi kynttilää pienessä ja suuressa saatossa palveluksen aikana. Alttaripoika sai valita suitsukepihkan tuoksun. Eniten hän piti mustaruusun aromista. Teininä Serhii paastosi, kuunteli hengellistä musiikkia, lauloi kirkkokuorossa ja osallistui seurakuntanuorten leireille. Kun koulu päättyi, vakaumus oli syventynyt kutsumukseksi. Hän päätti: haluan papiksi, sielunpaimeneksi. Opinnot alkoivat Kiovan teologisessa seminaarissa syyskuussa 2014. Ukrainassa oli kuohunut vuoden alussa. Mielenosoitukset venäläismielistä hallitusta vastaan oli tukahdutettu väkivaltaisesti. Pian Venäjä oli hyökännyt Itä-Ukrainaan ja vallannut Krimin. Serhii Danilov ei vielä tiennyt, ettei valmistuisi papiksi kotimaassaan. Pienet ja suuret kirkonkellot kalkattavat juhlasoittoa, rytmikkäästi ja iloisesti. Igumeni Mikael, Valamon johtaja, kävelee kohti pyhän Elian kirkkoa mustassa korkeassa päähineessään ja viitassaan. Kädet kannattelevat tuliaista, ikonia. Ikonissa on kuvattu kymmeniä pyhiä sädekehät pään päällä. Pyhiksi julistetut ovat ortodokseille hengellisen kilvoittelun esikuvia. Uskotaan, että kuolleenakin pyhät rukoilevat elävien puolesta. Rappusilla vastassa on kolme pappia, myös Serhii Danilov. Sisällä ikoni lasketaan keskelle salia lukupöydälle, analogille. Sen ympärille asetellaan kirjaillut ukrainalaiset liinat. Kukkavaaseissa hehkuvat keltaiset liljat ja neilikat ja siniset ritarinkannukset. Kirkkosali täyttyy ukrainalaisista. Huivipäisiä naisia ja tummatakkisia miehiä, teinejä ja sylilapsia. Yksi nuori mies istuu pyörätuolissa. Moni menee lukupöydän luo, tekee ristinmerkin ja suutelee ikonia. Sytyttää sitten vainajien muistelupöydän luona tuohuksen, pitkän, kapean mehiläisvahakynttilän. Parvella seisoo pääosin pakolaisista koottu, viisihenkinen Intermezzo-kuoro. On kuin pala Ukrainaa olisi siirretty tänne, linnuntietä yli tuhannen kilometrin päähän kotimaasta. Ikoni on peräisin Kiova...

Severi Hämärin mielestä maalittaminen pitäisi kriminalisoida. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. "Saunan takana on tilaa." Niin Severi Hämäri muistaa viimeiset sanat uhkausviestistä, jonka hän sai vuosituhannen alussa Helsingin yliopiston julkisella sähköpostilistalla. Siinä vaiheessa Hämäri oli käynyt alati kiihtyvää väittelyä uhkauksen esittäjän kanssa jo useamman päivän ajan. Uhkailija ilmoitti, että Hämärin on nyt syytä varoa nahkojaan. Hämäri oli tottunut siihen, että 1980-luvun sähköisillä keskustelupalstoilla ja myöhemmin yliopiston sähköpostilistoilla tuli riitoja. "Aggression kohtaaminen virittää minussa usein stressitilan, ja saatan jäädä inttämään vähän liiankin innokkaasti." Nettiriitojen seurauksena Hämäri huomasi väsyvänsä rajusti. Ennen pitkää ylivire vaihtui alivireeksi ja unet alkoivat kärsiä. Nykyään Hämäri on tietokirjailija, aikuiskouluttaja ja filosofian väitöskirjatutkija. Hänen alkukesästä ilmestynyt tietokirjansa Verbaalinen väkivalta verkossa kertoo, mistä verbaalinen väkivalta johtuu, mitä ongelmia se aiheuttaa ja mitä ilmiön suitsimiseksi voidaan tehdä. 2000-luvulla vihapuheesta on tullut kiinteä osa verkon toimintakulttuuria. Kun yhteiskunta on digitalisoitunut, verkkoviha on lisääntynyt. "Lisäksi populistinen oikeisto ja laitaoikeisto ovat saaneet pontta finanssi- ja pakolaiskriisistä. Myös sota Euroopassa on lisännyt polarisaatiopainetta keskusteluun", Hämäri sanoo. Vihapuhe sekoitetaan usein mihin tahansa vihaiseen puheeseen. Hämäri puhuukin mieluummin verbaalisesta tai viestinnällisestä väkivallasta verkossa. Sen hän määrittelee verkossa tapahtuvaksi tahalliseksi ja tarkoitushakuiseksi tuskan tuottamiseksi toiselle tai sillä uhkaamiseksi sanoilla tai muilla kommunikointitavoilla. "Joillekuille se on vain senhetkisen tunnereaktion ilmaisua. Harrastajatrollit taas hakevat vihapuhe-esityksellään huomiota, rikkovat rajoja ja viihdyttävät itseä ja toisia. Osaa heistä motivoi sadismi." Ideologisesti motivoituneet vihapuhujat puolestaan tuottavat verkossa tuskaa poliittisia tavoitteita edistääkseen. Tätä strategista trollausta harjoittavat esimerkiksi trollitehtaiden työntekijät, joskus myös poliitikot tai someinfluensserit. Helpoimmin piiloon jää Hämärin mukaan verbaalinen verkkoväkivalta, joka liittyy sosiaalisten suhteiden dynamiikkaan. "Digitaalinen väkivalta voi olla lähisuhde-, työpaikka- tai kouluväkivallan jatkoa. Kun esimerkiksi toimittajasta leviää yksityisiä tietoja netin palstoille, levittäjä voi olla työkaveri, ja koulukiusaaja voi jatkaa kiusaamista verkossa." Hämäri itse upposi tietokoneiden maailmaan jo ennen kouluikää. Hän kasvoi viisilapsisen veljeskatraan keskellä. Isoveljistä vanhin sai ensimmäisen tietokoneensa, kun Hämäri oli viisivuotias. Innostus tietokoneisiin ja pelikonsoleihin valtasi lähes koko katraan. Perheen kuopus oli juuri syntynyt, ja kun vanhempien veljien piti vahtia hänen päiväuniaan terassilla, he virittivät köysisysteemin, jolla he pystyivät keinuttamaan lastenvaunuja sisältä tietokoneelta käsin. Hämäri kertoo olleensa pienestä pitäen sosiaalisesti ujo. "Olin kunnon nörtti ja pakenin arkea tietokoneiden, matematiikan, kirjallisuuden ja roolipelien pariin. Tietokoneissa minua kiehtoi, miten ne toimivat ja miten toisenlainen maailma niiden kautta avautui." Yliopistossa Hämäri opiskeli ensin matematiikkaa, sitten teoreettista filosofiaa. Valmistuttuaan maisteriksi hän työskenteli pari vuotta tutkijana ja siirtyi sitten opettajaksi aikuiskasvatuspuolelle. Retoriikan pariin hän päätyi mietittyään, miksi hänen oli niin vaikea kommunikoida muiden kanssa. "Ilmaisin itseäni todella monimutkaisesti, ja ajatuskokonaisuuksiani oli vaikea pilkkoa. Rupesin lukemaan puhetaitoa koskevaa kirjallisuutta. Halusin kehittää vuorovaikutustaitojani ja päästä yli esiintymisjännityksestäni." Ennen pitkää kollega huomasi Hämärin perehtyneisyyden ja pyysi tätä sijaistamaan omia retoriikan kurssejaan Kriittiseen korkeakouluun. Tällä hetk...

Professori puhui televisiossa ja esitti edullisen laskelman: 160 miljoonaa euroa vuodessa. Kului tuskin kuukautta, kun hallitus päätti mullistaa Suomen perusterveydenhuollon. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Tiistaina 22. lokakuuta 2024 Ylen A-studiossa aiheena oli sotepalvelujen huolestuttava tilanne. Äänessä oli yleislääketieteen professori Juha Auvinen Oulun yliopistosta: "Meillä oli erittäin hyvin toimiva perusterveydenhuolto 1990-luvulla, kun oli väestövastuumalli. Oltiin mallimaa tässä suhteessa. Vastaanotolle pääsi. Sen jälkeen 2000-luvulla on ollut pelkkää alamäkeä 24 vuotta, ihan tilastojen mukaan. Tämä olisi pitänyt laittaa kuntoon." Eikä se edes maksa paljon, Auvinen jatkoi. "Meidän laskelmien mukaan noin 160 miljoonaa euroa vuodessa, että jokaiselle suomalaiselle saadaan omalääkäri, jolla on hallittu 1 200 asukkaan väestö. Vastaanotolle pääsee kahdessa viikossa." Summa oli häkellyttävän vähän, vain 0,6 prosenttia siitä rahamäärästä, jonka valtio maksaa ensi vuonna hyvinvointialueille. Kohuhan siitä syntyi. Auvisen se yllätti. "Uudesta ja päivitetystä" omalääkärimallista oli puhuttu jo elokuusta 2022, jolloin Hoidon jatkuvuusmalli: Omalääkäri 2.0 -selvitys oli ilmestynyt. Selvityksen oli tilannut silloinen perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindén, vankkumaton omalääkäriyden kannattaja. Työryhmää oli johtanut Auvinen. Selvitykseen oli koottu tieteellistä näyttöä omalääkärin hyödyistä, ja ne perustuivat lukuisiin kansainvälisiin ja kotimaisiin tutkimuksiin. Kuten: Kun potilasta hoitaa sama lääkäri, potilaan luottamus hoitoon kasvaa ja lääkäri oppii tuntemaan hoidettavansa. Päivystystä ja sairaalahoitoa tarvitaan vähemmän. Monien sairauksien, kuten sepelvaltimotaudin, aivoverenvuotojen ja sydäninfarktin riski pienenee. Sairastavuus ja kuolleisuus vähenevät. Ja terveydenhoito tulee paljon nykyistä halvemmaksi. Juuri sitä Petteri Orpon hallitus tavoittelee. Auvisen mukaan omalääkärijärjestelmä voisi säästää satoja miljoonia euroja, joten miksei sitä toteuteta? Auvisen "älähdyksestä" oli kulunut tuskin kuukautta, kun sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso lupasi, että omalääkärijärjestelmä toteutuu ja otetaan käyttöön Orpon hallituskauden aikana. Lupaus oli todellinen yllätys. Juuso esiintyi yhteisessä tiedotustilaisuudessa sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosen ja kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikosen kanssa. Äkkipäätöstä hän perusteli hallitusohjelmalla, johon oli kirjattu lyhyesti: "Hyödynnetään hoitoonpääsyn parantamisessa ja hoidon jatkuvuuden vahvistamisessa myös omalääkäri-, omahoitaja- ja omatiimimallia. Selvitetään myös ammatinharjoittajan mallin hyödyntämistä." Juuso jatkoi, että hallituksen omalääkäriohjelma oli jo perustettu ja Juha Auvinen nimitetty ohjelman seurantaryhmään. Ohjelmassa selvitettäisiin, millaisilla malleilla omalääkärijärjestelmän voisi toteuttaa. Ministereiden näkemys oli, että hyvinvointialueet voivat kehittää ja valita mallinsa. Tiedotustilaisuudessa todettiin, että hyvinvointialueilla on jo käynnissä hankkeita ja kokeiluja, joita tuetaan EU:n elpymisvälineen rahoituksella. Lisäksi hallitus kehittää oman omalääkärimallinsa, jossa hyödynnetään Kela-korvauksia. Se edistää samalla valinnanvapautta, Grahn-Laasonen totesi. Juuso nosti esiin omalääkäri- ja omatiimikokeiluja, joita Suomessa toteutetaan. Hän mainitsi ammatinharjoittajamallin Länsi-Uudellamaalla, joka ei vielä ollut edes käynnistynyt, omalääkärimallin Oulun Tuirassa Pohjois-Pohjanmaalla ja omatiimimallin Vantaalla ja Keravalla. Jos hallitus lupaa omalääkärijärjestelmän, omatiimimalli ei siihen kuulu. Tiimiin kuuluu useita lääkäreitä ja hoitajia. Omalääkäriä ei välttämättä ole, vaan potilas ohjautuu ensimmäiselle vapaalle lääkärille. Varsinaisia omalääkärikokeiluja Juuson listasta oli siis vain yksi, Oulun Tuirassa. Omalääkäri 2.0 -kokeilu alkoi Tuirassa syyskuussa 2022. Omalääkärit saivat työparikseen omahoitajan, ja työparit valittiin terveysaseman työntekijöist...

Jos vantaalainen Solar Foods -yhtiö onnistuu pyrkimyksissään, sen teknologian avulla voidaan torjua ilmastonmuutosta ja lievittää maapallon ruokaongelmaa. Ehkä Suomi saa uuden Nokian. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Timjamia, ruohosipulia, sitruunaa, sitruunankuorta, sinappia. Keittiömestari Miikka Manninen maustaa hapankermakastiketta vantaalaisen tehtaan koekeittiössä. Kaikki käy vaivattomasti, vuodet Helsingin eturivin ravintoloissa ovat hioneet Mannisen otteet. Tosin tarkasti ottaen hän ei valmista hapankermakastiketta. Kastike on tavanomaista keltaisempaa. Hapankerman sijasta siinä on käytetty tehtaan tuotekehitysosaston kemistien ja elintarviketieteilijöiden valmistamaa tuorejuustoa, joka ei ole peräisin maidosta. Tuorejuuston tärkein aineosa on Suomen luonnosta löydetty bakteeri. Sitä kasvattamalla on luotu proteiinipitoista mikrobimassaa, joka toimii juustossa maidon korvikkeena. Koska bakteereja ei lueta eläinkuntaan, ruoka on vegaanista. Manninen työskentelee Solar Foodsissa, yhtiössä, joka kertoo tekevänsä ruokaa ilmasta. Yritys tuottaa soleiiniksi nimeämäänsä keltaista proteiinijauhetta bakteerista, vedystä ja hiilidioksidista sekä ryppäästä mineraaleja ja hivenaineita. Valmistus tapahtuu tehdassalissa bioreaktorissa. Solar Foods edustaa solumaataloutta. Alan ehkä tunnetuin valmiste on quorn, punahomeesta tehty sieniproteiini. Siinä ja monissa muissa solumaatalouden tuotteissa on kuitenkin käytetty perinteisessä maataloudessa tuotettua sokeria. Soleiinin tuotanto nojaa vihreään sähköön eikä vaadi maankäyttöä, joten se ei myöskään synnytä kasvihuonepäästöjä. Solar Foods arvioi olevansa vetyä ja hiilidioksidia hyödyntävän ruoanvalmistuksen edelläkävijä maailmassa. Toistaiseksi kuluttajat ovat päässeet maistamaan soleiinia kahdessa maassa. Euroopan unionissa yhtiö uskoo saavansa uuselintarvikeluvan vasta vuonna 2026. Vantaalaisen startupin tavoitteet ovat kuitenkin korkealla. Jos yhtiö onnistuu täydellisesti pyrkimyksissään, sen teknologian avulla voidaan torjua ilmastonmuutosta ja lievittää maapallon ruokaongelmaa. Samalla Suomi voi saada uuden Nokian. Suomen Kuvalehti on pyytänyt kahta riippumatonta ruoan ammattilaista testaamaan, onko soleiinista makunsa puolesta maailmanvalloittajaksi. Miikka Manninen työntää uuniin alkupalan pääruoka-aineet, keltajuurta ja selleriä. Liha on kallista, suurina määrinä syötynä epäterveellistä ja sen tuotanto aiheuttaa runsaasti kasvihuonepäästöjä. Siksi ainakin länsimaissa yhä useampi kuluttaja haluaisi hankkia proteiininsa muista lähteistä. Elintarviketeollisuus on vastannut tarpeeseen tuomalla markkinoille useita lihaa korvaavia kasvisproteiineja kuten seitanin, härkiksen ja nyhtökauran. Oma lukunsa ovat Beyond Meatin kasvispihvien kaltaiset pitkälle kehitetyt elintarvikkeet. Solumaatalous merkitsee askelta vielä pidemmälle: proteiinia ei tuoteta kasvista vaan yksittäisestä solusta. Toistaiseksi toimiala ei ole kuitenkaan onnistunut tuottamaan todellista hittiä. Esimerkiksi quornia valmistavan Marlow Foodsin liikevaihto oli viime vuonna noin 250 miljoonaa euroa, vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2017 jälkeen. Maapallon mitassa se ei ole paljon. Lisäksi yhtiö teki roimasti tappiota. Samanlainen kehityskulku on ollut myös monilla muilla lihan korvaajilla. "Ensimmäisen sukupolven tuotteet alkavat olla nähty. Ne eivät ole olleet riittävän hyviä", arvioi Solar Foodsin toimitusjohtaja Pasi Vainikka. Hänen mukaansa uudet maultaan ja suutuntumaltaan miellyttävämmät tuotteet mullistavat kohta markkinan. Vuonna 2022 lihaa korvaavien valmisteiden osuus oli vasta kaksi prosenttia eläinperäisten tuotteiden hallitsemasta proteiinien markkinasta, mutta vuonna 2035 vaihtoehtoisten proteiinien osuus nousee 11 prosenttiin, arvioi tutkimusyhtiö Boston Consulting Group BCG. BCG uskoo, että myös solumaatalous kasvaa voimakkaasti ja sen tuotteiden myynti on kymmenen vuoden päästä todennäköisesti miljardeja euroja. Suomi on solumaatalouden eturivin...

Informaatiosota voi olla esiaste konventionaaliselle sodalle, tietojenkäsittelytieteilijä Pekka Kallioniemi sanoo. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Yläasteen toiseksi viimeisenä päivänä Pekka Kallioniemi meni kaverinsa kanssa opettajanhuoneeseen, otti pannusta kahvia ja istui sohvalle juomaan sitä. Kun opettaja saapui huoneeseen, tämä raivostui, heitti kaksikon ulos ja uhkasi jättää heidät vaille päästötodistusta. Tutkijatohtori Kallioniemi sanoo olleensa pienestä pitäen auktoriteettivastainen. "Ehkä sen takia minua ei nykyäänkään pelota kritisoida ketään, jos aihetta on. Pelkääminen tekisi työni mahdottomaksi", hän sanoo työpaikallaan Tampereen yliopistolla. Kallioniemi on tutkinut viime vuodet Venäjän informaatiovaikuttamista. Hän on myös tehnyt suosittua englanninkielistä Vatniksuup-ketjua Twitterissä, nykyisessä X:ssä. Vatnik viittaa Kremlin kertomusten levittäjään tai kannattajaan, suup siihen, että tieto on keiton tavoin helposti lusikoitavaa. Kallioniemi esittelee X:ssä Kremlin propagandaa levittäviä ihmisiä patriarkka Kirillistä kielitieteilijä Noam Chomskyyn ja saksalaispoliitikko Gerhard Schröderistä näyttelijä Russell Brandiin. Ylen selvityksen mukaan Kallioniemi on Sanna Marinin jälkeen seuratuin suomalainen sosiaalisen median vaikuttaja. Ketjunsa vuoksi hän on saanut osakseen häirintää ja jopa tappouhkauksia. Saksalais-suomalainen liikemies, miljonääri Kim Dotcom myös uhkasi haastaa hänet oikeuteen. "Turvallisuussyistä yliopistokin on häivyttänyt minut julkisista tiedoistaan. Tietojani ei saa antaa kellekään eikä täällä missään näy nimeäni." Syyskuussa ilmestyi tietokirja Vatnik suup - The Ultimate Guide to Russian Disinformation, jonka Kallioniemi kirjoitti tanskalaisen kustantajansa Morten Hammekenin avustuksella. Siinä Kallioniemi erittelee laveammin, miten Kremlin propagandakoneisto toimii, mitä tarinoita se toistaa, ketkä valheita levittävät ja miksi he tekevät niin. "Tahdon havahduttaa ihmiset valtiojohtoa myöten huomaamaan, että olemme jo informaatiosodassa Venäjän kanssa", hän sanoo. Venäjän informaatiosota alkoi Kallioniemen mukaan viimeistään, kun Putinin lähipiiriin kuulunut liikemies Jevgeni Prigožin perusti 2010-luvun alkupuolella Internet Reseach Agency -yrityksen. Se maksoi työntekijöilleen siitä, että nämä keksivät ja levittivät Kremliä tukevaa disinformaatiota. IRA tunnetaan parhaiten Brexitiä ja Donald Trumpin valintaa vuoden 2016 vaaleissa puoltavista informaatio-operaatioistaan. Sittemmin Venäjä on perustanut monia uusia trollitehtaita ja ulkoistanut osan niistä englantia puhuviin Afrikan maihin. Venäjän disinformaatioarmeija on Kallioniemen mukaan tällä hetkellä maailman suurin, mutta ei ainoa. Vähintään kolmellakymmenellä valtiolla on oma infosota-armeijansa. Venäjän propagandamallia hän nimittää "valheiden paloletkuksi". Kun trollitehtaat syöttävät valtavalla paineella valheita kaikille sosiaalisen median kanaville, kukaan ei ehdi torjua niitä ja totuus hukkuu niiden alle. Tyypillisimmillään Venäjän disinformaatio keskittyy hänen mukaansa neljään teemaan: Venäjä on historiallisesti aina ollut voittaja ja sankari. Venäjä on lännen, Yhdysvaltojen ja Naton uhri. Länsi on rappeutunut. Yhdysvallat sponsoroi vallankumouksia ympäri maailmaa. Suomella on vielä suhteellisen paljon puolustuskykyä Venäjän valheille, Kallioniemi sanoo. Luottamus vapaaseen mediaan ja instituutioihin on toistaiseksi korkealla eikä disinformaatio siksi uppoa niin otolliseen maaperään kuin monissa muissa maissa. Venäjän valheilta meitä suojaa Kallioniemen mielestä myös kollektiivinen muisti. Vuonna 1939 Neuvostoliitto lavasti Mainilan kylässä välikohtauksen, jossa neljä Neuvostoliiton sotilasta kuoli. Neuvostoliitto syytti sotilaiden ampumisesta Suomea, purki maiden välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja hyökkäsi Suomeen. Todellisuudessa sotilaat ammutti Neuvostoliitto itse. "Kaikki täällä tietävät, että talvisota käynnistyi valheella. Siksi ymmärrämme, että Venäjän va...

Eläinlääkärit tarkastavat aiempaa enemmän lemmikkikoteja, joissa epäillään eläimen kaltoinkohtelua. Taustalla on usein ihmisen pahoinvointi. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Tarkastus alkaa kankeasti. Koiran omistaja ilmoittaa, ettei sisälle ole asiaa, koska hänellä on vieraita. Pakkasta on Tampereella tammikuun ensimmäisinä päivinä yli 20 astetta, ja pihalta on hankala löytää sulaa kohtaa. Valvontaeläinlääkäri Otto Kivirauma arvelee, että omistaja on ehkä tottunut toimimaan viranomaisten kanssa. Hän päättää tehdä tarkastuksen ulkona. Eläinsuojelutarkastusta varten autoon on pakattu erilaisia suojavarusteita: kertakäyttöisiä kenkäsuojia, nitriilihanskoja ja luotiliivit. Lisäksi tarvitaan rullamittoja ja laser- ja lämpötilamittarit, joilla selvitetään, millaisissa tiloissa eläimet elävät. Kivirauma kantaa mukanaan myös kirjoitusalustaa. Sillä voi tarvittaessa suojata itseään koirilta, liian innokkailta tai aggressiivisilta. Jos yllättävä valvontaeläinlääkärin vierailu kiihdyttää ihmisen, tarttuu se yleensä eläimeenkin. Perinteisemmät eläinlääkärin tarvikkeet, kuten stetoskooppi, kuumemittari ja kuonokopat kulkevat autossa, mutta tulevat harvemmin mukaan käynnille. Koira oli kuntoluokituksen alimmalla portaalla, Kivirauma kirjoitti myöhemmin raporttiinsa. Kauttaaltaan surkastuneet lihakset tekivät kävelystä vaikeaa, puolelta toiselle hoippuvaa. Haastattelussa Kivirauma kertoo, että eläimen okahaarakkeet törröttivät selkärangasta. Koiran keho oli vuosia kestäneen nälän seurauksena käyttänyt ravintonaan kaiken, minkä pystyi, puremalihaksia myöten. "Se oli hyvin rauhallinen, selvästi jo vanhempi koira ja aika kankea liikkumaan." Valvontaeläinlääkärien tekemät epäilyyn perustuvat tarkastuskäynnit ovat lisääntyneet viidessä Suomen suuressa kaupungissa. Viiden vuoden aikana määrä on noussut eniten Oulussa ja etelän keskuksissa: Vantaalla, Helsingissä ja Espoossa. Tampereella tarkastusmäärät ovat kasvaneet maltillisemmin. Suomen Kuvalehti tarkasteli kuuden Suomen suurimman kaupungin lukuja. Lisäksi haastateltiin viittä valvontaeläinlääkäriä Helsingistä, Vantaalta, Turusta, Tampereelta ja Oulusta. Selvisi, että tarkastusten määrä on kasvanut eniten siellä, missä niitä tekeviä eläinlääkäreitä on palkattu lisää. Esimerkiksi Tampereella ei ole ehditty tarkastaa kaikkia epäilyjä. Turku oli kuudesta kaupungista ainoa, jossa tarkastusmäärät olivat laskeneet. Se oli myös suurista kaupungeista ainoa, jossa vielä viime vuonna tarkastuksia teki vain yksi valvontaeläinlääkäri. Turun alueelle saatiin toinen virka lokakuussa. Kaupungit myös tilastoivat tarkastuskäyntejä hieman eri tavoin, mikä osaltaan selittää Turun pienempiä lukuja. Eläinlääkärien määrä ei kuitenkaan yksin selitä lukujen kasvua. Valvontaeläinlääkärit ovat yhtä mieltä siitä, että merkittävä syy nousulle on ihmisten valppaus. Moni ilmoittaa näkemästään eläinten kaltoinkohtelusta aiempaa herkemmin. Ehkä julkinen keskustelu eläinten kohtelusta on tehnyt puuttumisesta helpompaa samalla, kun suojeluilmoitusten tekemisestä on tullut tutumpaa. Myös korona-aika vaikutti tarkastusten määrään monella tavalla: ihmiset ottivat uusia lemmikkejä, ja kotona pysyttely sai kiinnittämään huomiota naapurien kotieläinten vointiin. Lemmikkien määrä on kasvanut jo vuosien ajan. Kennelliiton kyselytutkimuksen mukaan Suomessa oli viime vuonna yli 800 000 koiraa. Kissojen tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, mutta Kissaliiton arvio liikkuu miljoonan molemmin puolin. Epäilyyn perustuvat tarkastukset eroavat lakisääteisistä tarkastuksista siten, että niiden taustalla on eläinsuojeluilmoitus. Sellaisen voi tehdä kuka vain. Valvontaeläinlääkärien tarkastusluvut eivät kerro kaikkea, sillä niissä ei ole mukana lemmikkejä, jotka poliisi kohdatessaan ottaa välittömästi huostaan ja joiden kohtalosta valvontaeläinlääkäri päättää myöhemmin. Tällaisia eläimiä tuodaan esimerkiksi Helsingissä sijaitsevalle Viikin löytöeläintalolle kymmeniä vuosittain. Tarkastusten määr...

Tietovisailu kiehtoo, vaikka kaiken voi nykyään katsoa Googlesta. Asiantuntijan mukaan suomalaiset ovat innokas, joskaan ei kovin osaava visailukansa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kansanedustaja Pertti Salolainen nousee portaita tummassa puvussa. Häntä kättelee juhlallisesti kaksi smokkipukuista miestä ja nainen, jolla on valkoinen turkishuivi. Salolaisen vaimolle Anjalle ojennetaan valkoinen kukka kiinnitettäväksi rintaan. Seuraavaksi kättelyvuorossa ovat Johannes ja Kyllikki Virolainen, joka saa myös kukkasen. Kynttilät loimottavat, tarjoilija kantaa tarjottimella isolta brie-juustolta näyttävää kimpaletta, pöydillä on röykkiöittäin viinirypäleitä ja kulhossa jotain, joka vaikuttaa amerikkalaistyyliin valmistetulta kuorrutetulta kanalta. Ylen Elävän arkiston filminpätkässä vuodelta 1985 ollaan Trivial Pursuit -pelin Suomen lanseeraustilaisuudessa Katajanokan kasinolla. Taustalta kuuluu juontaja Markku Veijalaisen ääni: "Salissa liikkuu smokkipukuisia orkidea-rintaisia miehiä. He ovat pelin asiantuntijoita ja heille voi esittää peliä ja muitakin asioita koskevia kysymyksiä." Kamera seuraa, kuinka Sikke Sumari vastaa kysymykseen: "Kuinka suurta osaa maapallon pinnasta peittää ikijää." "Oh my god. Oh no. No mä sanon kymmenen prosenttia." Vastaus on oikein. "Täh! Jesus Christ!" Sumari innostuu. Vaikka lanseeraustilaisuudesta on pian 40 vuotta, moneen talouteen hankitaan tänäkin jouluna lahjaksi Trivial Pursuit -lautapeli. On pelien ja visojen sesonkiaika. Suomessa pitkä, pimeä syksy ja talvi ovat pelaamisen huippuaikaa. Baarissa kävijät ovat siirtyneet terasseilta sisätiloihin, ja pubivisoja on satoja läpi maan viikon jokaisena päivänä. Jos ei itse halua pelata, aina voi tuijottaa televisiosta toisten onnistumisia ja epäonnistumisia Jeopardyssä tai Haluatko miljonääriksi- ja Hengaillaan-ohjelmissa. On tavattu ajatella, että nippelitiedon hallitseminen on hienoa, osoittaa sivistystä ja on jopa viisauden merkki. Ylen vakavahenkinen Suomen tietoviisas -ohjelma julisti nimensä mukaisesti maan tietoviisaan vuosina 1990-1998. Tittelin voitti seitsemän kertaa peräkkäin mikkeliläinen hammaslääkäri Erik Toivanen. Joitakin vuosia myöhemmin Toivanen pyrki myös Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan. Päästäkseen kilpailemaan Toivasen olisi pitänyt osata asettaa rintaliivien kuppikoot kokojärjestykseen. Se ei onnistunut. Vuonna 2016 hän sanoi Ilta-Sanomissa, että "ohjelmasta jäi valitettavasti manipuloinnin maku. Siellä kyllä pidettiin huoli, etten päässyt kilpailemaan lainkaan." Kun Trivial Pursuit tuli Suomeen vuonna 1985, sen kehittäjät, kanadalaistoimittajat Chris Haney ja Scott Abbott olivat jo myyneet pelin valmistusoikeudet isolle amerikkalaiselle pelivalmistajalle ja sitä oli lähdetty toden teolla viemään maailmalle. Tarina kertoo, että Haney ja Abbott saivat idean Trivial Pursuitiin vuonna 1979 pelatessaan sanapeli Scrabblea ja pohtiessaan, osaisivatko itse kehittää yhtä koukuttavan pelin. Pelivalmistajat eivät ensin innostuneet, ja Haney ja Abbott valmistivat peliä parin ensimmäisen vuoden ajan itse muutaman sijoittajan avustuksella. Ensimmäisessä painoksessa oli 6 000 kysymystä, jotka Haney laati pääosin itse. Tammikuussa 1984 The New York Times kirjoitti, kuinka Trivial Pursuitin pelaamisesta oli tullut kaupungissa nuorehkon urbaaniväestön trendihuvi. Cocktailkutsujen sijaan pidettiin Trivial Pursuit -iltoja, ja peli oli kaupoista jatkuvasti loppuunmyyty "Se on kuin tauti", lehden haastattelemat pelaajat kuvailivat innostustaan. "Varaudu valvomaan koko yö sen parissa." Yhden haastateltavan mielestä oli kiehtovaa, kuinka peli houkutteli mielen perukoilta esiin asioita, joita ei ollut tarvinnut vuosiin. Toisen mielestä New Yorkin kaltaisessa kaupungissa oli eduksi, jos pääsi todistamaan olevansa älyllisesti vähän muita parempi. Sellaisena nippelitiedon hallintaa pidettiin. Jutussa kysytään pelin kysymyksiä, kuten montako sormea oli Anne Boleynilla, minkä Yhdysvaltain osavaltio...

Suomalaisen kristillisen sionismin juuret ovat 1800-luvulla. Suomen ensimmäinen Israel-järjestö perustettiin neljäkymmentä vuotta ennen Israelin valtion syntymistä. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Lokakuun 7. päivänä Helsingin keskustaan oli kokoontunut satakunta ihmistä. Oli vielä lämmintä, kymmenisen astetta, mutta Pasi Turunen oli varautunut sateeseen. Toisessa kädessä oli musta sateenvarjo, toisessa Israelin lippu. Se sekoittui kymmeniin samanlaisiin. Niiden joukossa oli Suomen siniristilippuja. Tukimielenosoitus kulki Keskuskadulta Esplanadille. Kylteissä oli kuvia kidnapatuista israelilaisista. Bibasin perheestä esimerkiksi. Pienestä Kfiristä, joka ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, kun Hamas hyökkäsi Nir Ozin kibbutsille ja otti perheen vangiksi. Kulkueen oli järjestänyt valtakunnallinen Israel-toimikunta, johon kuului parikymmentä suomalaista Israelin ystävyysjärjestöä. Turusen johtama Patmos-lähetyssäätiö oli yksi niistä. Hamasin hyökkäyksestä oli kulunut tasan vuosi. Siitä alkoi sota, jossa on kuollut tähän mennessä yli 43 000 palestiinalaista ja 1 700 israelilaista. Valtava määrä, noin 70 prosenttia Gazassa kuolleista on siviileitä, naisia ja lapsia. Niin sanoo Palestiinan terveysministeriö. Tutkijat ja YK pitävät lukuja melko luotettavina, mutta monet Israelin ystävät eivät. Esplanadin lavalla luettiin julkilausuma. Kaikki Israelin sotatoimet on pyritty maalaamaan sotarikoksiksi, lausumassa sanottiin. Humanitaarisia sääntöjä on tulkittu siten, ettei Israelille jää todellisuudessa mitään keinoja itsepuolustukseen. Puheessa kritisoitiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaa, jossa vaadittiin Israelia lopettamaan palestiinalaisalueiden miehitys. "Niin sanottujen miehitettyjen palestiinalaisalueiden", lavalla tarkennettiin. Suomikin oli äänestänyt päätöslauselman puolesta. "Seisomme Israelin rinnalla tukemassa sen oikeutta turvallisuuteen ja turvallisiin rajoihin", puheessa julistettiin. "Israelilla on oikeus pyrkiä sotilaallisesti tuhoamaan rajoillaan sitä jatkuvasti uhkaavat islamististen terrorijärjestöjen linnakkeet." Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Peter Östman ja kokoomuksen kansanedustaja Atte Kaleva pitivät puheet. Joku sylki mielenosoittajia päin. Pasi Turunen oli käynyt Israelissa edellisen kerran juuri ennen koronasulkuja. Se taisi olla helmikuuta 2020. Hän vieraili Kfar Azan kibbutsilla, jonne Patmos oli lahjoittanut rakettisuojia. Se on lähellä Gazan rajaa, parinkymmenen kilometrin päässä Nir Ozista. Järjestö tukee Israelia lahjoituksilla, antaa rahaa myös siirtokunnille. Eräs nainen, Or nimeltään, oli pyytänyt välittämään säätiölle kiitoksen. Kertonut, että oli pelastunut Patmoksen rakettisuojan ansiosta. Myöhemmin, lokakuussa 2023, Or lähetti uuden viestin. Kasvattivanhemmat olivat kuolleet Hamasin hyökkäyksessä. Turunen on käynyt Israelissa usein, toistakymmentä kertaa. Ensimmäisestä kerrasta on jo yli kolmekymmentä vuotta. Hän oli aloittanut Patmoksessa vuonna 1990, ja Betlehemissä oli arabiraamattukoulu, jota säätiö tuki. Se oli ensimmäisen palestiinalaisten kansannousun, intifadan, aikaa. Turunen muistaa ympäröivillä vuorilla palaneet autonrenkaat. Sittemmin hän on toiminut matkanjohtajana useilla Toiviomatkojen järjestämillä reissuilla. Vienyt ryhmiä Raamatun paikkoihin, Jumalan silmäterän maille, kuten kristillisissä piireissä tavataan sanoa. Turunen ei alun perin ollut uskonnollisesta kodista. Hän oli juuri rippikoulun käynyt, kun samassa rapussa asunut naapuri ojensi kirjasen, traktaatin. Turunen luki siihen painetun rukouksen. Tuntui, että Jumala kutsui. Kun hän katsoi seuraavan kerran peiliin, hän muistaa miettineensä, että tältäkö uskovainen näyttää. Turunen liittyi muutamaksi vuodeksi pieneen helluntaiseurakuntaan. Patmoksessa puhutteli yhteiskristillinen tunnelma, Turunen sanoo, kaikkia yhdistävä apostolinen uskontunnustus. Israelista hän ei tiennyt sen enempää kuin Raamatussa kerrottiin. Jos luki Raamattua, siih...

Kun täytyy säästää, ensin lähtevät sihteerit. Heidän töitään alkavat tehdä asiantuntijat. Huonommin, hitaammin ja isommalla palkalla. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Tampereen yliopistossa alkoi viime syksynä tutkimushanke. Sen nimi oli Työuupumuksen alkulähteillä. Kyselytutkimus tehtiin eri alojen työntekijöille, laaja joukko vastasi. Lisäksi haastateltiin pientä joukkoa niitä, jotka kokivat vakavia työuupumusoireita. Haastatteluihin liittyvä tutkimusartikkeli on vielä vertaisarvioitavana, ja lopulliset päätelmät sen tuloksista julkaisematta. Hankkeen tutkimusjohtaja, professori Anne Mäkikangas kuitenkin kertoo, että tulokset osittain yllättivät. Pitkään työuupumuksen pääsyinä on pidetty kiirettä ja aikapainetta. Nyt vakavia uupumusoireita kokevat haastateltavat kertoivat ennen kaikkea "työn turhakkeista". Turhakkeiksi Mäkikangas kutsuu tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti kuuluisi henkilön omaan työnkuvaan. Turhia ne eivät ole, usein jopa välttämättömiä. Mutta väärän henkilön työpöydällä ne tarkoittavat keskeytyksiä ja vievät aikaa varsinaisilta tehtäviltä. Sellainen nakertaa työn merkityksellisyyttä ja lisää uupumusriskiä, Mäkikangas sanoo. Yli 13 000 kyselytutkimuksen vastaajaa sai kertoa työn turhakkeista myös avovastauksin. He kuvailivat niitä hyvin kirjavasti. Muiden rinnalla toistui yksi teema: "Työnkuvaa muutettiin niin, että toimistoassistentin lakkautetusta tehtävästä siirrettiin kysymättä osa minulle, vaikka olen asiantuntijatehtävissä." "Joudun tekemään sihteerin työtä, koska terveydenhuollossa on poistettu avustavat työtehtävät. Se turhauttaa." "Työhöni kuuluu paljon assistentin/sihteerin työtä vaikka olen yli 20 hengen esihenkilö." Kun jostain täytyy leikata, yksi kohde on yli muiden: hallinto. Puhutaan tehostamisesta, virtaviivaistamisesta, suorituskyvyn vahvistamisesta. Ydintehtäviin keskittymisestä, ylimääräisen karsimisesta. Usein ylimääräisenä on nähty niin sanotut tukipalvelut. Se on työtä, joka ei katoa, vaan sitä päätyvät herkästi tekemään ne, joiden varsinainen työ on jotain aivan muuta. Kolme vuotta sitten Tampereen yliopisto vähensi tukipalveluista yli 200 henkilötyövuotta. Jo edeltävänä vuonna oli otettu käyttöön uusi tietojärjestelmä nimeltään Sisu. Uudistusten jälkeen kesällä 2022 yliopiston pääluottamusmies, professori Mari Hatavara kirjoitti blogitekstin. Otsikko oli: "Assistenttipalvelut - professorin viides tehtävä?" Opetuksen järjestämistä koskevien tietojen syöttäminen järjestelmään oli siirtynyt tukipalveluilta opettajille, myös professoreille. "Osaamistavoitteita, sisältöjä, aineistoja, aikatauluja, ilmoittautumisia ja muita yksityiskohtia koskevat tiedot syötetään aina yksi opintojakso tai toteutus kerrallaan alusta loppuun välilehtien, pudotusvalikoiden ja tietokenttien viidakossa." Jokaiselle kurssille kertyy satoja syötettäviä tietoja, Hatavara kirjoitti. Hänen arvionsa mukaan professorilta kuluu rumbaan noin 65 tuntia vuodessa. Kun ottaa huomioon Tampereen yliopiston professoreiden määrän, se tekee 12 professorin henkilötyövuotta. Työhön, jonka voisi kenties virheettömämmin tehdä asiaan rutinoitunut henkilö. Hatavarasta se oli järjetöntä. Hän halusi osoittaa asian luvuilla ja päätti pyytää apua. Kollega, professori tuotantotalouden puolelta teki pyynnöstä laskelman. "Varovaisestikin arvioiden järjestelmään erikoistunut assistentti olisi kuusinkertaisesti tehokkaampi panostuotto-suhteeltaan kuin professori tällaisessa työssä." Ohjeet löytyvät kyllä. Niistä pitäisi selvitä, miten diplomityön lausunnot syötetään verkkoon yliopiston toiselle laitokselle. Tarvitaanko plagiointiselvitys tai kypsyysnäyte? Millä kielellä? Olli Ikkala ei ole saada ohjeista selkoa. Ne tuntuvat sekavilta, ehkä kiireen vuoksi. Hän ottaa yhteyttä opintosihteeriin. Sitten toiseen, pian kolmanteen. Lopulta neljäs osaa auttaa. Tältä homma hoituu viidessä minuutissa. Mutta Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin työaikaa on tuhrautunut yli kaksi tuntia....

Suomen kansallisbaletin tanssijoista enää kolmannes on suomalaisia. Baletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Hämäläinen, Salminen, Elonen. Pääroolissa Sofia Mokkila, solistina myös Karoliina Kurronen. Käsiohjelma vilisee tavallisia suomalaisia nimiä, kun Suomen kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen oppilaat tulkitsevat oopperatalon Alminsalissa romanttista balettia A Folk Tale. Esitys on riemukas, jännitystä ei näy. Tanssijat ovat jo ikiensä puolesta erikokoisia ja erinäköisiä. Suomalaisen baletin tulevaisuus näyttää iloiselta. Pari kuukautta myöhemmin, Kansallisbaletin syyskauden avaus Oopperan päänäyttämöllä. Prinsessa Ruususen roolin tekee saksalainen Violetta Keller, käsittämätön lahjakkuus. Prinssinä on Florian Modan, hänkin Kansallisbaletin saksalainen ensitanssija. Muissa esityksissä prinsessaa tulkitsevat kiinalainen Zhiyao Chen ja korealainen Seo Yeun Kim, prinssiä kiinalainen Jun Xia ja italialainen Martin Nudo. Tämä on Suomen kansallisbaletin todellisuutta. Onko balettioppilaitoksen Hämäläisillä ja Salmisilla sittenkään mitään mahdollisuuksia? Jos eläisimme 1990-lukua, tilastot olisivat suomalaisten tanssijoiden puolella. Vuonna 1997 peräti 80 prosenttia Kansallisbaletin tanssijoista oli käynyt talon omaa balettikoulua. Päärooleja tekivät supertähdet Salla Eerola, Minna Tervamäki ja Nina Hyvärinen. Nyt Kansallisbaletin pääryhmässä työskentelee 75 tanssijaa 24 eri maasta. Pääryhmän alaisessa nuorisoryhmässä on 14 vastavalmistunutta. Suomalaisia on kaikista tanssijoista noin kolmannes, heistäkin tuntuva osa jo vuosituhannen alussa palkattuja. Suhdeluku on keikahtanut parissa vuosikymmenessä lähes päälaelleen. Baletin teokset ja vaikutteet ovat aina liikkuneet valtionrajojen yli. Vuonna 1922 perustettu Kansallisbaletti ja sen oma balettikoulu nojasivat pitkään venäläiseen balettiperinteeseen. 1960-luvulla alettiin katsella myös länteen, ja esimerkiksi 1990-luvun ohjelmistoissa näkyivät silloisen baletinjohtajan Jorma Uotisen tiiviit kontaktit Ranskaan. Uotisen kauden ohjelmistoa tanssi kuitenkin varsin suomalainen ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa maailman balettitalojen yhteydet tiivistyivät ja tanssijoiden markkinat avautuivat. Samalla koko Kansallisooppera ja -baletti sitoutui strategiaan, jonka ydin oli tarjota yleisölle parasta taiteellista laatua kansallisuuteen katsomatta. 2000-luvun alussa Kansallisbalettia johtanut tanskalainen Dinna Björn piti silti yhä tärkeänä, että enemmistö ryhmän tanssijoista olisi omasta balettioppilaitoksesta valmistuneita. Vuonna 2008 rytisi. Baletinjohtajana aloittanut Kenneth Greve täräytti heti kautensa alkuun, ettei balettioppilaitoksesta valmistuvien taso riittänyt Kansallisbaletissa. Hänen kymmenvuotisen kautensa aikana vain viisi suomalaista tanssijaa sai vakinaisen kiinnityksen. Valtaosa Kansallisbaletin nykyisistä tanssijoista on tanskalaisen Greven ja häntä seuranneen ruotsalaisen Madeleine Onnen kiinnittämiä. Elokuusta 2022 ryhmää on johtanut Javier Torres, pitkästä aikaa Kansallisbaletin entinen tanssija - ja Suomen kansalainen. Tanssijat ovat kesälomalla, mutta Torresilla riittää töitä oopperatalon viidennessä kerroksessa. Näkymä Töölönlahdelle on avara ja kirkas. "Pidän maisemasta talvellakin", hän sanoo. "Rakastan Suomea." Meksikolais-suomalainen Torres tanssi Kansallisbaletissa vuosina 1991-2008. Syyskauden 2024 ohjelmisto on hänen johtajakautensa ensimmäinen. Erityisen ylpeä hän on John Neumeierin Kuolema Venetsiassa -teoksen saamisesta Suomeen. Torres vastaa myös tanssijoiden rekrytoinnista. Siitä kiire nyt johtuukin. Haastattelun jälkeen on tiedossa ulkomaisen tanssijan koe-esiintyminen etänä. Valtaosa tanssijoista palkataan koetanssien perusteella. Viime vuoteen saakka Kansallisbaletti järjesti erillisiä koetansseja suomalaisille. Talon lakiosasto huomautti, että se oli syrjintää, joten jatkossa koetanssi on avoin kaikille. Lisäksi Torres etsii k...

Olga Huotari on kääntänyt kirjailija Sirpa Kähkösen romaaneja unkariksi. Kun kirjailija ja kääntäjä istuivat viime keväänä Kähkösen kotona keittiönpöydän ääressä ja puhuivat sukujensa hiljaisuuksista, kadonneista omaisista, Huotari yhtäkkiä sanoi: "Minä olen juutalainen, ja isäni oli Auschwitzissa." Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Yksi Olga Huotarin varhaisimmista lapsuusmuistoista on loka-marraskuulta 1956. Hän oli silloin vähän alle kolmen vuoden ikäinen. Perheen kotitalo oli lähellä Budapestin läntistä rautatieasemaa. Olga istui ikkunan ääressä lämpöpatterin päällä ja katseli tyhjälle tontille. Sodan jäljet näkyivät silloin vielä selvästi, mutta tuskin pieni lapsi sitä ajatteli. Budapest tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa. Sodan loppuvaiheessa perääntyvät saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat ja sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset joukot ryöstelivät tehtaita. Pojat pelasivat tyhjällä tontilla jalkapalloa. Olgakin halusi pelata. Päivä oli kaunis, ikkuna auki. Koti oli neljännessä kerroksessa. Äkkiä äiti veti Olgan ikkunan luota sisemmälle asuntoon, kuului laukauksia. Olga Huotari muistaa sanoneensa: "Äiti, kiellä niitä, ei saa ampua!" Unkarin kansannousu oli alkanut. Isä oli kirjanpitäjänä nahka- ja kenkäkoneiden varaosatehtaassa. Hän meni aina aamuisin kuudeksi töihin raitiovaunulla. Nyt hän tuli kesken päivän kotiin. Tehdas oli suljettu kapinan takia. Marraskuun neljäntenä päivänä, niin Olga Huotarille on kerrottu, hän meni naapurin tädin kanssa ulos. Katu oli päällystetty kellervillä mukulakivillä, ja he katselivat, kun neuvostopanssarit mennä jyristivät pitkin kivetystä. Siitä lähti niin hirveä kolina, että puhetta ei kuullut lainkaan. Äiti ei ollut silloin töissä vaan teki kotona keittiössä kangaspuilla huiveja. Siihen aikaan Unkarissa alle kolmevuotiaat olivat lastentarhojen seimissä, mutta Olga oli sairastunut seimessä ja äiti oli ottanut hänet sieltä kotiin. Äiti sai huivien tekemistä varten langat ja puolat, joille langat kierrettiin. Huiveissa oli harmaalla pohjalla keltaisia tai punaisia kuvioita. Äiti ei ollut käsityöihminen, mutta hän oppi tekemään huiveja. "Ja hän halusi huolehtia minusta", Huotari sanoo. "Olin vanhempieni ainut lapsi." Niin kauan kuin Olga Huotarin isä eli, kotona oli eri astia maidolle ja eri kattila, jossa maito keitettiin. Kodin vastapäätä oli maitokauppa, josta haettiin tonkalla maitoa ja josta sai myös hyvää emmentalia. "Sanoimme sitä hiiren syömäksi, koska siinä oli koloja." Kodin vieressä oli kosher-lihakauppa. Lähikulmilla oli myös kampaamo, parturi, pesula, tavallinen lihakauppa, apteekki (joka on yhä olemassa) ja elintarvikekauppa (joka myös yhä on vanhassa korttelissa). Läheisessä kadunkulmassa oli suutari. "Minulla oli lapsena korkeavartiset nahkakengät, joista kärki leikattiin pois, kun ne kävivät pieniksi. Kaikesta oli vielä pulaa. Nahkapohjaiset kengät raudoitettiin kärjestä ja korosta, jotta ne kestäisivät pidempään." Kotitalossa asui paljon juutalaisia. Olgan perheen kodissa oli kaksi huonetta, palvelijanhuone, halli ja keittiö. Olgan äiti, tämän vanhin sisko Olga ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet taloon vuonna 1944. Kesäkuussa 1944 Budapestin juutalaiset oli määrätty muuttamaan tiettyihin taloihin. "Niitä kutsuttiin 'tähdellä merkityiksi taloiksi'. Keltainen tähti oli ulko-oven yläpuolella talon numeron vieressä", Huotari kertoo. Isovanhemmat ja Olga-täti kuolivat vuoden sisällä 1952-1953, juuri ennen Olgan syntymää. "Minulla ei ole koskaan ollut elossa yhtään isovanhempaa. Tunnen ylipäätään sukuni vain isovanhempiin saakka. Kysyin jo pienenä lapsena, miksi meillä on niin vähän sukulaisia. Silloin äiti kertoi, mitä suvullemme oli tapahtunut." Jonakin varhaisen lapsuutensa kesänä Olga näki sen ensimmäisen kerran, kun isä piti lyhythihaista paitaa. Tatuoinnin isän käsivarren sisäsyrjällä. "Siinä oli kirjain B ja viisi numeroa." Silloin isä kertoi tyttärelleen leiristä. "B-kir...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Arkeologi Minna Silver luki Sinuhe egyptiläisen 12-vuotiaana. Teos ei jättänyt häntä rauhaan, vaan hän on aina uudestaan palannut Sinuhen jalanjäljille Lähi-itään. Läpi romaanin kulkee ja läpi historian on toteutunut ajatus: ihminen ei muutu, vaikka kaikki ympärillä muuttuu. Ei voi olla totta. Miten tässä tilanteessa ollaan taas, arkeologi Minna Silver ajatteli. Oli syksy 2023. Gazaa piiritettiin. Sekä tuoreissa uutislähetyksissä että kirjassa, jota Silver työsti. Lokakuussa 2023 Gazan ja siellä asuvien palestiinalaisten vähäiset kulkuyhteydet katkaisi Israel. Silverin tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa ollaan yli 3 300 vuoden takaisissa tapahtumissa. Tavallaan, koska osin kyse on fiktiosta. Kirja on Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin, ja sen on julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Teos taustoittaa Mika Waltarin pääteosta. Sinuhen aikaan Gaza, tai vanhassa muodossa Ghaza, oli egyptiläisten hallinnassa. Waltari on kehittänyt linnoitetun kaupungin ympärille fiktiivisen piiritystilanteen, heettiläiset yrittävät saada paikkaa haltuunsa. "Mutta ole huoletta, Sinuhe. Ghaza on yhä meidän, Ghaza on se kulmakivi, jonka varaan tämän sodan rakennan", sotapäällikkö Horemheb sanoo ystävälleen. Pelokkaat tunnelmat ja kuvaukset panttivangeista alleviivasivat Silverille Sinuhen ajattomuutta. Valtiot ja kansat ovat ehkä muuttuneet, mutta ihminen ei. Se tulee selväksi jo heti romaanin alussa: "Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat." Minna Silver on ollut kiinnostunut Lähi-idän ja Välimeren maista "alusta asti". Häntä kiehtoi lapsena kotona ollut Pompejin naisista kertova kirja. Samoin kuin äidin, televisio-ohjaaja Eeva Vuorenpään puheet Venetsiasta. Äiti uskoi kaupungin uppoavan jo muutamassa vuosikymmenessä. Lisäksi Silver luki paljon Raamattua. Vanhemmilla oli myös Sinuhe egyptiläinen, mutta englanniksi. Siinä oli värikäs Hollywood-kansi, jossa Sinuhe oli kuvattu alfaurosmaisena. Kansi jäi mieleen. Kenties juuri siksi Silver, joka oli silloin vielä Minna Vuorenpää, tarttui teokseen suomeksi Hämeenlinnan vanhaan ortodoksikirkkoon rakennetussa kirjastossa. Hän oli 12-vuotias. Kirjasta tuli hänen lempiromaaninsa. Parin vuoden päästä uskonnonopettaja antoi tehtäväksi etsiä jonkun haastateltavan. Isä sattui tuntemaan itämaisen kirjallisuuden professorin ja Raamatun arkeologin Aapeli Saarisalon. He tapasivat Suomen Sisälähetysseuran tiloissa. Saarisalo oli jo iäkäs mies. Silver esitti kysymyksiä ja nauhoitti haastattelun kasetille. Voisitteko kertoa lähemmin tästä työstänne arkeologina? Kuka rahoittaa teidän kaivauksenne? Onko näillä kaivauksilla mukana myös nuorisoa? Kyllä, nuoria oli paikalla eri puolilta maailmaa, Saarisalo kertoi. Opiskelijat halusivat tulla mukaan palkatta. Silver halusi myös tietää, oliko sota Lähi-idässä vaikuttanut Saarisalon työskentelyyn. "Ei se ole varsinaisesti, koska tein Lähi-idässä pitkäaikaisesti työtä vuodesta 1920 vuoteen 1932. Silloin kävin vain pienillä välitauoilla Suomessa. Siihen aikaan ei siellä sodittu tällä tavalla", Saarisalo vastasi. Saarisalo kuvaili Silverille, miltä näytti Mesopotamiassa, joka kattaa nykyisen Irakin sekä itäistä Syyriaa ja Turkin kaakkoisosan. Maa on luonnostaan tasaista kuin merenpinta, mutta "siellä täällä ilmestyy kuitenkin näköpiiriin ylänköjä", hän kertoi. Aiemmin oli luultu, että ne ovat luonnonmuodostumia. Ne eivät kuitenkaan olleet, vaan vanhoja asutuksia, jotka olivat kohonneet kerrostuma kerrostumalta ylöspäin. Sodassa on saatettu hävittää kokonainen tällainen kaupunki kerralla. Kuvaus jäi Silverille mieleen. Tutankhamonin haudan löytyminen vuonna 1922 kohahdutti maailmaa. Hauta ei ollut kuninkaalliseksi haudaksi erityisen ylellinen, mutta se oli lähes koskematon ja siksi vaikuttava. Täynnä koruja, veistoksia ja astioita. Yhteensä tuhansia esineitä. Lisäk...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Tumps. "No just tollanen", Harri Heliövaara puhahtaa. Näin sen olisi pitänyt mennä: Heliövaara heittää pallon päänsä päälle, maila heilahtaa, kuuluu whack. 0,3 sekuntia myöhemmin kuuluu plat, kun 190 kilometriä tunnissa liikkuva keltainen pallo pomppaa vastustajan kenttäpuoliskolla. Ja sitten pelataan tennistä. Nyt Heliövaaran syöttö tuntuu kuitenkin olevan hieman kateissa. Kuluu jälleen lattea tumps, kun syöttö jää verkkoon, välillä taas kuivakka naps, kun pallo osuu verkon päällä kulkevaan valkoiseen nauhaan. "En mä halua syöttää tuollaisia." On liki helteinen elokuinen keskiviikkoiltapäivä, ja Heliövaara harjoittelee yksityisellä tenniskentällä, joka sijaitsee Kauniaisissa kartanomaisen omakotitalon takapihalla. Tennis on taas muotia, eikä Helsingin seudulta ole helppo löytää vapaata kenttää - vaikka sattuisi olemaan Wimbledonin tuore nelinpelimestari ja maailman 11:nneksi paras tennispelaaja nelinpelissä. Ympäristö on hieman erilainen kuin Wimbledonissa, tai virallisemmin Wimbledonin yleisenglantilaisella nurmitennis- ja krokettikerholla. Kauniaisissa kentän kupeessa kasvaa mäntyjä. Muitakin eroja on. Wimbledonin keskuskentälle mahtuu lähes 15 000 katsojaa, televisiosta pelejä katsovat miljoonat ihmiset. Nyt peliä seuraa kaksi ihmistä, Heliövaaran valmentaja Boris Chernov ja toimittaja. Pelaajia kentällä on kolme, Heliövaara, Patrick Kaukovalta ja Leevi Säätelä. Ensin on harjoiteltu, nyt pelataan ja lasketaan pisteitä. Vuorotellen kaksi yhtä vastaan. On Heliövaaran vuoro syöttää yksin. Ensimmäinen syöttö jää verkkoon ja toinenkin, sitten Heliövaara onnistuu ja kääntää hetkeä myöhemmin lyönnin terävästi kentän sivurajalle. Vastustajat eivät ehdi palloon. "Se oli Harri-spesiaali", Säätelä sanoo. "Ei pysty tuohon", Heliövaara joutuu toteamaan, kun vastustaja sijoittaa pallon kauas kentän takakulmaan. "Tsemppiä", Kaukovalta pääsee kuittaamaan. Vuoron päätyttyä kerätään pallot ja pakataan mailat. Kaukovalta ja Säätelä lähtevät, Heliövaara jää vielä hetkeksi kentälle valmentajansa kanssa. "Minusta tuntuu, että syötöstä puuttuu nyt jotakin. Kick on hukassa", Heliövaara sanoo. Tenniksessä syöttö on vahva ase. Jos syöttää tarpeeksi hankalia, ei vastustaja missään vaiheessa pääse peliin mukaan. Useimmat pelaajat lyövät kovaa, mutta kick-syöttö on hieman juonikkaampi tapa avata peli. Siinäkin pallo liikkuu reilusti yli moottoritienopeutta mutta lisäksi kierre saa sen pomppaamaan yllättävästi sekä ylös että sivulle. Valmentaja kantaa kentälle tuolin, ja Heliövaara jatkaa kateissa olevan kickin etsintää. Hän syöttää kymmenkunta kertaa istualtaan. "Tuntuu ihmeeltä, että me voitettiin." Heliövaara istuu kahvilan pöydässä Kauniaisten ostoskeskuksessa. Hänen edessään tabletin ruudulla on videokooste runsas kuukausi sitten pelatusta Wimbledonin nelinpelifinaalista. Harri Heliövaara ja hänen brittiparinsa Henry Patten vastaan australialaiskaksikko Max Purcell ja Jordan Thompson. "Kun ottelun jälkeen katsoi tilastoja, vastustaja oli parempi niissä kaikissa. Ne voittivat kymmenen pistettä enemmän kuin me, mutta silti me voitettiin koko ottelu. Se on tenniksessä yllättävää ja harvinaista." Ihmevoiton tuntua lisää se, kuinka monta kertaa Heliövaara ja Patten olivat jo häviämässä ottelun. Ottelupallo on tenniskielellä tilanne, jossa seuraavan pallon voittaja vie koko ottelun. Australialaisilla oli kolme ottelupalloa, mutta Heliövaara ja Patten selvittivät ne kaikki. Heliövaara pysäyttää videokuvan. "Tämä on yksi niistä ottelupalloista. Ja tuo lyönti tuossa, löin ehkä elämäni parhaan kämmenen liikkeestä. Se on lyönti, jota en koskaan ole osannut hirveän hyvin." Ottelun venyessä vastustajan pelissä alkaa näkyä pieniä negatiivisia merkkejä. Heliövaara napsauttaa videolta esimerkin. Thompson häviää pisteen, ja Purcell vain katsoo hänestä poispäin. "Sen pitäisi mennä niin, että kun pari tekee virheen, menet heti siihen lähelle ja tuet häntä, että ei mitään, seura...

Jos Rutger Bregmanin edellinen bestseller tarjosi ihmisluonnosta valoisan näkemyksen, uudella teoksellaan hän haluaa lietsoa syyllisyydentuntoa. SK haastatteli New Yorkissa asuvaa maailmankuulua historioitsijaa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Olenko luonut hirviön? Kysymys pyöri Rutger Bregmanin mielessä neljä vuotta sitten, kun hän seurasi kirjansa vastaanottoa sosiaalisessa mediassa. Hyvän historia tarjosi valoisan näkemyksen ihmisluonnosta. Se kiisti syvään juurtuneen uskomuksen ihmisistä itsekkäinä, vaistojensa ohjaamina eläiminä, joita peittää sivistyksen ohut pintakerros. Bregman todisteli sosiologisiin, antropologisiin, psykologisiin ja biologisiin tutkimuksiin nojautuen, että ihmiset ovat yhteistyöhön suuntautuvia, toisiltaan oppivia ja toisistaan huolta pitäviä olentoja. Evoluution tärkein voima oli ystävällisyys, ei kamppailu. Toki me kykenemme myös kauheuksiin, jos ulkoiset olosuhteet antavat siihen riittävästi yllykkeitä, mutta emme ole luonnostamme hirmutöiden tekijöitä. Monet Hyvän historiasta innostuneet tulkitsivat kirjan positiivisen viestin liian vahvasti. He katsoivat Bregmanin antavan lopullisen ja kattavan todistuksen ihmisen hyvyydestä, vaikka kirjan ydinsanoma oli vaatimattomampi - useimmat meistä ovat tyyppeinä ihan jees. "Sosiaalisessa mediassa liikkui kuvia vaikuttajista, jotka lukivat kirjaani rannalla ja riemuitsivat, kuinka mahtavasti kaikki menee, eikä synkistä maailmantapahtumista tarvitse piitata", Bregman sanoo videoyhteyden välityksellä kotoaan New Yorkista. Jos Hyvän historia oli lämmin halaus, Bregmanin uusi teos Moraalinen kunnianhimo on kylmä suihku. Sen tavoitteena on ravistella ihmiset hereille onnellisen elämän idylleistään ja patistaa heidät toimimaan planeettaamme riivaavien ongelmien korjaamiseksi. Bregman tähdentää, että hän itse tarvitsi kylmää suihkua siinä missä lukijansakin. Hyvän historian kirjoittamisen jälkeen Bregman turhautui rooliinsa suurten maailmanselitysten antajana. Hän luonnehtii tietokirjailijan ja julkisen älykön työtään "tiedostamisbisneksessä" toimimiseksi. Paljon sanoja, vähän tekoja. "Toin kirjoituksissani ja haastatteluissani esille näkemykseni siitä, millainen maailman pitäisi olla, ja odotin, että jotkut toiset muuttavat maailman sellaiseksi." Ennen Hyvän historiaa julkaisemassaan teoksessa Ilmaista rahaa kaikille Bregman puhui universaalin perustulon, viisitoistatuntisen työviikon ja avointen rajojen puolesta. Arvostelijat kuittasivat ajatukset alle kolmekymppisen nuorukaisen idealistiseksi haihatteluksi, mutta myös Bregmanin näkemyksiin myötämielisesti suhtautuvat epäilivät hänen ehdotustensa toteuttamiskelpoisuutta. Bregman aisti kritiikin taustalla kyynisen ihmiskuvan: perustulon kaltainen malli ei voi toimia, koska useimmat ihmiset ovat liian laiskoja tai tyhmiä toimimaan järkevästi. Hän kirjoitti Hyvän historian todistaakseen tällaisen ihmiskuvan perusteettomaksi. Siinä missä Hyvän historia oikoo Ilmaista rahaa kaikille -teoksen herättämiä väärinkäsityksiä, Moraalinen kunnianhimo oikoo Hyvän historian herättämiä väärinkäsityksiä. Emme voi pitää itseämme erityisen hyvinä, jos siedämme ympärillämme sortoa, vääryyttä ja ympäristötuhoja. Bregman luonnehtii Moraalista kunnianhimoa nurinkuriseksi elämäntaitokirjaksi. Sen tavoitteena ei ole tuudittaa hyvään oloon, vaan lietsoa syyllisyydentuntoa, saada lukija kysymään, miksi olen kiinnostuneempi omasta hyvinvoinnistani kuin maapallon hyvinvoinnista? Moraalisella kunnianhimolla Bregman tarkoittaa intohimoa muuttaa maailmaa paremmaksi, valmiutta ryhtyä sanoista tekoihin. Oman kortensa kekoon Bregman kantaa kolmen ystävänsä kanssa perustamassaan organisaatiossa nimeltä The School for Moral Ambition eli Moraalisen kunnianhimon koulu. Se kokoaa eri alojen osaajia yhteen torjumaan polttavia maailmanlaajuisia ongelmia. Ensimmäiset tutkimusapurahansa organisaatio jakoi tupakkateollisuuden vastaiseen taisteluun ja eläintuotteita korvaavien proteiinien edistämi...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Anjelika ja Olavi Hovin käsivarsia koristavat lasten ja lapsenlasten nimet. Sota on rikkonut itärajalla monia suomalais-venäläisiä avioliittoja, mutta Hovit ovat olleet naimisissa jo 25 vuotta. Keskiyö lähestyy Tohmajärvellä, pienessä itärajan kunnassa. Pian lähihoitaja aloittaa kierroksen. Kiertää huoneesta toiseen, muuttaa potilaiden nukkuma-asentoa, antaa tarvittaessa juomista ja kipulääkettä. "Tämä on viimeinen paikka", Anjelika Hovi sanoo. "Täältä ei pääse enää kotiin." Takkunurmentupa on tehostettu asumispalveluyksikkö terveyskeskuksen siivessä. On asukkaita, jotka eivät muista, kävele tai puhu. On myös saattohoitopotilaita. Toisinaan lähihoitaja on ainoa, joka pitää lähtevää kädestä kiinni. Öisin Hovi vastaa yksin osaston asukkaista. Ambulanssin tulo saattaa kestää tunnin. "Täällä on luotettava itseensä, pystyttävä toimimaan yksin." Oma äiti on myös vakavasti sairas, toipumassa vaativasta sydänleikkauksesta. Hän asuu Sortavalassa, Venäjän Karjalassa. Äitiään tytär ei ole nähnyt sitten viime joulukuun, yhdeksään kuukauteen. Betoniporsaita, piikkilankaa, ja kieltotauluja. Yövuoron jälkeen Hovi ajaa kotiin Värtsilän rajakylään. Sama näky odottaa joka kerta. Niiralan tulliin johtava risteys on tukittu liikenteeltä. Itäraja on kiinni, 1 344 kilometriä. Naapurisopu rikkoontui syksyllä 2023. Venäjä ohjasi rajanylityspaikoille toistatuhatta turvapaikanhakijaa, pääosin nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta. Vastatoimena Suomi sulki rajan. Rauhaton raja oli ollut sukupolvea aiemmin rakkauden raja. Neuvostoliitto hajottua vuonna 1991 raja avautui ja kanssakäyminen vapautui. Pian Tohmajärvellä vietettiin jo ensimmäisiä suomalais-venäläisiä häitä. Ja se oli vasta alkua. Vilkkaimpina vuosina suomalaiset miehet ja venäläiset naiset solmivat yli kuusisataa avioliittoa. Vaimomuuttajista tuli ilmiö itärajalla, Tohmajärvestä Suomen venäläisin kunta. Myös lastulevytyöntekijä Olavi Hovi ylitti rajan. Aluksi kävi katsomassa luovutetulle alueelle jäänyttä isoisän taloa, sitten kavereiden kanssa lomareissuilla. Oli halpaa ruokaa, alkoholia ja bensaa. Passintarkastuksessa Venäjän puolella työskenteli vain kolme naista. Olavilta ei jäänyt huomaamatta tummatukkainen, ruskeasilmäinen nuori nainen. Hän oli Anjelika. Harvempi suhde alkoi suoraan baaritiskillä. Tarvittiin välikäsi, suosittelija. Olavi ja Anjelika tapasivat ensi kerran Sortavalan sataman ravintolassa, jossa vietettiin Anjelikan tuttavan syntymäpäiviä. Oli talvi, tammikuu 1999. Ei, ei tästä tule mitään, en ala ollenkaan, Anjelika muistaa ajatelleensa. Illan päätteeksi hän antoi puhelinnumeronsa Olaville. Mihin te ihastuitte toisissanne? Ruskeatiilisen omakotitalon olohuoneeseen laskeutuu hiljaisuus. "Jaha", Olavi Hovi sanoo. "Varmaan tuohon ulkonäköön." Anjelika Hovia naurattaa. "Olli oli sellainen, miten voi sanoa… varma ja rauhallinen." Olliksi kutsuttu Olavi alkoi käydä kerran kaksi viikossa Sortavalassa. Näytti ensitreffeillä valokuvan perheestään. Kesti neljä kuukautta, kunnes tapailu muuttui seurusteluksi keväällä 1999. Sitten tapahtumat etenivät kuin elokuvassa. "Heinäkuun yhdeksäs meillä oli häät", Anjelika sanoo. "Ja poika", Olavi sanoo, "syntyi lokakuussa". Rajalla työskentelyn takia Anjelikalla ei ollut lupaa poistua Venäjältä. Tarvittiin paperibyrokratiaa ja suomalaisen kansanedustajan apua. Lopulta, kolme viikkoa ennen esikoispojan syntymää, hän pääsi turistiviisumilla Suomeen. Muutto uuteen kotimaahan ei kaduttanut. Aviomiehellä oli jalat maassa. Kävi töissä, otti suhteen tosissaan, oli kiinnostunut kirjallisuudestakin. "Olli on lukenut kaikki Päätalo-kirjat." Venäjällä 1990-luku oli villi vuosikymmen. Valtion omaisuutta yksityistettiin oligarkeille, kansa kärsi talouden romahduksesta. Kaikki oli kaupan. Metsäfirmat ostivat rajan takaa puuta tehtaille. Suomalaiset miehet hakivat Karjalasta myös päiväkahviseuraa, maksullista seksiä. Venäläisiin naisiin lyötiin huonon naisen maine. Tu...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Topi Jaakola on 40-vuotias jääkiekkovalmentaja ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän oppi varhain, että piirejä sitoo sanaton sopimus: tietyistä asioista ei puhuta. Nyt Jaakola rikkoo sopimuksen. Kun ihminen haluaa puhua avoimesti oman alansa kipupisteistä, hän tyypillisesti odottaa, että ura on ohi eikä hävittävää ole. Joskus on toimittava toisin. Tämän haastattelun tekeminen on odottanut sitä, että Topi Jaakola saa työpaikan jääkiekon "sisältä", tässä tapauksessa valmennusportaasta. Vain siten voi ottaa esille ongelmia ilman, että se kuitattaisiin ulkopuolisen huuteluksi. "Mä tulen sanomaan asioita, joita tästä alasta ei ole sanottu ääneen", Jaakola sanoo. Hän ei halua syyttää mitään yksittäistä tahoa tai joukkuetta eikä varsinkaan pestä omia käsiään. Kyse on jääkiekon kulttuurisista rakenteista, joiden osa hänkin on ollut ja on yhä. Jaakola lopetti ammattilaisuransa keväällä 2020. Kolme vuotta myöhemmin hän rakastui jääkiekkoon uudelleen. Hän oli pelannut kiekkoa seitsemänvuotiaasta, tehnyt parikymmenvuotisen uran ammattilaisena, voittanut neljä Suomen-mestaruutta Oulun Kärpissä ja maailmanmestaruuden Leijonissa vuonna 2011. Vuosien saatossa hänen henkilökohtainen suhteensa lajiin oli tietenkin elänyt ja etääntynytkin. Siksi uusi palo tuntui samalta kuin ensirakkaus. Jaakolalle jääkiekko oli ollut ennen kaikkea itseilmaisua ja kaukalo hänen estradinsa. Häneen oli tehnyt vaikutuksen näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin toteamus. Näyttelijäntyö on esiintymistä, ei esittämistä, tämä oli painottanut jossain haastattelussa. Sama jääkiekon kanssa. Jaakola pelasi puolustajana. Hän pyrki olemaan varma, rauhallinen ja eleetön. Itseluottamus ei ollut kovuutta vaan uskoa siihen, että on 99 kertaa sadasta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Uran jälkeen Jaakola oli hakeutunut kansainväliselle liikunnanohjaajalinjalle Haaga-Helian ammattikorkeakouluun. Hän kulki "poispäin" jääkiekosta, ehkä kouluttamaan urheiluopistolle tai jonnekin. Aiemmin hän oli suunnitellut alkavansa levykauppiaaksi. Mutta yhtäkkiä hän halusikin takaisin. Lajin sisäiset epäkohdat eivät jättäneet rauhaan. Ja ennen kaikkea: niitä voisi muuttaa vain sisältä käsin. On elokuun loppu. Jääkiekkokausi alkaa pian. Keuruun laitamilla on jäähalli, joka rakennettiin vuonna 1995 harjoitushalliksi. Se on hyisen kylmä, pilkattu igluksi ja sardiinipurkiksi. Otteluja varten katsomoita joudutaan lämmittämään. Pukukopit ovat ulkona, ja halliin pitää kävellä pleksitunnelin läpi, mitä vierasjoukkueet eivät lainkaan arvosta. Tämä on Jaakolan uusi työpaikka. Loppukesästä Keuruun jääkiekkojoukkue KeuPa HT ilmoitti, että se on palkannut Jaakolan apuvalmentajakseen. KeuPa on pienen kaupungin ylpeys, kuten urheiluseurat usein. Kymmenen vuotta sitten se nousi Mestikseen. Mestis on puoliammattilaissarja ja Suomen toiseksi ylin sarjataso. Hallia piti laajentaa ja parannella, mutta se kannatti. Vuonna 2018 KeuPa voitti sensaatiomaisesti sarjan mestaruuden ja ylsi vuotta myöhemmin hopealle. Vielä kesällä Jaakolalla oli pitkällä olleet suunnitelmat lähteä Eurooppaan, mutta ne kariutuivat. Sitten paikka Keuruulla avautui. Jaakola otti yhteyttä ja nyt hän on täällä, sohvalla ja vinyylilevysoittimella sisustetussa työsuhdeasunnossa jäähallin kupeessa. Mestiksen mittapuulla hänen meriittinsä jääkiekkoilijana ovat poikkeukselliset. Mutta juuri siitä on kyse. Jaakola on Keuruulla siksi, ettei hän haluakaan valmentaa peliuransa ansioilla. Valmennustiede on opettanut, etteivät ne yksin tee hänestä hyvää valmentajaa. "Mulle on henkilökohtaisesti todella tärkeää, ettei toimintani esihenkilönä perustu pelkästään siihen, että mä oon ollut suht hyvä jossain pallopelissä", Jaakola sanoo pöydän ääressä. Edessä on itse jauhettua kahvia ja vegaanista suklaakakkua. Hän vertaa valmentamista hirsitalojen rakentamiseen. On eri asia rakentaa itse hienoja hirsitaloja kuin koettaa opettaa pari-kolmekymmentä alaista rakentamaan niitä. Kaiken ...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Reilu kymmenen vuotta sitten Ahvenanmaalla oli kahdeksan kotikoululaista. Nyt heitä on 130. Suurin osa on Ruotsista muuttaneita. Raidallinen matto on levitetty nurmikolle talon päätyyn, keittiön ikkunan alle. Kahdeksanvuotias Alvida Waleij makaa matolla vatsallaan. Aurinko lämmittää paljaita jalkapohjia. On keskiviikko elokuun lopulla, kello puoli kymmenen. 84 oppilasta osallistuu koulun urheilupäivään. 21 heistä kävelee, 23 pelaa jalkapalloa ja loput salibandya. Kuinka moni pelaa salibandya? Ruudukossa lukee suurella käsialalla laskutoimitus ja oikea vastaus. Välillä Alvida hörppää muumimukista teetä. Kolmevuotias pikkusisko Louve Waleij värittää vieressä puuväreillä. Nelilapsisen perheen kotitalo sijaitsee mäen päällä, kylän päätien varrella. Godbyssä on noin tuhat asukasta, ja palvelut lähellä: kauppakeskus, pankki ja terveyskeskus. Toisella puolella tietä näkyy Källbon alakoulu. Sitä käy 187 lasta, lähempää ja kauempaa. Waleijien kotiovelta sinne on matkaa vain kolmisensataa metriä. Matematiikan kirja on saatu lähikoulusta, vaikkei Alvida ole siellä kirjoilla, ei isosiskokaan. Myös Sol Waleij laskee aamulla matikkaa, mutta sisällä. Äiti on sanonut, että opiskeluun kannattaa valita mahdollisimman mukava paikka. 10-vuotiaalle Solille se on oma sänky. Siinä on planeettakuvioiset lakanat. Huoneen seinällä roikkuu hirvensarvia. Ne Sol on saanut tätinsä mieheltä, koska pitää luiden keräilystä. Serkkujen perhe asuu lyhyen ajomatkan päässä. He ovat lasten ainoat sukulaiset Ahvenanmaalla. Muut asuvat Ruotsissa. Siellä myös Waleijn perhe asui ennen. Kun Sol oli kuusivuotias, perhe totesi, että heidän on muutettava Ruotsista. Muuten Solin olisi ollut pakko mennä kouluun. Amanda Waleij ei ole varma, milloin kuuli kotiopetuksesta ensimmäistä kertaa. Ajatus kävi mielessä jo, kun Sol oli vauva. Heräsi huoli siitä, joutuisiko lapsi kasvaessaan kokemaan kaameita suorituspaineita. Waleijn oma kouluaika sujui hyvin. Mutta oli myös paniikissa pänttäämistä ennen kokeita, vain jotta saisi hyvän numeron. Sellaisen jälkeen unohtaa nopeasti oppimansa. Koulumaailma ei muutenkaan houkuttanut: isot ryhmäkoot, vahva ikähierarkia, mahdolliset ulkopuolisuuden tunteet. Pahimmillaan kiusaaminen. Voisipa Sol käydä koulunsa kotona, Waleij sanoi puolisolleen. Mutta Google-haku tuotti pettymyksen: kotiopetus on kielletty Ruotsissa. Silti ajatus jäi mieleen. Waleij luki kirjoja vanhemmuudesta ja kiintymyssuhteista. Sellaisia löytyy hyllystä edelleen. Löydä lapsesi rakkauden kieli. Kuinka kasvattaa villi lapsi. Lapsella on oikeus vaikuttaa omaan arkeensa, Waleijt päättivät. Suomessa oppivelvollisuuden voisi suorittaa kotona. Helpoiten se kävisi heille Ahvenanmaalla: yksikielisessä maakunnassa ei ole pakko opiskella suomea. Ympäristö olisi rauhallinen, ja perhe saisi viettää paljon aikaa yhdessä. Åland oli aivan vieras, eivät he olleet siellä koskaan käyneet. Tutustumisreissua ei voinut tehdä keskellä pandemiaa. He vuokrasivat asunnon ensin Maarianhaminasta, ilman asuntonäyttöä. Mies, lääkäri ammatiltaan, sai töitä saarelta. Kuopus oli kymmenen päivän ikäinen, kun perhe muutti. Osa sukulaisista epäili kotiopetusta. Mutta Amanda Waleijn vanhemmat olivat alusta asti luottavaisia. He ovat ammatiltaan opettajia. koulu_kotona_2-800x1200.jpg Kotiopetus kiellettiin Ruotsissa vuonna 2011, jos sille ei ole hyvin painavaa perustetta. Filosofiset tai uskonnolliset syyt eivät riitä. Vastaavia maita löytyy Euroopasta: Saksa, Espanja, Kroatia… Kaikissa on omanlaisensa lainsäädäntö, mutta kohtuullisen tiukka koulupakko. Vuonna 2013 Ahvenanmaalla oli kahdeksan lasta kotiopetuksessa. Nyt heitä on 130, suurin osa Ruotsista muuttaneita. Heillä on oma yhdistys, joka ajaa kotiopetuksen etuja. Juuri nyt pyritään vaikuttamaan siihen, ettei kotiopetukseen jatkossakaan tarvitse anoa lupaa. Ahvenanmaan maakuntahallitus suunnittelee sellaista. Toistaiseksi lyhyt ilmoitus on riittänyt. Liitteeksi tosi...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Pelastuisiko talous, jos Suomessa tehtäisiin nykyistä pidempää työpäivää? Vai ehkä sittenkin lyhyempää? Ei talousviisaskaan aina osu oikeaan. Lordi John Maynard Keynes ennusti vuonna 1930, että sadan vuoden kuluttua töitä tehdään ehkä kolme tuntia päivässä tai 15 tuntia viikossa - ja lähinnä vanhasta tottumuksesta, ei välttämättömyydestä. Englantilaista Keynesiä pidetään nykyaikaisen makrotaloustieteen luojana. Hänen pääteoriansa syntyivät 1930-luvun suuren laman seurauksena, ja niissä valtioita kehotetaan talouden laskusuhdanteessa kasvattamaan menojaan, jos niin voidaan estää syvä lama. Keynes olisi varmasti saanut taloustieteen Nobelin - ellei olisi kuollut keväällä 1946, 23 vuotta ennen kuin talouden alalla alettiin jakaa Nobeleita. Yleisen käsityksen mukaan Keynes kuoli liialliseen työntekoon. Hän sai sydänkohtauksen Yhdysvalloissa, missä oli neuvottelemassa miljardilainasta, jolla Britannia yritti tilkitä sotimisen romuttamaa talouttaan. Toinen kohtaus muutamaa viikkoa myöhemmin osoittautui tappavaksi. Keynesin ennusteesta on kulunut sata vuotta reilun viiden vuoden kuluttua. Vaikuttaa vähintäänkin epätodennäköiseltä, että siihen mennessä suomalaisten keskimääräinen viikkotyöaika vähenisi nykyisestä 35 tunnista 15 tuntiin. Varsinkin kun 20 viime vuoden aikana työaika on meillä vähentynyt yhteensä tunnin ja 42 minuuttia, eli verkkaista viiden minuutin vuositahtia. Keynesin kotimaassa Englannissa töitä tehdään nykyään 24 minuuttia vähemmän kuin 20 vuotta sitten. Yhdysvalloissa työaika ei ole lyhentynyt kahdessa vuosikymmenessä lainkaan. "Keynesin ajattelu meni pieleen kahdessa kohdassa", arvioi palkansaajien tutkimuslaitoksen Laboren johtaja Mika Maliranta. Hän on taloustieteilijänä tutkinut erityisesti kasvua ja työmarkkinoita. "Väärin meni se, että hän katsoi, kuinka nopeaa tuottavuuden kehitys oli 1920-luvulla ja päätteli, että kun sama kehitys jatkuu, tarve työn tekemiselle oikeastaan loppuu jossain vaiheessa." Tuottavuus ei kasvanut Keynesin uskomalla tavalla. Erityisesti Suomessa on tällä vuosituhannella kamppailtu pikemminkin olemattoman hitaasti paranevan tuottavuuden kanssa. "Suomen talouskasvu on vähemmän kiinni tehtyjen tuntien määrästä ja paljon enemmän kiinni tuottavuudesta eli siitä, kuinka paljon tunnissa saadaan aikaan", Maliranta sanoo. "Esimerkiksi Tanskassa tehdään vähemmän töitä kuin Suomessa, mutta se on mahdollista, koska työn tuottavuus on korkeaa. Silloin töitä voidaan tehdä vähemmän, mutta kansantalous on silti hyvässä kunnossa." Mika Malirannan mukaan Keynes arvioi väärin myös sen, mitä ihmiset elämältään lopulta haluavat. Se voi olla myös jotakin muuta kuin mahdollisimman lyhyt työaika. "Keynes ei ottanut huomioon, että koko ajan keksitään uusia tuotteita, joita ihmiset haluavat." "Jos maailma olisi pysähtynyt siihen 1900-luvun alkuun, radioihin ja hevoskyyteihin, niin nyt olisi varmasti todella lyhyt työaika. Mutta ei se pysähtynyt. On tullut televisiot, autot ja netti. Ihmiset pitävät näitä asioita niin tärkeinä, että ovat valmiita tekemään töitä ja vaihtamaan niihin vapaa-aikaansa." Vuonna 1930 työläinen teki kahdeksan tuntia päivässä töitä ostaakseen polkupyörän. Nykyään työntekijä tekee hieman vähemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä ostaakseen sähköauton. Ruokalistalla on turskaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. On koljaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. Punakampelaa ja ranskalaisia: 18 puntaa 95 pennyä. Jos on valmis poikkeamaan brittiläisestä fish and chips -perinteestä, voi listalta valita myös kanaa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä. Tai makkaraa ja ranskalaisia: 12 puntaa 99 pennyä. Platten's on kalaan ja ranskalaisiin erikoistunut ravintola pienessä itäenglantilaisessa merenrantakaupungissa, jonka nimi on Wells-next-the-Sea. Keväällä 2022 ravintola osallistui kokeiluun, joka olisi todennäköisesti ilahduttanut lordi John Maynard Keynesiä. Kokeilussa parikymmentä brittiläistä yritystä s...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Juha Marteliuksen isoisä oli Pietarissa koulutettu puna-armeijan upseeri. Pojanpojasta tuli suojelupoliisin päällikkö, jonka ensisijainen kiinnostuksen kohde on Venäjä. Perehdytys oli niukka, oikeastaan olematon. Kun Juha Martelius vuonna 1992 aloitti työnsä suojelupoliisissa, hänelle ei järjestetty minkäänlaista koulutusta tuleviin työtehtäviin. Martelius oli 26-vuotias, kansainvälistä politiikkaa Helsingissä opiskellut valtiotieteiden maisteri. Hän oli työskennellyt Vaasan ja Helsingin yliopistoissa kansainvälisten asioiden sihteerinä. Supossa tehtävänä oli vastavakoilu, vihollisen tiedonhankinnan ehkäisy, ja vastuualueiksi tulivat kansainvälinen rikollisuus ja Venäjä. "Suojelupoliisissa oli todella kokeneita ylietsiviä ja ylitarkastajia. He ajoivat siihen työhön. Se oli sellaista mestari-kisällitoimintaa", Martelius kertoo. Järjestelmä jätti tilaa sattumille. Kukin opetti tavallaan. "Oli toimintatapoja, joista olin nuorena poikana aivan pöyristynyt. Muutamista epäilin, että ne eivät ole minkään asetusten ja säännösten mukaisia. Mutta ei niistä ollut kellekään vahinkoa." Kertoisitko esimerkin? "En. Ne olivat hyvin pieniä asioita, mutta kuitenkin sellaisia, jotka eivät minun mielestäni olleet ok", Martelius sanoo. Kun hän aloitti suojelupoliisissa, siellä oli noin 170 työntekijää. Laki antoi supolle valtuudet harjoittaa tiedustelua vain valtakunnanrajojen sisäpuolella. Martelius on nyt 58-vuotias. Hän palasi huhtikuussa 2024 supoon, johtajaksi. Hänellä on 578 alaista, lupa tiedustella ulkomailla ja seurata verkkoliikennettä. Suojelupoliisi loi kylmän sodan aikana maineen salamyhkäisenä laitoksena, joka keräsi ammuksia Urho Kekkosen sisä- ja ulkopoliittiseen arsenaaliin. Julkisuudessa tiedustelupalvelu esiintyi vain johtajansa suulla, harvoin silläkään. Mauno Koivisto avasi pitkään Kekkosen otteessa ollutta suojelupoliisia parlamentaariselle valvonnalle. Suurempi rakennemuutos koitti, kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa. Vuosikymmenien ajan suojelupoliisi oli rekisteröinyt kommunisteja ja kansandemokraatteja ja tunnistanut parhaansa mukaan Suomessa urkkineita KGB:n kollegoita. Nyt kukaan ei tiennyt, millaisena Venäjä nousisi. "Tilanne loi kysyntää tutkitulle ja entistä analyyttisemmälle Venäjää koskevalle tiedolle", Martelius sanoo. Poliisitaustaisten etsivien rinnalle haluttiin lisää akateemista osaamista. Tiedustelupalvelu alkoi ilmoittaa työpaikoista lehdissä ja järjestää tutustumiskäyntejä valtiotieteilijöille. Taloon virtasi nuoria yliopistoihmisiä. Martelius oli yliopistoaikoinaan kiinnostunut Venäjän tavasta organisoida sotavoimiaan. Hän suunnitteli lisensiaatintyötä siitä, miten kommunismin kaatuminen vaikutti itänaapurin sotilaspolitiikkaan. Yliopiston hallintovirkamiehen työn ohessa Martelius kirjoitti silloiselle Sotakorkeakoululle katsauksia Venäjän sotilaallista muutosta käsittelevistä tutkimuksista. Yhtenä päivänä suojelupoliisin apulaispäällikkö Seppo Pylkkänen soitti ja tarjosi Marteliukselle töitä. Tarjousta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. "En missään vaiheessa ajatellut uraa yliopiston hallinto- tai tutkimuspuolella." Silti nuori vastavakooja teki lisensiaatintyönsä loppuun. Väitöskirja valmistui vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselle: Neuvostoliiton/Venäjän sotilaspolitiikka. Tutkimusta varten nuori isä piti vain viikon vapaata päivätöistä. "Kirjoitin viikonloppuisin ja Melrose Placen mainoskatkojen aikana." Marteliuksen väitöskirja maalaa kuvaa hiipuvasta suurvallasta, joka voimien ehdyttyä takertuu entistä tiukemmin lähialueisiinsa ja sotavoimaansa - ainoaan asiaan, joka tuo sille globaalia vaikutusvaltaa. Kiinnostus Venäjää kohtaan läpäisee koko Marteliuksen uran. Se kumpuaa historiasta, hän sanoo. Sekä henkilökohtaisesta että yleisestä. "Kaikki isovanhempani ovat syntyneet Suomessa, joka oli vielä osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa." Venäjän ja Suomen historian limittyminen kiehtoi Mar...

Google ja muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka verkossa on. Kirjastonhoitaja tietää, mistä etsiä. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kysyjä Turun seudulta yrittää kuvailla vanhaa satua. Jostakin syystä se on tullut kesällä mieleen. Tarinassa on mahdollisesti posliininen keisari tai sitten setä tai kuningas. Ainakin mukana ovat posliinipoika ja -tyttö. Pari yrittää karata keisarin, sedän tai kuninkaan luota, mahdollisesti savupiipun kautta. Sitten tyttö ei kuitenkaan uskalla, ehkä. Mikä satu on kyseessä? Todennäköisesti Hans Christian Andersenin Paimentyttö ja nokikolari, vastaa kirjastonhoitaja. Hahmo, jonka kysyjä muistaa keisarina, on kiinalainen nukke, joka väittää olevansa posliinisen paimentytön isoisä. Tarina on paimentytön ja pienen nokikolarin rakkaustarina. Kysymys ja vastaus ovat Kysy kirjastonhoitajalta -palvelusta. Se on Suomen kirjastojen ylläpitämä ja toimii verkossa. Kuka tahansa voi lähettää kysymyksen. Kirjastonhoitajat ympäri Suomen vastaavat, kolmessa arkipäivässä. Monet kysyvät lapsuuden kirjojen, satujen ja lorujen perään, samoin nuottien. Jotkut taas haluavat apua kotoa löytyneen toukan tai kuoriaisen tunnistamiseen. Voisi kuvitella, ettei palvelulle ole enää kysyntää, kun kaikki googlaavat. Mitä vielä, kysymyksiä tulee noin 7 000 vuodessa. Yli puoleen niistä vastattiin viime vuonna vuorokaudessa. Löytyykö Valmet 565 käyttöohjekirjaa? Miksi kutsuttiin sähköankeriasta ennen kuin sähkö keksittiin? Onko Pirkko-nimestä tehty yhdysnimiä? Jos haluaisi ajaa Suomesta maailman ympäri, mikä olisi suositeltavin reitti tähän? Päivi Litmanen-Peitsala selittää paljon ja nopeasti. Hän esittelee palvelua videopuhelussa ja valittelee, kun sivut latautuvat hitaasti. Litmanen-Peitsala on viestinnänsuunnittelija Helsingin kaupunginkirjastossa, mutta hänen työhönsä kuuluu koko maan kirjastopalveluiden kehittämistä. Se johtuu laista, jossa Helsingin kaupunginkirjastolle on määritelty erityistehtäviä, valtakunnallisista palveluista huolehtimista. Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu kuuluu näihin palveluihin. Nyt ruudulla näkyy "pohjaan palaneita" kysymyksiä. Niihin ei ole vielä vastattu, vaikka kolme arkipäivää on kulunut. Myöhässä olevat kysymykset näkyvät järjestelmässä punaisina, vihreät on jo hoidettu. Punaista on ehkä tavallista enemmän, Litmanen-Peitsala sanoo. On lomakausi. Mistä kirjastonhoitajilta voi kysyä? Melkein mistä vaan. Muutama aiherajaus on, esimerkiksi ihmisten lääketieteellisiin vaivoihin tai juridisin ongelmiin ei lähdetä vastaamaan, vaikka kysymyksiä tulee, Litmanen-Peitsala sanoo. "Väärä vastaus saattaa aiheuttaa todella ongelmia. Niin ei, stop." Kysymyksiin hakee vastauksia noin 200 kirjastonhoitajaa Suomen eri kirjastoista. Mukana palvelussa on erikoiskirjastoja, esimerkiksi Eduskunnan kirjasto ja Maanpuolustuskorkeakoulun kirjasto. Ne vastaavat, kun kysymys liittyy selvästi niiden asiantuntemukseen. Muuten vastaa yleensä kysyjän lähikirjasto. On myös sähköpostilista, johon kuuluu kirjastonhoitajia kaikkialta Suomesta. Välillä vastauksia kysellään siellä. Moni kirjastolaisista on - ei niin yllättäen - kiinnostunut kirjoista ja muistaa kirjan, runon tai lastenkirjan hyvinkin epämääräisten vihjeiden perusteella. Kysymys: Etsin satua kissoista, jotka vartuttuaan päätyivät eri "tehtäviin" mieltymystensä mukaan. Yhdestä tuli laivakissa ja toisesta kotikissa. Kulkurikissaksi ryhtyi yksi kissoista. Neljäskin taisi olla, mutta tämän toiminta-aluetta en muista tarkasti. Vastaus: Kuvakirjassa "Neljä pientä kissanpoikaa" Murrista tulee kulkukissa, Marrista navettakissa, Mörristä laivakissa ja Mirristä kotikissa. Kirjan alkuteos on nimeltään "Four little kittens" (1957). Kun Päivi Litmanen-Peitsala puhuu tiedosta, hän puhuu säkeistä ja laareista. Kirjastonhoitajan ammattitaitoon kuuluu tietää "mitä missäkin säkissä on". Siitä päästään Googleen. Se tai muut hakupalvelut eivät pääse käsiksi kaikkeen tietoon, joka periaatteessa olisi verkossa...

Kuka kirvestä käytti ja mihin? Kolme arkeologia, geologi ja kuvanveistäjä selvittävät veistoksen arvoitusta. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Routa oli taas nostanut hiekan läpi kiviä mökin pihamaalle, vieläpä kuistin rappujen eteen. Lapsenlapset voisivat loukata niihin itsensä. Raimo Virpi tarttui rautakankeen. Kaksi ensimmäistä kiveä irtosi helposti, mutta kolmas oli jumiutunut juurakon alle niin tiukasti, että hän joutui pehmittämään maata sen ympäriltä. Muutaman tanakan iskun jälkeen kiven vierestä kimposi ylös pienempi kivi, jonka puikulamainen muoto kiinnitti Virpin huomion. Hän otti esineen käteensä ja havaitsi sen esittävän hirveä. Kiviesine oli koristeltu, hyväkuntoinen ja muodoiltaan niin säännönmukainen, että se olisi voinut olla teollista tuotantoa. Mutta miksi joku olisi kaivanut sellaisen juurakon alle? Kesken pohdinnan Virpin puhelin soi. Toisessa päässä oli vanha tuttu, jolle Virpi kertoi, mitä oli juuri löytänyt. Kaveri kertoi kälynsä olevan eläköitynyt arkeologi. Kun arkeologi oli nähnyt hirvenpäästä otetut kuvat, tapahtumat etenivät nopeasti. Virpi ilmoitti Museovirastolle esineestä vielä löytöpäivänä, lauantaina 27. toukokuuta 2023. Löytöpaikaksi kirjattiin Joukamojärven ranta, Kuusamo. Seuraavana maanantaina hän vei esineen Oulussa sijaitsevaan Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museoviraston työntekijä matkusti paikan päälle, pakkasi hirvenpään lento-onnettomuuden kestävään laatikkoon ja kuljetti sen henkilökohtaisesti pääkaupunkiin. Kun hirvenpää oli saapunut Helsinkiin, viraston jokainen arkeologi kävi silmäilemässä sitä. Varsinainen tutkiminen lankesi Sami Raniselle. Seitsemäntoista sentin pituisen kiviesineen peräpäässä näkyi puolikas reiästä, joka oli epäilemättä tehty varren kiinnittämistä varten. Jossain vaiheessa esine oli haljennut sen kohdalta. Irronneessa ja kadonneessa puolikkaassa oli luultavasti ollut kirveen terä. Niin sanottu Iisalmen tyypin reikäkirveen hamara, Raninen määritteli. Tosin varttamisreiän kapeudesta ja esineen puikkomaisuudesta saattoi päätellä, että kirves olisi ollut työkaluna surkea. Myös koristelun perusteella se oli ilmiselvä status- tai rituaaliesine. Yksi Ranisen tehtävistä oli varmistaa, ettei esine ole väärennös. Vaikka hirvenpään pinta oli sileä, sen tekstuurissa oli käsin tehdyn tuntu. "Kun vanhoja esineitä tutkii paljon, käsityön oppii tunnistamaan sormenpäissä ja silmien verkkokalvoilla tavalla, jota on vaikea sanallistaa", hän sanoo. Esineen raakatyöstö oli tehty iskemällä, viimeistely tikkaamalla ja hiomalla. Valmistaminen oli vaatinut paljon työtä, hyvää esteettistä silmää ja hämmästyttävää kädentaitoa, Raninen arvioi. Sellaiseen pystyisi ani harva nykyihminen. Miksi joku olisi tuhlannut aikaansa ja lahjojaan moiseen, ja kätkenyt esineen? Kun Kuusamon löytö vielä muistutti tyylillisesti huomattavasti Säkkijärveltä 1890-luvulla löydettyä kivikautista hirvenpäätä, sen korkeasta iästä ei jäänyt järkevää epäilyä. Esine oli seitsemäs Suomesta löydetty kivikaudella valmistettu hirven kivipää. Niiden lisäksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on tehty yhteensä viisi vastaavaa löytöä. Raninen arvioi Kuusamon hirvenpään 4 000 vuotta vanhaksi. Otaksuma perustui pitkälti Säkkijärven hirvenpäästä tehtyyn ajoitukseen. Sen löytöpaikka sijaitsee lähellä Virolahtea, hieman nykyisen rajan itäpuolella. Säkkijärven hirvessä on yksityiskohtia, jotka muistuttavat varhaisesta pronssikaudesta. Myös sen läheisyydestä löytyneiden savi- ja keramiikkaesineiden muoto ja koristelu viittaavat samaan ajanjaksoon. Takarajan esineen iälle asetti se, että löytöpaikka oli maannousun seurauksena vapautunut meren alta hieman yli neljätuhatta vuotta sitten. Arkeologinen ajoittaminen toimii usein näin. Yhden esineen ikä kyetään arvioimaan verraten tarkasti, ja muiden tyyliltään samanlaisten oletetaan edustavan samaa aikakautta. Kahden hirvenpään poikkeuksellinen yhtäläisyys mietitytti Ranista. Olisiko sama kiviseppä voinut valmistaa ne molemmat...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Pandemia hiljensi lentoasemat, mutta nyt rikotaan taas ennätyksiä. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla lentää kolmekymmentäviisituhatta matkustajakonetta. Taivaalla matka taittuu 800 kilometriä tunnissa. Helsingistä Gotlannin ohi, Kööpenhaminasta Amsterdamin eteläpuolelle, Brysselin päältä kohti Pariisia. Se on tavallisin reitti olympiakaupunkiin. Nousun jälkeen lentokapteeni Akseli Meskanen antaa autopilotin ohjata Finnairin Airbusin lentopinnalle 340. Se tarkoittaa 34 000 jalan eli reilun kymmenen kilometrin korkeutta. Perille pyritään aina suorinta reittiä. Pilotin kultainen ohje: säästä polttoainetta. Meskanen saattaa pyytää lennonjohtajalta nousua parempiin tuuliin. Tai oikaisua reittipisteelle EEL. Kutsu voi kuulua: "Radar, Finnair five niner uniform, request direct to Echo Echo Lima." Toisinaan sää pakottaa muuttamaan suuntaa. Kesäisin koodi on usein CB. Lentäjä haluaa välttää Cumulonimbukset. Ukkospilvissä kone voi joutua rajuihin turbulensseihin, rakeet rikkoa ikkunoita ja tutkakuvun. Itämeren yllä Meskanen saa yleensä oikaisun Kööpenhaminaan asti. Kun lento jatkuu, alhaalla kaupungit suurenevat ja ilmassa liikenne tihenee. On ruuhkapäiviä ja -tunteja, jolloin taivaalle syntyy tungosta. Viimeinen lento oli Lappiin, Kittilän kentälle. Oli maaliskuun loppu 2020, kylmä ja puolipilvinen talvipäivä. Ennen paluuta lentokapteeni Meskanen otti kännykkäkuvia koneesta, Airbus 320:sta. Vähään aikaan ei olisi töitä, hän tiesi. Lentomatkustajat olivat levittäneet ärhäkkäästi tarttuvaa koronavirusta maasta toiseen. Tauti oli julistettu pandemiaksi, maat sulkivat rajojaan. Koko Euroopassa lennot putosivat reilulla puolella, Suomessa lähdöt romahtivat kymmenesosaan. Finnair ja Helsinki-Vantaan lentoasema elivät ilmasilloista Aasiaan ja vanhalle mantereelle. Seurasi erikoisia aikoja. Saksalainen Lufthansa oli yksi suurista lentoyhtiöistä, jotka lensivät tyhjiä matkustajakoneita. Haamulennoilla säilytti slotit, lähtö- ja saapumisajat. Aamun ja illan slotit ovat haluttuja kansainvälisen liikenteen solmukohdissa, hubeissa. Pandemia jatkui, samoin lentäjien lomautukset. Kesti puolitoista vuotta ennen kuin Meskanen palasi ohjaamoon. Ennen sitä oli luettu tuhansia sivuja dokumentteja, harjoiteltu simulaattorissa ja läpäisty erilaisia tarkastuslentoja. "Lentäminen on käsityöammatti", Meskanen sanoo. "Sitä opitaan ja ylläpidetään tekemällä." Yli 500 lentoa pandemian jälkeen - kaikki käytännöt ovat selkäytimessä. Lentäminen on ylipäätään elpynyt nopeasti. Vilkkaana päivänä Euroopan taivaalla risteilee 35 000 lentoa, keskimäärin 24 nousua vuorokauden jokaiselle minuutille. Lentoyhtiöiden etujärjestö IATA ennustaa, että tänä vuonna maailmassa tehdään uusi ennätys: lähes viisi miljardia lentomatkustajaa. Olympiakaupunki Pariisi on yksi Finnairin suosituimmista kesäkohteista: enimmillään neljä päivittäistä vuoroa. Lentojen suunnittelu on perusteellinen, monimutkainen operaatio. Eurocontrol hallinnoi Euroopan ilmatilaa. Brysselissä toimiva laitos analysoi lentoyhtiöiden lähettämät lentomäärät ja aikataulut. Lopputuloksena on suunnitelma, miten noin 35 000 päivittäistä lentoa etenevät nousuineen ja laskuineen. Lopullinen reitti päivittyy vasta lähtöpäivänä. Lentäjät saapuvat kentälle tuntia ennen Euroopan-lennon lähtöä, Meskanen kertoo lähtöaulan kahvilassa. Finnairin lennonsuunnittelija on tehnyt valmiiksi reitityksen Pariisiin. Onko rajoituksia ilmatilassa matkan varrella? Onko odotettavissa turbulenssia tai ukkosia? Onko viiveitä Charles de Gaullen kentällä? Mikä sopisi varakentäksi, jos pääkentälle ei voi laskeutua huonon sään takia? "Olemme yksi lento, jonka on nivouduttava tuhansien lentojen herhiläisparveen." Euroopan ilmailukartta ei ole entisensä. Lentoliikenne on pohjoisessa ja idässä aiempaa hiljaisempaa, etelässä ja lännessä paikoin jo vilkkaampaa kuin ennen pandemiaa. Euroopan suurkaupungit ja Välimeren rannat imevät lomailijoita, suomalaisiakin. ...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kirjailija Miki Liukkonen kuoli neljäs heinäkuuta 2023. Mitä sitä ennen tapahtui? Kesäkuu 2022. Kirjailija Miki Liukkonen oli tuskaillut uuden käsikirjoituksen kanssa jo kuukausia. Elämä: Esipuhe oli ilmestynyt elokuussa 2021. Liukkonen oli pettynyt vastaanottoon. Helsingin Sanomien kritiikki oli hänen mielestään nihkeä eikä Finlandia-ehdokkuuttakaan tullut. Ehkä ihmiset eivät enää jaksa lukea tällaisia mammuttiromaaneja, hän pohti kustannustoimittajalleen ja ystävälleen Samuli Knuutille. Siksi Liukkonen oli ajatellut, että seuraavasta kirjasta tulisi erilainen. Tiivis, kova ja kirkas romaani Albert Camus'n Sivullisen ja Marguerite Durasin Rakastajan hengessä. Juhannuksena 2022 hän luovutti. Liukkonen vietti juhlapyhiä Oulussa, yksin. Juhannuspäivänä hän julkaisi Instagramissa postauksen, jossa oli useita kuvia (selfie kasvonaamion kanssa, kuva sotkuisesta keittiöstä ja joitakin ulkona otettuja otoksia, muun muassa kukkaniitty) sekä video, jossa Liukkonen heitti tietokoneensa roskakoriin. Saatetekstin mukaan syy siihen on turhautuminen kesken olevaan romaaniin. "Hyvä on, jos tämä ei toimi niin ei sitten saatana." Samuli Knuuti oli samaa mieltä: romaaniaihio ei toiminut. Liukkonen oli lähettänyt hänelle vain 12 sivua. Niissä minäkertojana toimi komerossa piileskelevä pikkutyttö. Samassa huoneessa oli hänen isänsä ruumis. Äiti oli tappanut isän kirveellä. Tekstissä vihjailtiin myös tytön hyväksikäytöstä. Teksti tuntui Knuutista ankealta. Hän mietti pitkään, miten kertoisi Liukkoselle mielipiteensä. Mutta kun hän vihdoin kirjoitti tälle sähköpostin, Liukkonen vastasi, että oli jo ehtinyt tuhota käsikirjoituksen. Se ennusti pahaa. Läheiset tiesivät, että Liukkoselle kirjoittaminen on kaikkein tärkeintä. Kun se ei onnistunut, hän voi huonosti. Ja kun hän voi huonosti, hän ei pystynyt kirjoittamaan. Kierre ei yleensä päättynyt hyvin. Miki Liukkosesta alettiin puhua kirjallisuuspiireissä 2010-luvun taitteessa. Hän oli voittanut arvostetun J. H. Erkon palkinnon alle 20-vuotiaana vuonna 2009 ja solminut sen jälkeen kustannussopimuksen WSOY:n kanssa. Hän kiersi esittämässä runojaan livenä ja teki sen hyvin. Tapahtumien järjestäjien hermot sen sijaan joutuivat välillä lujille, sillä Liukkonen saattoi hävitä juomaan kaljaa juuri ennen esiintymisvuoroaan. Hänen käytöksensä oli kuin nuoren rentturunoilijan ohjekirjasta. Suuri yleisö oppi tuntemaan Liukkosen vasta, kun hän oli siirtynyt proosan puolelle. Usein ylimielisiksi tulkitut heitot haastatteluissa, rokkitähtimäinen ulkonäkö ja tuhatsivuiset mammuttiromaanit olivat yhdistelmä, joka jäi mieleen. Liukkonen pääsi O-romaanillaan Finlandia-ehdokkaaksi alle 30-vuotiaana. Seurustelusuhde muusikko Rita Behmin kanssa lisäsi julkisuuden kiinnostusta. Pari alkoi seurustella vuonna 2021 ja meni kihloihin noin vuoden päästä. Liukkonen kertoi mediassa avoimesti myös mielenterveysongelmistaan. Heinäkuussa 2023 uutisoitiin Miki Liukkosen kuolemasta. Vain 33-vuotiaana kuolleen nuoren kirjailijan kohtalo järkytti ja oli monien mielestä selkeä osoitus suomalaisen mielenterveyshoidon kriisistä. Liukkonen ei saanut tarvitsemaansa apua, oli viesti, joka toistui monessa lehtijutussa. Lapsuus oli tavallinen, mukava. Miki Liukkonen kasvoi Saarelan rauhallisella pientaloalueella Oulussa. Hänen äitinsä oli sairaanhoitaja ja isä röntgenhoitaja. Pienellä Mikillä oli kaksi siskoa, kissa ja koira. Hän tykkäsi piirtää, opettajien mielestä liiankin paljon. Oppitunnit kuluivat omia sarjakuvia raapustellessa, ja keskiarvo jäi huonoksi. Kymppiluokalla hän nosti sen kutosesta miltei yhdeksän pintaan. Sellaisella lukemalla aukesivat Madetojan musiikkilukion ovet. Perheen äiti sairastui syöpään, kun lapset olivat vielä pieniä. Äiti sairasti vuosikausia ja kuoli, kun Liukkonen oli 18-vuotias. Silloin nuoren miehen elämä muuttui repaleiseksi. Liukkonen ei hakeutunut jatko-opintoihin lukion jälkeen eikä mennyt töihin. Sen sijaan hän kirj...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Yhdysvaltain oikeisto on valmistautunut Donald Trumpin toiseen kauteen radikaalilla ohjelmalla, joka keskittäisi vallan presidentille. Republikaanit ovat voimansa tunnossa. He uskovat, että Donald Trump päihittää helposti demokraattien presidenttiehdokkaaksi nousevan Kamala Harrisin marraskuun presidentinvaaleissa. Trump väittää, että Harris on hänelle helpompi vastustaja kuin vanha ja hauras Joe Biden, joka painostettiin vetäytymään kisasta surkeasti menneen vaaliväittelyn jälkeen. Republikaanit maalaavat Harrisista kuvaa ääriliberaalina poliitikkona, joka hyväksyy hiljaisesti laittoman maahanmuuton ja kieltää energiantuotannolle tärkeät liuskekaasuhankkeet. Trump pilkkaa Harrisin naurua ja väittää valheellisesti, ettei hän olisi perustuslain mukaan edes kelvollinen presidentiksi. Väite muistuttaa Trumpin rasistista kampanjaa Barack Obamaa vastaan. Vaaleista ennustetaan tasaväkisiä, vaikka Trump johtaa edelleen useimpien kyselyjen mukaan. Niihin ei kannata kuitenkaan luottaa liikaa, sillä kolmessa kuukaudessa ehtii tapahtua paljon. Demokraatit ovat saaneet Harrisista kampanjaansa uutta vauhtia, mikä saattaa kääntää vaalit heidän edukseen. 78-vuotias Trump on nyt se Yhdysvaltain historian vanhin presidenttiehdokas, jonka toimintakykyä sopii epäillä. Republikaanileirissä Trump on noussut heinäkuisen murhayrityksen jälkeen lähes jumalan asemaan. Mielikuva oikeussalissa syytettyjen penkillä murjottavasta miehestä on vaihtunut ikoniseen kuvaan taistelijasta, joka pui uhmakkaasti nyrkkiä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen. Puolueen maltillinen siipi on vaiennettu. Myös Trumpin esivaalivastustajat Nikki Haley ja Ron DeSantis ylistävät häntä. Vaalitilaisuuksissaan Trump kehuu ensimmäistä presidenttikauttaan valtavaksi menestykseksi, vaikka se oli todellisuudessa jatkuvaa kaaosta. Avustajat ja ministerit vaihtuivat, ja hankkeet kaatuivat oikeusistuimissa. Viimeistä vuotta leimasi koronaepidemia, jonka hoidossa hän epäonnistui. Mahdolliseen toiseen kauteensa Trump on valmistautunut paremmin. Hän on koonnut uskollisista tukijoistaan avustajakunnan, joka on tehnyt radikaaleja suunnitelmia hallinnon ja poliittisen järjestelmän uudistamiseksi. Nopeimmat muutokset koskisivat maahanmuuttopolitiikkaa, jonka kiristäminen on keskeisesti esillä myös republikaanien uudessa puolueohjelmassa. Suunnitteilla on Yhdysvaltain historian suurin "laittomien siirtolaisten" karkotusoperaatio. "Kysymys on valtavasta määrästä ihmisiä. Monilla heistä on omistusasunnot ja työpaikat. He ovat saattaneet asua Yhdysvalloissa 30 vuotta", Ulkopoliittisen instituutin tutkija Maria Lindén sanoo. Konservatiivinen Heritage-ajatushautomo on valmistellut Trumpin toista kautta varten yli 900-sivuisen uudistusohjelman, Project 2025:n. Heritagen puheenjohtaja Kevin Roberts luonnehtii sitä vallankumoukseksi, jonka avulla Yhdysvallat pelastetaan "radikaalivasemmiston otteesta". "Se on veretön, jos vasemmisto suostuu siihen", hän sanoo Trumpin neuvonantajan Steve Bannonin The War Room -podcastissa. Bannon ei haastatellut Robertsia itse. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankeuteen, koska hän kieltäytyi todistamasta kongressin valtausta tutkivassa valiokunnassa. Project 2025:n lähtökohtana on vallan keskittäminen Trumpille. Oikeusministeriö, liittovaltion poliisi FBI, kauppaministeriö ja liittovaltion viestintävirasto on tarkoitus alistaa presidentin valvontaan ja opetusministeriö lakkauttaa kokonaan. "Project 2025 vie jokaiselta amerikkalaiselta vapauksia ja oikeuksia", valtion työntekijöiden ammattiliiton AFGE:n puheenjohtaja Everett Kelley arvioi. "Se vahingoittaa keskiluokkaa ja työssäkäyviä perheitä ja on uhka demokratiallemme." Ohjelma sisältää leikkauksia köyhien ruoka-apuun ja kristillisen oikeiston vaatimia tiukennuksia aborttioikeuteen. Yhdysvaltojen korkein oikeus kumosi kaksi vuotta sitten valtakunnallisen aborttioikeuden, joka oli ollut voimassa lähes 50 vuotta. Päätös te...

Ruusu on maailman ikonisin kukka. Juuri siksi nykyiset lajikkeet eivät enää tuoksu. Jäljellä on vain idea tuoksusta. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Aurinko porottaa säälimättömästi, ja tavaratalon kokoisissa kasvihuoneissa lämpötila kohoaa tasaisesti. Silmänkantamattomiin jatkuvissa rivistöissä tuhannet ruusut kurottautuvat kohti valoa. Lajikkeita on valtavasti. Ääripäät: klassinen tummanpunainen ruusu, kuin suoraan isoäidin syntymäpäiväkortista, ja toisaalta supermoderni Green Island Samoa -lajike, jossa oranssin ruusun keskellä näyttää kasvavan pieni vihreä kaktus. Ruusuja, jotka näyttävät orvokeilta, pioneilta, neilikoilta, hattaroilta tai savulohileiviltä. Fuksianpunaisia, burgundinpunaisia, ferrarinpunaisia. Kermanvärisiä, laventelinsävyisiä, valkoisia, keltaisia, oransseja, violetteja, satoja eri vaaleanpunaisen sävyjä. Miriam Busch katselee ympärilleen ja nuuhkaisee ilmaa. "Minä siis todella inhoan ruusujen tuoksua", hän sanoo. "En kestä sitä edes vartalovoiteissa tai muussa kosmetiikassa." Ei ihme. Busch on elänyt koko 27-vuotiaan elämänsä tämän aromin ympäröimänä. Hänen perheensä ja sukunsa omistavat Rosen Tantaun, jonka kasvihuoneissa me nyt hikoilemme. Saksalainen, Uetersenin kaupungissa sijaitseva Tantaun kukkafarmi - vai pitäisikö sanoa tehdas - on yksi maailman palkituimmista ja menestyneimmistä ruusujen jalostajista. Busch on työskennellyt täällä lapsesta asti. Pienenä hän sai työskentelystä kasvihuoneissa palkaksi jäätelöä. Nyt hän tekee yrityksessä "vähän kaikkea", mutta kauppatieteitä opiskelleesta Buschista tulee tulevaisuudessa todennäköisesti Rosen Tantaun toimistusjohtaja. "Ja siskostani ehkä operatiivinen johtaja. Mutta katsotaan nyt." Rosen Tantaun valikoimaan kuuluu satoja itse jalostettuja ruusulajikkeita. Kukat jakautuvat kahteen pääkategoriaan: puutarharuusuihin ja leikkoruusuihin. Ne eroavat toisistaan monin tavoin. Puutarharuusuja myydään pihoihin istutettaviksi. Niissä on jäljellä vielä ripaus vanhan maailman romantiikkaa. Monet puutarharuusut tuoksuvat, ja joissakin lajikkeissa on jopa piikit. Puutarharuusujen ominaisuudet vaihtelevat paljon lajikkeiden mukaan: jotkut tulee istuttaa aivan tietynlaiseen maaperään ja ilmastoon, toiset pärjäävät jopa Suomen vaativissa oloissa. Leikkoruusu sen sijaan on massatuote, joka myydään kimpussa tai yksittäisenä kukkana esimerkiksi valmistujaisjuhlia varten. Siksi leikkolajikkeet tulee jalostaa mahdollisimman kestäväksi, piikittömäksi ja tasaisen väriseksi. Niiden sävy ei saa olla terälehden reunoilta erilainen kuin keskeltä, eikä kukinto saa kovassakaan auringonpaisteessa alkaa käpristyä tai haalistua. Tässä pitkälle viedyssä jalostusprosessissa on myös menetetty jotain: useimmat modernit leikkoruusut eivät tuoksu juuri ollenkaan. Se on hieman surullista, Busch myöntää. Niin, markkinataloudessa ei ole tilaa romantiikalle. Ei, vaikka ruusun tuoksu liittyy olennaisesti siihen, miksi juuri siitä tuli kukkien kukka ja rakkauden symboli. Kasveja, joista nykyruusut ovat kehittyneet, on ollut maapallolla jo miljoonia vuosia sitten. Ihmisellä ja ruusulla on pitkä yhteinen historia. Ruusuja viljeltiin Kaksoisvirtojen - Eufratin ja Tigriksen, nykyisen Irakin, Syyrian itäosan ja Turkin kaakkoisosan - alueella jo noin 5 000 vuotta sitten. Niiden asema rakkauden symbolina alkaa antiikin Kreikasta, jossa ruusu oli omistettu kauneuden ja rakkauden jumalatar Afroditelle. Romanttista mielikuvaa vahvisti kukan huumaava tuoksu. Ruusuista valmistettiin jo tuolloin sekä ruusuöljyä että ruusuvettä. Niitä käytettiin parfyymin tapaan. Antiikin roomalaiset olivat vielä kreikkalaisiakin suurempia ruusuintoilijoita. Heille ei riittänyt maan oma kukkatuotanto, vaan roomalaiset alkoivat tuoda kukkia Pohjois-Afrikasta. Tuossa imperiumin osassa ruusut aloittivat kukintansa kaksi kuukautta aikaisemmin kuin Italiassa. Roomalaiset rakennuttivat ensimmäiset kasvihuoneet ruusujen viljelyä varten. He käyttivät ruusua paitsi koristeena ...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Itäisellä Suomenlahdella vartioidaan Suomen ja Venäjän välistä merirajaa. Venäjä on aina ollut kiinnostunut kaakonkulman resursseista. Mereltä voidaan tulla myös laittomasti maahan. Kevyehkö lounaistuuli puhaltaa, kun Hurpun merivartioaseman venepartio lähtee liikkeelle itäisellä Suomenlahdella, Virolahdella. Hurpussa on Suomen itäisin merivartioasema. Siellä työskentelee reilut parikymmentä Rajavartiolaitoksen rajavartijaa vuoroissa, kellon ympäri vuoden jokaisena päivänä. He valvovat Suomen ja Venäjän välistä 54 kilometrin pituista merirajaa, josta muutama sata metriä kulkee saarilla. Vene suuntaa kohti pohjoista, ensimmäiselle rajamerkille. Yhteensä merirajalla on kuusitoista rajamerkkiä. Kännykkään on tullut hetki sitten viesti teleoperaattorilta: Tervetuloa Venäjälle! Nettiyhteyttä ei ole. Vastarannalla, vajaan kilometrin päässä, näkyy tuuheaa mäntymetsää. Se on Venäjää. Paikallisille metsäalue on osa vanhaa Virolahtea, joka menetettiin Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätyttyä. Rajan taakse jäivät useiden sukujen tilat ja muistot. Nykyään siellä ei ole juuri mitään, koska alue on Venäjän rajavyöhykettä eikä sinne saa rakentaa. Ensimmäinen rajamerkki sijaitsee lähellä "valkoista luotoa". Se näkyy jo kauas, koska luoto on kuin happohyökkäyksen jäljiltä. Merimetsot ovat paskoneet sen valkoiseksi. Partioveneen kannella seisovat Rajavartiolaitoksen päällikkö, kenraaliluutnantti Pasi Kostamovaara ja Suomenlahden merivartioston apulaiskomentaja Mikko Hirvi. He tähyilevät valkoista luotoa ja pohtivat, miltä merimetson liha maistuu. Makuasiaan saadaan tulevaisuudessa ehkä laajempi mielipide, sillä Petteri Orpon hallitus on päättänyt siirtää aiemmin tiukasti suojellut merimetson ja valkoposkihanhen metsästyslain piiriin. Ensisijaisesti Rajavartiolaitosta kuitenkin kiinnostaa hallituksen kaksi erityistä lakihanketta. Niin kutsuttu käännytyslaki ja rajavartiolain uudistus, joka antaisi laitokselle mahdollisuuden käyttää rajan tuntumassa teknologiaa, jolla voidaan tunnistaa ja paikantaa esimerkiksi matkapuhelin. Partiovene kääntää keulan etelään, suuntana Huovarin saari. Kaksi dieselmoottoria pauhaavat äänekkäästi, ja matkavauhti 15-metrisellä veneellä kiihtyy nopeasti kolmeenkymmeneen merimailiin eli noin 55 kilometriin tunnissa. Partiovene on vankkaa tekoa. Sillä pystyy ajamaan kovassakin merenkäynnissä. Nyt meri on rauhallinen eikä vene pomputa juuri lainkaan. Hytissä kuluu radiotaajuudelta ajoittain eri kielillä puhetta, viestejä, joihin partiovenettä ajavat rajavartijat vastaavat, jos tarve vaatii. Lyhyen matkanteon jälkeen radiosta kuuluu muutama sana venäjää. Venepartion päällikkö, kapteeniluutnantti Lauri Warjus toteaa, että venäläiset kollegat rajan takaa vain tervehtivät lyhyesti. Se on kuulemma tavanomaista niin merellä kuin maastossa. Kumpikin taho hoitaa työtään. Välit ovat ammattimaiset. Huovari on yksi Suomen itäisimmistä saarista, johon pääsevät myös siviilit. Siihen vaaditaan kuitenkin Rajavartiolaitoksen myöntämä rajavyöhykelupa. Niitä myönnetään Suomen koko rajavyöhykealueelle vuosittain noin 10 000. Rajavyöhykeluvan saa, jos siihen on esimerkiksi asumisesta, ammatista, elinkeinosta tai harrastuksesta johtuva hyväksyttävä syy. Erityisesti harrastustoimintaan liittyvissä lupahakemuksissa lupia syynätään tarkemmin. Täytyy perustella, miksi harrastuksen pitää tapahtua juuri rajavyöhykkeellä. Karulla Huovarin saarella on Rajavartiolaitoksen muutaman kiinteistön lisäksi 27 pientä mökkiä, joita kutsutaan "kalaputkiksi". Putkat ovat yksityisten sukujen omistuksessa. Aiemmin ammattikalastajat käyttivät niitä aktiivisesti ulkomeren kalastustukikohtina ja niissä yövyttiin. Nykyään ammattikalastusta Huovarissa ei ole ja kalaputkien käyttö on vähentynyt. Huovarin saaren kohdalla sijaitsee rajamerkki numero kymmenen. Saari kuuluu itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Siellä olevaan Rajavartiolaitoksen tutkaan on kytketty myös kamer...

Jos 15-vuotias lukee Charles Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen esseessään. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Lehden tilaajana voit kuunnella koko lehden. 'Se vei mukanaan." "En voinut laskea sitä käsistäni." "Luin sen yhdeltä istumalta." "En tahtonut sen loppuvan." "Koukutti." Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti "sivun käännättäjä". Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli somesovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita. Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit. Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan. Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta? Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä. Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskonoppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan. Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen. Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja. Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa - joka sattumoisin on romaani - että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee "langennut nainen". Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus. Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista. Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta. Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien...

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Älypuhelimet ovat maailmanlaajuinen uhka. Jos niitä ei oteta heti lapsilta pois, tulevista sukupolvista kasvaa onnettomia ja toimintakyvyttömiä. Sosiaalipsykologi, moraalin tutkija ja eettisen johtajuuden professori Jonathan Haidt ei kaihda suuria sanoja. "Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta." Haidt näyttää videopuhelussa virkeältä, vaikka on vasta palannut kotiin Yhdysvaltoihin Britannian-kiertueeltaan. Hän on markkinoinut kevään ajan juuri suomeksikin ilmestynyttä kirjaansa Ahdistunut sukupolvi. Kirjan ydinväite kuuluu, että puhelimeen perustuva lapsuus on korvannut leikkiin perustuvan lapsuuden. On tapahtunut "suuri uudelleenjohdotus" - rewiring kääntyy vähän kömpelösti suomeksi. Haidtin mukaan nopea siirtymä älypuhelimiin 2010-luvulta alkaen selittää, miksi nuorten ahdistus ja masennus ovat räjähtäneet käsiin eri puolilla maailmaa. Viime viikot professori on tainnut saarnata jo uskoville. "En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Minne tahansa menenkin, vanhemmat ovat kurkkuaan myöten täynnä ja järkyttyneitä siitä, mitä tapahtuu", hän kuvaa. "Ihmisiä ei ole tarvinnut vakuutella, he ovat jo valmiita toimimaan." Kirja on ollut myyntimenestys mutta saanut myös kritiikkiä tiedeyhteisössä. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Haidt yksinkertaistaa syyttäessään mielenterveyskriisistä puhelimia. Ajassamme on paljon muutakin ahdistusta tuottavaa. Psykologi Candice Odgers arvosteli huhtikuussa Nature-lehdessä, että todisteet syy-seuraussuhteesta puuttuvat. Hän kirjoitti, että voisi käyttää Haidtin väitteitä tilastotieteen luennoillaan malliesimerkkinä korrelaatiosta tehdystä virhepäätelmästä. Vaikka siis käyrät - älylaitteiden yleistyminen ja mielenterveysongelmat - nousisivat samaan tahtiin, toinen ilmiö ei välttämättä selitä toista. "Luulen, ettei Odgers edes ollut lukenut kirjaani, koska hän ei tiennyt, että käsittelin siinä asiaa", Haidt sanoo. Hän osasi kyllä odottaa kritiikkiä. Sitä on aiemmin saanut myös aiheesta kirjoittanut psykologi Jean Twenge jonka kanssa Haidt tekee yhteistyötä. Twenge rohkeni kysyä jo vuonna 2017, ovatko älypuhelimet tuhonneet kokonaisen sukupolven. Silloin näytön puutteesta saattoi vielä huomauttaa, Haidt sanoo. Nyt se ei ole hänestä enää oikein. Haidtin työryhmä on koonnut tutkimustietoa myös verkkoon kaikkien arvioitavaksi. Näyttöä syy-yhteydestä alkaa hänen mukaansa olla kymmenistä tutkimuksista. Kaikissa koeasetelmissa se ei ole selvä, mutta monissa on. Älypuhelimet aiheuttavat Haidtin mukaan sosiaalista vajetta, univajetta, tarkkaavaisuuden pirstoutumista ja riippuvuutta, ja tämä kaikki heikentää mielenterveyttä. Koko ajatuskuvio on laajempi. Haidt näkee kaksi eri kehityskulkua, jotka yhdessä uhkaavat lapsuutta: ylisuojelu tosielämässä ja alisuojelu verkossa. Ensimmäisen muutoksen juuret ovat jo viime vuosituhannella. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa vanhemmat ovat 1980-luvulta alkaen rajoittaneet yhä enemmän lastensa liikkumista ja vapaata leikkiä. Haidt suomi "turvallistamisen" kulttuuria myös edellisessä kirjassaan The Coddling of the American Mind. Siinä hän ja lakimiestaustainen sananvapausaktivisti Greg Lukianoff käsittelivät opiskelijoiden heikentynyttä kykyä sietää erilaisia mielipiteitä ja epämukavia tunteita. He syyttivät tästä esimerkiksi juuri pelokasta vanhemmuutta. "Aikuiset ajattelevat, että lapset ovat hauraita, joten heitä pitäisi suojella kaikilta vastoinkäymisiltä ja konflikteilta. Mielestäni tämä on ristiriidassa nuorten ihmisten 'antihauraan' luonteen kanssa", Haidt sanoo. Tuoreessa kirjassa hän avaa käsitettä vertauksella. 1980-luvulla Arizonan autiomaassa käynnistyi yltiöpäinen koe, Biosfääri 2. Tarkoituksena oli valmistautua avaruuden asuttamiseen rakentamalla keinotekoinen suljettu ekosysteemi, jossa joukko koehenkilöitä eläisi vuosia. Hanke epäonnistui monin tavoin. Yksi ongelma oli, että puut kyllä kasvoivat nopeasti mutta kaatuivat herkästi. Luonnossa nuoret puut altistuvat ka...