Suuri Aika 1

Muistan alkuhetken laaksoon Norjan tunturien ukkospilvet aurinko kannoillaan toivat kesän ja kirkkauden auringonkilo pakotti meidät aina vain vaatteita vähentämään välillämme ajatus sanaton jo ilman rihman kiertämää Emme aivan eksyneet sumussa jonka läpi kuullut ei askeliaan jyrkänteen reunalle pysähdyin kuljit jo alhaalla luoderantaa etsien simpukoita tai mitä lie katselin vain, vavahdin autolta lähdettyämme emme olleet vaihtaneet sanaakaan Suuri aika jolloin teoillamme merkitys aika jolloin jokaisella valinnalla oli seuraus kulkemamme polku askeltemme painosta haarautui kun oven sulki, kaksi uutta edessämme avautui Suuri aika jolloin teoillamme oli merkitys aika jolloin jokaisella valinnalla seuraus kulkemamme polku askeltemme suuntaan haarautui kun oven sulki, kaksi uutta edessämme avautui Jäisen vuorijonon huipulta huipulle yön yli ylsivät merkkitulemme jääkausien vyöryessä alhaalla laaksoissa yöt ja päivät ikuisia ja kirkkaita Jäisen vuorijonon huipulta huipulle tarpeettomina sammuivat merkkitulemme Ajan harmaa vuoksi mahtunut ei uomaansa horisontti hukkuu hyvän matkaa ennen vastarantaansa mahdollisuuksilla ei suuntaa, teoilla ei varjoa syyt ja seuraukset harhailevat vedenpinnalla Teot ja valinnat menneisyyden valtavuuteen katosivat kuin pienen kiven pärskeet kosken pauhuihin mikään seuraus ei virran suuntaa muuta uuteen elämämme tarina on tatuoitu tähtitauluihin Oven avaan, kynnyksellä seison menneen elämän hyväksyvän, turvallisen, vanhan, tutun, nukkavierun palaseni keränneenä mutta – unessa vain heränneenä? hiljaisuus ei vaadi, ei kommentoi, tuskin välittää