Bloodwind - Verituuli

It's been a little while. I decided to write a song that's me, with horns & halos, just doing what I do naturally. So, here you are - 17 + minutes of PAATOS. The name is Bloodwind. A song about the shadow of a man, sort of. Vuodet aukeavat kierteeltään ajan purkaessa verkkoaan vuodesta toiseen ja vuosisataan ajasta aikaan vain harvempaa ei ihminen onnistu patoamaan merkitysten silmukkakatoa purkautuvaa, pakenevaa lapsesta vanhuuteen virttyvää Harhojen palatseissa juhlitaan elämää kuolemaa pöydät ovat notkollaan, mutta ei huomaa yksikään he joita epäilys kalvaa lääkitsevät itseään he jotka kutsutta jäivät imitoivat juhlijaa Tästä suunnasta löytyy se loistava tie joka aikuisuuteen meidät viimeinkin vie matkaa ei jäljellä juurikaan lie syvään kyntää taivashärkien ies Valhe vaatii tuekseen vaan valheiden viljaa vahvistavaa siitä kekoa taivaaseen rakennetaan painostaan maankuori helvettiin repeää Historia kirjoittaa tarinaa suurta tragediaa, ikuista, koukuttavaa ihminen itsensä sankarina tuulimyllyjä vastaan karjuen rynnistää ruosteisessa haarniskassaan jaloimmalle vannoo rakkauttaan luomakunnan tehtävä on säestää avuksi vaivihkaa järjestää deus ex machinaa Tuhat on tapaa samaistua jumalaan sille miljoona uutta, hohtavaa nimeä antaa olemattoman kainalossa osana ikuista, osana pysyvää tomu rakentaa majastaan ikuista kotia, kuolematonta rantaa Lethen virta silti laivaa kuljettaa ja aina toisella puolella jumittuu santaan Pyhittää itselleen jokaisen maan ihmisen, jonka johtuu matkoillaan kohtaamaan hyvän poimii mukaan tarinaan pahan varjoihin jättää korkoa kasvamaan Omakuvan kultaan kehystää maailmalle sen tuhanteen kertaan esittää alla hymyn, kiinteän maan tuntee: ei mikään ole pysyvää Emme uskalla mennä avaamaan emme päästä sitä sisään haamua joka ovellamme kolkuttaa kaikkeuden syövereissä itää takaisin katsoo, yhtälöistä tuijottaa spektrien, asteikkojen takaa jos kaivaudumme vielä hieman syvempään se pohjan tarinalta murtaa Emme uskalla mennä avaamaan emmekä päästää sitä pakoon haamua joka ovellamme kolkuttaa kurkkumme syövereissä kakoo peilistä katsoo, takaisin tuijottaa tuttuuden, tietoisuuden takaa jos tuijotamme vielä hieman pitempään se pohjan mieleltämme murtaa Ensimmäinen lehti, ensipisara ei niitä huomaa hiljaisella syksyn polulla verituulenvire ohjaa kulkijaa vielä seuraavankin mutkan taakse kulkemaan siellä seisoo ikivanhana vieläkin kantaa hedelmää ja tarjoaa mitä emme pysähtyneet maistamaan kun säikähdimme ja juoksimme aina vaan Ensimmäinen leijaileva lehti, ensipisara ei niitä huomaa hiljaisessa syysmetsässä verituulen vire ohjaa sukeltajaa kohti pohjaa syvimpiinkin luolastoihin ahtautumaan unissa seisoo vihantana, villinä ja virkeänä oksat raskaina hedelmistä alas taivuttaa niitä kohti emme koskaan kohottaneet katsettakaan viljapelloiksi puutarhan päädyimme polttamaan varjoissa savun, seisoo vakavanhana ja vakavana apua jo huutaa ensimmäinen tietäjä lapsiltaan järjenvalon, tiedon, vasemman aivopuoliskon sokaisemilta ja elävältä palaa Ensimmäinen lehti, ensipisara ei niitä huomaa hiljaisella syyspolulla verituulenvire ohjaa kulkijaa syvemmälle syksyyn pimeään talveen ja talven taa...