Astetta parempi elämä Podcast

Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read | Tämä on minun ja professori Readin 5. yhteinen jakso. Jakso on osa keskustelusarjaa, jota teemme yhdessä. Tällä kertaa aiheenamme ovat antipsykootit. Puhuimme mm. näihin lääkkeisiin liittyvästä ihmisoikeusnäkökulmasta. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys. Voit myös lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta.   Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro – Professori John Read Johdanto Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa. Olet Itä-Lontoon yliopistossa kliinisen psykologian professori. Minä taas olen entinen psykiatrinen potilas, ja olemme täällä yhdessä viidettä jaksoamme varten. Olen todella innoissani, että saan olla täällä. Nauhoitamme sarjaamme Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Kohti inhimillisiä, näyttöön perustuvia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Tämä on niin tärkeä aihe puhuttavaksi ja tämän päivän teemamme ovat antipsykootit. Minulla on omakohtaisia kokemuksia näistä lääkkeistä, mutta ajattelin aloittaa sellaisesta, että ensimmäinen kosketukseni antipsykootteihin tapahtui itse asiassa jo ennen omia henkilökohtaisia kokemuksiani näistä lääkkeistä. Ajattelin aloittaa siitä ja käyttää sitä lähtökohtana. Ennen kuin menin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, opiskelin ammattikorkeakoulussa noin vuoden ajan. Osana opintojani olin neljän viikon harjoittelussa eräänlaisessa päivätoimintakeskuksessa ihmisille, joilla oli mielenterveysvaikeuksia. Muistan yhden tilanteen tuolta neljän viikon ajalta. Lähdin kävelylle erään siellä käyvän henkilön kanssa, aikuisen naisen. Kävely oli osa toimintaa, jota siellä voitiin tehdä. Minä opiskelijana kävelin tämän naisen kanssa, kun yhtäkkiä hän alkoi melko hiljaa kuiskata ja puhua itsekseen tai jollekulle. Olin hämmentynyt. Mitä tämä on? Kysyin häneltä: mitä sinä teet? En kuule, mitä sanot. Voisitko puhua vähän kovempaa? Hän vastasi minulle, ettei minun tarvitse olla siitä huolissani, että hän vain jutteli avaruusolioiden kanssa, joihin hänellä oli yhteys. Palasimme päivätoimintakeskukseen, ja menin kertomaan keskuksen johtajalle, että olen huolissani tästä naisesta. Olen huolissani, ettei hän ota lääkkeitään. Se oli siihen aikaan käsitykseni antipsykooteista. Ajattelin, että nehän ovat psykoosia vastaan. Jos niitä käyttää, oireita ei pitäisi olla. Että juuri sitä varten ne ovat, ne kohdistuvat nimenomaan psykoottisiin oireisiin. Ja jos lääkkeitä käyttää, oireita ei pitäisi esiintyä. Ajattelin, että ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Ja ehkä puhua hieman siitä ajatuksesta, mitä antipsykootit ovat, mikä niiden historia on, millä muilla nimillä niitä on kutsuttu. Ja ehkä on olemassa joitakin nimiä, jotka sopisivat niille paremmin, jos ajatellaan, mitä ne tekevät ja miten ne oikeasti toimivat. Mitä ajattelet? Onko tämä hyvä aloituskohta? John: Kyllä, on. Selvä. Nimityksistä puheen ollen, kaksi yleisintä muuta nimeä ovat neuroleptit, joka on eräänlainen kreikasta tuleva termi ja tarkoittaa hermoston lamauttamista tai taltuttamista, mikä on aika lähellä sitä, mitä ne tekevät. Toinen nimi on suuret rauhoittavat lääkkeet (major tranquilizers). Se oli alkuperäinen termi  eikä sitä käytetä enää yhtä paljon, mutta se kuvaa hyvin tarkasti sitä, mitä ne todellisuudessa tekevät. Ne ovat erittäin tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä. Haluan heti alkuun sanoa kaksi asiaa, jotka sanomme aina puhuessamme psykiatrisista lääkkeistä ennen kuin menemme pidemmälle: älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne, jos käytätte sitä, älkääkä suositelko ystäville tai sukulaisille muutoksia yhden podcastin perusteella. Keskustelkaa lääkkeen määränneen tahon kanssa, lukekaa lisää, tehkää mitä tarvitsee, mutta älkää tehkö muutoksia vain tämän päivän keskustelumme perusteella. Ja haluan myös todeta, etten tiedä Piiasta, mutta minä tulen varmasti olemaan varsin kriittinen näitä lääkkeitä kohtaan niiden turvallisuuden ja tehon osalta. Mutta minun täytyy sanoa heti alkuun myös se, että ne auttavat ehdottomasti joitakin ihmisiä, mikä pätee kaikkiin psykiatrisiin lääkkeisiin ja jopa sähköhoitoon. Jotkut ihmiset siis hyötyvät näistä lääkkeistä. Halusin vain sanoa nämä kaksi asiaa. Palataan siis nimeen suuret rauhoittavat lääkkeet. Antipsykoottien historia ja dopamiini John: Ymmärtääksemme, miksi niitä kutsutaan suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi, meidän täytyy palata ajassa taaksepäin näiden lääkkeiden alkuvaiheisiin. Ne olivat lääketyyppi, jota käytettiin alun perin kirurgiassa auttamaan sykkeen hidastamisessa ja käytännössä rauhoittamaan ihmisiä leikkausta varten. Ne eivät korvanneet varsinaista yleisanestesiaa, vaan toimivat eräänlaisena esivaiheena sille. Niillä siis rauhoitettiin ihmisiä ennen leikkausta. Joku sai ajatuksen, että kokeillaanpa näitä lääkkeitä psykiatrisissa sairaaloissa, koska siellä on paljon hyvin ahdistuneita ihmisiä, jotka juoksevat ympäriinsä, aiheuttavat kaaosta, kärsivät itse ja kuormittavat muita, ja joita on vaikea hallita. Ehkä rauhoittavasta lääkkeestä voisi siis olla hyötyä. Heillä oli toki muitakin lääkkeitä jo ennen tätä. Heillä oli käytössään kloorihydraatti, jolla ihmiset saatettiin uneen kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollutkaan niin huono idea, koska sillä ei ollut sivuvaikutuksia, mutta se on aivan oma tarinansa. Sitä kutsuttiin itse asiassa unihoidoksi. Heillä oli myös barbituraatteja, mutta tuohon aikaan alettiin ymmärtää, kuinka voimakkaasti riippuvuutta aiheuttavia barbituraatit olivat. Niinpä he alkoivat käyttää näitä lääkkeitä. Vuosi 1952 oli ensimmäinen kerta, kun niitä käytettiin. Erittäin hyvä vuosi. Vuonna 1952 maailmaan tuli hyviäkin asioita antipsykoottien lisäksi. [naurua] Ja nämä lääkkeet olivat hyvin tehokkaita siinä mielessä, että ne rauhoittivat ihmisiä. Osastoista tuli vähemmän kaoottisia, vähemmän vaarallisia ja vähemmän stressaavia sekä henkilökunnalle että potilaille. Jotenkin tämä tulkittiin melko nopeasti väärin niin, että nämä lääkkeet parantavat skitsofrenian tai hoitavat sairautta tehokkaasti, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mutta on helppo nähdä, miksi ihmiset ajattelivat niin. Nämä ihmiset vaikuttivat voivan paremmin. He olivat vähemmän ahdistuneita, vähemmän äänekkäitä, puhuivat vähemmän ääneen äänilleen, kärsivät vähemmän äänistä ja toimivat vähemmän paranoidisista harhaluuloista käsin. He olivat hitaampia, heidät oli hidastettu. Seuraava vaihe oli kohtalokas virhe. Pääteltiin, että jos nämä lääkkeet hoitavat skitsofreniaa, ehkä olemme löytäneet skitsofrenian syyn. Koska alettiin yrittää ymmärtää, mitä nämä lääkkeet tekevät aivoille. On laaja yksimielisyys, eikä tästä juuri kiistellä, että lääkkeet tekevät monia asioita. Ne vaikuttavat moniin järjestelmiin aivoissa ja kehossa. Yksi ensimmäisistä havaituista vaikutuksista oli kuitenkin se, että ne estävät dopamiinijärjestelmän toimintaa varsin tehokkaasti, erityisesti D2-reseptorin osalta. Ja sitten pääteltiin, että jos ne estävät dopamiinijärjestelmää ja nämä ihmiset näyttävät voivan paremmin, skitsofrenian syyn täytyy olla yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Tämä oli hyvin yksioikoinen ajatus, eikä erityisen järkevä. Se on vähän sama kuin sanoisi, että päänsäryt johtuvat aspiriinin puutteesta kehossa. Hyvin yksinkertaistavaa ja oikeastaan typerää. Mutta siitä sai alkunsa teoria, josta puhutaan yhä tänäkin päivänä, 70 vuotta myöhemmin: että on olemassa ilmiö nimeltä skitsofrenia, jonka aiheuttaa yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä. Mikä ei pidä paikkaansa. Itse asiassa asia on lähes päinvastoin. Kun dopamiinijärjestelmää estetään, tai kun aivoihin tai kehoon tehdään mitä tahansa keinotekoista puuttumista, aivot reagoivat ja yrittävät kompensoida tilannetta. Jos dopamiinijärjestelmä estetään, ja ajatellaan kahta hermosolua, jotka viestivät keskenään synapsin kautta, mitä tapahtuu? Synapsin toisella puolella alkaa vapautua enemmän dopamiinia, jotta sitä pääsisi esteen läpi. Toisella puolella, tämä menee hieman tekniseksi mutta on tärkeää, dopamiinireseptorit lisääntyvät ja kasvavat suuremmiksi yrittäen ottaa vastaan sen vähäisen määrän, joka pääsee läpi. Niinpä lopputuloksena syntyy yliaktiivinen dopamiinijärjestelmä, mutta se on lääkkeiden aiheuttama. Vuonna 1972 professori Seidner Massachusettsista, muistaakseni neurologian johtaja tai jotain vastaavaa, tunnisti tämän ilmiön. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta käytäntöihin. Silti jatkettiin väittämistä, että dopamiinin yliaktiivisuus aiheuttaa sairautta, jota lääkkeet hoitavat. Todellisuudessa lääkkeet aiheuttavat tämän yliaktiivisen dopamiinijärjestelmän, mikä on varsin omituinen ajatus sisäistää. Lääkkeet, joiden väitetään hoitavan sairautta, itse asiassa aiheuttavat sitä ilmiötä tai ainakin tätä yliaktiivisuutta. Siinä hieman historiaa. Ja juuri siksi niitä kutsuttiin suuriksi rauhoittaviksi lääkkeiksi. Vieroitus ja yliherkistyminen Piia:  Tämä saa minut ajattelemaan käsitettä dopamiiniyliherkkyyspsykoosi. Voisitko sanoa siitä jotain? John: Kun ihmiset yrittävät lopettaa lääkkeet, ilmenee joitakin samoja vieroitusoireita kuin muidenkin lääkkeiden kohdalla. Tämä on todellinen tabuaihe. Masennuslääkkeiden kohdalla tabu on viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana murtunut. Ja juuri aiemmin tällä viikolla Yhdysvalloissa tuli merkittäviä hallinnollisen tason linjauksia masennuslääkkeiden vieroituksesta. Mutta edelleen on hieman tabu puhua siitä, että antipsykoottien lopettamisen yhteydessä voi tapahtua monenlaisia asioita. Ihmisille tulee tavallisia vieroitusoireita, mutta lisäksi voi ilmetä psykoosia sen seurauksena, että on syntynyt yliherkistyminen. Koska jos tuo kahden synapsin välinen salpaus poistetaan äkillisesti, tai joskus jopa hitaasti, dopamiinia tulvii läpi, koska estettä ei enää ole. Tulee tunteiden vyöry, ajatusten vyöry. Ihminen voi tulla täysin ylikuormittuneeksi. Ja ulospäin hän voi näyttää sekavalta. Tietyllä tavalla siinä hetkessä ihminen onkin pois tolaltaan, ja tarkoitan tällä sitä, että hän on täysin ajatustensa ja tunteidensa ylikuormittama, koska dopamiinia virtaa läpi valtavalla voimalla, jos salpaus on ollut riittävän kauan olemassa ja tämä yliaktiivisuus on ehtinyt syntyä. Surullista on se, ettei ihmisille kerrota tästä. Niinpä mitä tapahtuu, on että ihminen menee… En tiedä tapahtuiko tämä sinulle, mutta olen varma, että sinulla on paljon sanottavaa omista kokemuksistasi. Mutta ihminen menee lääkärille ja sanoo: haluan lopettaa lääkityksen. Ja lääkäri sanoo: ei, et voi, koska sinun täytyy käyttää sitä pitkään, koska sitä ja tätä. Sitten ihminen yrittää lopettaa lääkkeen itse. Koska kukaan ei ole kertonut, mitä odottaa, kuinka hitaasti lääkettä pitäisi vähentää ja kuinka paljon tukea tarvitaan, dopamiinitulva voi tulla, kun tuo salpaus poistetaan. Ja lääkäri tulkitsee tämän näin: Näetkö, sanoinhan minä sinulle. Skitsofrenia on palannut, eikö olekin? Sanoinhan, ettei lääkkeitä pidä lopettaa. Ja ihminen jää kiertämään tätä kehää, jossa hän yrittää lopettaa yhä uudelleen ja päätyy uskomaan, että hänellä on pysyvä sairaus. Todisteena tästä pidetään sitä, että aina kun lääkitys yritetään lopettaa, sairaus näyttää palaavan. Todellisuudessa kyse voi olla lääkkeen vieroitusvaikutuksesta. Piia: Niin, minusta tämä on yksi psykiatrian haitallisimmista ansoista. Sen lisäksi, että voi joutua tällaiseen ansaan, lääkkeiden lopettamisen tai vähentämisen yhteydessä tulee oireita, jotka voidaan tulkita alkuperäisen sairauden palaamiseksi. Ja tämän lisäksi ihmisellä on usein diagnoosi, joka ei tee hänestä kovin uskottavaa henkilöä lääkärin silmissä. Siksi lääkärin on helppo ajatella, että ihmiseltä puuttuu sairaudentunto, ettei hän ymmärrä mitä tapahtuu eikä hahmota omaa tilannettaan. Olen puhunut niin monien ihmisten kanssa, jotka kuvaavat näiden lääkkeiden vaikutuksia. Sana epätoivoinen tulee mieleen siitä, miten he kertovat tilanteestaan, kun he sanovat olevansa niin turtuneita. Se on myös oma kokemukseni näistä lääkkeistä, muiden erilaisten kokemusten lisäksi. Luin eilisiltana omia potilasasiakirjojani, joita en ole koskaan käynyt kokonaan läpi. Olen ehkä puolivälissä. Minulla on niistä kokonainen kansio. Se on hyvin paksu kansio. On aika pysäyttävää ajatella, että materiaalia on niin paljon. Niin paljon tekstiä siitä, miten minua on katsottu häiriölinssien läpi. On aika häiritsevä kokemus katsoa omaa menneisyyttään sen kautta, miten sinua on kuvattu ja miten oireesi on kuvattu. Nyt kun tiedän näistä lääkkeistä enemmän kuin silloin, näen joitakin yhteyksiä. Näen esimerkiksi, että lääkitystäni muutetaan, ja sitten oireeni muuttuvat. Usein silloin kun lääkkeitä lisätään tai vanhojen rinnalle kokeillaan uusia, vointini huononee. On hyvin outoa tarkastella tilannetta jälkikäteen. Eikä tätä aina nähdä kirjauksissa. Niissä ei esimerkiksi suoraan sanota, että nyt meidän pitäisi arvioida tätä lääkitystä uudelleen. Yhdessä vaiheessa kyseenalaistin jopa sen, miksi nukuin päivisin niin paljon. Kysyin hoitajalta, voisivatko lääkkeet aiheuttaa tämän, koska nukuin koko ajan. Asiakirjoissa ei ollut mitään mainintaa siitä, mitä minulle vastattiin tai miten asiaa käsiteltiin. Mutta se oli jotain, mitä olin itse pohtinut. Minua kuvattiin papereissa usein niin, että olin ilmeetön, en ilmaissut itseäni paljon, puhuin monotonisesti ja olin melko hidas. En pidä sitä lainkaan yllättävänä, kun ajattelee lääkitystäni. Käytössäni oli jopa kaksi antipsykoottia samaan aikaan sekä muita lääkkeitä. En usko, että se yllättäisi ketään. Mutta näin minut kuvattiin tulotilanteiden arvioinneissa. Se mikä minua häiritsee on se, ettemme usein tunnista, mikä on lääkkeiden vaikutusta ja mikä niin sanotun sairauden vaikutusta. Ne sekoitetaan helposti toisiinsa, ja ihmistä katsotaan vain sairauslinssin läpi. Silloin ei huomata, että ainakin osa oireista saattaa johtua lääkityksen määrästä. John: Kyllä. Yksi DSM:n viidestä skitsofrenian pääoireesta on, kuten tiedät, niin sanotut negatiiviset oireet. Ne tarkoittavat tunteiden puutetta, sosiaalisen kiinnostuksen puutetta, oikeastaan elinvoiman puutetta, kuin elämä olisi sulkeutunut pois. Ja juuri nämä ovat lääkkeiden ensisijaisia vaikutuksia. Mutta ne kehystetään uudelleen niin, että nämä ovat sairauden negatiivisia oireita. Taas kerran ehkä hyväntahtoisesti, mutta hyvin… mikä olisi oikea sana… ei-auttavalla tavalla, jos yritetään ymmärtää mitä todella tapahtuu. Olemme tehneet kyselyitä sadoille antipsykootteja käyttäville ihmisille. Viisi yleisintä haittavaikutusta liittyvät kaikki rauhoittumiseen ja sedaatioon. Periaatteessa tunteiden puute, väsymys, uupumus ja kiinnostuksen puute maailmaa kohtaan. Sana zombi tulee esiin usein, kun ihmisiltä kysytään kokemuksista. Moni sanoo: tunsin olevani zombisoitu, rauhoitettu tai sedatoitu. En päässyt sängystä ylös. Ja osa tästä voidaan tulkita paranemiseksi. Varsinkin jos ihminen on aiemmin ollut hyvin maaninen, kiihtynyt, huutanut, pelästyttänyt muita tai ollut aggressiivinen. Jos hän tekee tätä vähemmän, sitä voidaan pitää paranemisena, kuten tapahtui 1950-luvun alkuvuosina. Ja rehellisesti sanottuna voin kuvitella itsekin olevani niin kiihtynyt ja järkyttynyt, että sanoisin: antakaa minulle vain lääke, joka rauhoittaa minut muutamaksi päiväksi. Mieluummin se olisi kloorihydraatti, joka vain nukuttaisi minut, koska sillä ei ollut niitä sivuvaikutuksia, joihin vielä tulemme. Ymmärrän siis, ettei rauhoittaminen ole aina huono asia. Luulen, että meidän kaikkien olisi hyvä kuvitella tilanne, jossa tarvitsemme apua rauhoittumiseen, silloin kun olemme pahimmillamme ja kaikkein järkyttyneimpiä. Mutta siinä on oikeastaan kaikki, mitä nämä lääkkeet tekevät. Niiden ainoa hyöty on se, että ne ovat tehokkaita rauhoittavia lääkkeitä, mutta meillä on harha siitä, että ne hoitaisivat sairautta. Se on kuten brittiläinen psykiatri Joanna Moncrieff kuvaa: on olemassa lääkemalli ja sairausmalli, kaksi tapaa ajatella lääkkeitä. Sairausmalli sanoo, että lääkkeet korjaavat jonkinlaisen epätasapainon tai muun vastaavan, mikä ei koskaan osoittautunut todeksi. Lääkemalli taas sanoo: katsotaan lääkkeiden todellisia vaikutuksia. Unohdetaan ajatus siitä, että ne hoitavat sairautta, koska eivät ne sitä tee. Ja ollaan rehellisiä lääkkeiden hyödyistä ja haittavaikutuksista. Kaikilla lääkkeillä, olivatpa ne katuhuumeita tai reseptilääkkeitä, on hyötyjä ja haittavaikutuksia. Lääkkeiden haittavaikutukset John: Ehkä meidän pitäisi käydä läpi muitakin haittoja. Onko nyt oikea hetki siihen? Piia: Kyllä. John: Suurin ongelma on siis rauhoittava vaikutus, joka voi, kuten sanoimme, joskus olla myös hyöty. Vuosikymmenten ajan pahin haittavaikutus oli niin sanottu tardiivi dyskinesia, liikehäiriö, joka pahimmillaan ilmenee käsien ja jalkojen hallitsemattomana vapinana tai nykimisenä. Se alkaa usein suusta. Muistan, kun hoitoapulaisena minulle sanottiin, että tarkista aina potilaan kanssa, pyydä häntä avaamaan suu ja katso liikkuuko kieli hallitsemattomasti. Se on ensimmäinen merkki. Se voi olla varsin vakava haittavaikutus. Sitä esiintyy noin 30–60 prosentilla antipsykootteja käyttävistä riippuen siitä, kuinka pitkään lääkkeitä on käytetty. Lääketeollisuus itsekin on myöntänyt, että 75 prosentilla niistä, joille tämä kehittyy, se on pysyvä. Toinen asia, jota moni ei tiedä, on että lääkkeet usein peittävät tardiivin dyskinesian näkyvistä. Kunnes lääkitys lopetetaan. Silloin liikehäiriö joko ilmenee ensimmäistä kertaa tai sen täysi laajuus tulee näkyviin. Tätä vähäteltiin tai sivuutettiin pitkään. Se johti osaltaan toisen sukupolven antipsykoottien kehittämiseen. Antipsykootteja on siis kaksi sukupolvea. Niitä kutsutaan ensimmäisen ja toisen sukupolven lääkkeiksi tai tyypillisiksi ja epätyypillisiksi. Ensimmäisen sukupolven lääkkeet, kuten Stelazine ja Thorazine, olivat todella hirvittäviä lääkkeitä. Ihmiset puhuivat myös akatisiasta, johon meidän pitäisi vielä palata. Jätän sen nyt hetkeksi sivuun. Toisen aallon lääkkeitä markkinoitiin pitkälti tarpeellisina siksi, että ne eivät aiheuta tardiivia dyskinesiaa. Kun tämä uusi lääkkeiden aalto tuli 1990-luvulla, tardiivista dyskinesiaa alettiin yhtäkkiä puhua paljon. Se johtui siitä, että siitä tuli lääketeollisuuden markkinointiväline seuraavaa antipsykoottisukupolvea varten. Näitä uusia lääkkeitä markkinoitiin sanomalla: nämä eivät aiheuta sitä ongelmaa, jonka olemassaolon kiistimme 30 vuoden ajan. Yhtäkkiä siitä voitiin puhua, koska tarjolla oli uusi lääke. Myöhemmin kävi ilmi, että ne olivat tässä suhteessa vain hieman parempia. Ne aiheuttavat tardiivia dyskinesiaa hieman harvemmin, mutta vain vähän harvemmin. Sen sijaan niillä on kokonainen joukko muita haittavaikutuksia. Voisimme käyttää koko tunnin pelkästään niistä puhumiseen. Yritän vain luetella niitä, jotta ihmiset tietävät niistä. Tavallaan huolestuttavin niistä on harvinaisin. Sitä esiintyy vain noin yhdellä prosentilla ihmisistä. Kyse on neuroleptisestä malignista oireyhtymästä. On tärkeää, että ihmiset tietävät siitä, koska sen merkkejä ovat erittäin nopea kuumeen nousu ja koko kehon täydellinen jäykistyminen. Jos näin käy eikä lääkettä lopeteta 24 tunnin sisällä, ihminen kuolee. Nykyään tämä tunnistetaan paljon paremmin kuin ennen, ja lääkitys osataan lopettaa heti. Mutta oli vuosia, jolloin melko paljon ihmisiä kuoli, koska kukaan ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Siksi neuroleptinen maligni oireyhtymä on tärkeä tuntea. Sitten on vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistöön, jotka on tunnustettu melko hyvin. Mielenkiintoinen havainto tehtiin noin vuonna 2012. Todettiin, että jos lääkkeitä käyttää pidemmän aikaa, esimerkiksi viidestä kymmeneen vuotta, ne pienentävät aivojen tilavuutta. Se on varsin hämmästyttävää. Luulisi, että mikä tahansa lääke, joka tekee näin, vedettäisiin nopeasti markkinoilta, mutta ei. Se on siis yksi vaikutus lisää. On myös todettu, että ne lyhentävät elinikää. Tämä on monimutkainen asia, koska skitsofreniadiagnoosin saaneet ihmiset kuolevat keskimäärin 20 vuotta aiemmin kuin muut ihmiset, mikä on pysäyttävä tilasto. Kaikki tämä ei johdu lääkkeistä, koska mukana on muitakin tekijöitä, kuten tupakointi, huono ruokavalio, köyhyyden vaikutukset ja ravitsemusongelmat. Mutta lääkkeiden vaikutus on varmasti osa kokonaisuutta. Sivuhuomiona täytyy sanoa, että psykiatrisissa sairaaloissa runsas tupakointi liittyy osittain siihen, että tupakka lievittää joitakin lääkkeiden haittavaikutuksia. Se on oma kiinnostava sivujuonteensa. Mutta jopa tutkimuksissa, joissa huomioidaan muut tekijät kuten tupakointi ja huono ruokavalio, antipsykoottien käyttöaika korreloi lyhentyneen eliniän kanssa. Se on kohteliaampi tapa sanoa, että jos näitä lääkkeitä käyttää tarpeeksi pitkään, ne tappavat hitaasti. Ihmiset eivät pidä siitä tavasta sanoa asiaa. Eliniän lyheneminen kuulostaa neutraalimmalta. Mutta kyse on vakavasta ongelmasta. Sitten ovat aineenvaihdunnalliset vaikutukset: glukoosinsiedon heikkeneminen ja diabetes. Ne ovat myös osa sitä, miksi lääkkeet voivat olla hengenvaarallisia tai lyhentää elinikää. Ja sitten on asia, jota jotkut eivät pidä niin tärkeänä. Joidenkin lääkkeiden kohdalla, koska ne eivät tietenkään ole kaikki samanlaisia, esiintyy valtavaa painonnousua. Voisi sanoa, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää ihmisen toimintakykyisenä tai järjissään. Mutta kun mietitään, että näitä lääkkeitä aletaan usein käyttää ensimmäisen kerran 18–25-vuotiaana, massiivinen ylipaino on iso asia missä tahansa elämänvaiheessa. Ja kun siihen yhdistyy seksuaalitoimintojen heikkeneminen… Yhtäkkiä ihminen on voimakkaasti ylipainoinen, ja seksuaalisuus on vähentynyt tai kadonnut kokonaan. Nuorille ihmisille nämä ovat valtavan masentavia asioita, varsinkin jos heille ei kerrota, että nämä ovat lääkkeiden haittavaikutuksia. Silloin ihminen ajattelee: mikä minussa on vikana? En tunne mitään seksuaalisesti. Taas yksi asia pielessä minussa. Voi luoja. Ja vaikka tietäisikin sen johtuvan lääkkeistä, se on silti vaikeaa. Kyseessä on siis pitkä lista hyvin huolestuttavia haittavaikutuksia.Ja minun pitäisi lakata sanomasta sivuvaikutuksia, koska se vähättelee niitä. On hyötyvaikutuksia ja haittavaikutuksia. Kun kaiken tämän yhdistää, ei ole yllätys, että 50 prosenttia ihmisistä lopettaa nämä lääkkeet 12 kuukauden sisällä niiden aloittamisesta, lääkärin tuella tai ilman sitä, yleensä ilman. He eivät yksinkertaisesti siedä sitä oloa, josta sinä puhuit, eikä kaikkia näitä muita haittoja. Vaikka he kokisivat lääkkeen auttavan vähän psykoosiin tai muihin ongelmiin, haitat ovat monille täysin sietämättömiä. He hakevat tukea lopettamiseen, mutta eivät saa sitä. Siksi moni lopettaa kerralla tai omatoimisesti. Yritän sanoa, että haitat ovat niin vakavia, että hyvin monet ihmiset vain eivät pysty jatkamaan. Joidenkin muiden lääkkeiden haittoja voi sietää. Se on vaihtokauppa. Mutta monille ihmisille erityisesti se, mistä puhuit alussa, uupumuksen tunne, sulkeutuneisuus, tunne ettei ole elämää eikä energiaa… Ihmiset eivät halua elää niin. Piia: Niin. On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Yksi asia, joka tulee mieleeni, on henkilö, joka kertoi minulle, että hän näkee sosiaalisen median profiilikuvistaan melkein suoraan, milloin hän on käyttänyt antipsykootteja ja milloin ei. Koska sairaalajakson jälkeen hän lopetti lääkkeet joka kerta. Hän sanoi, että se näkyy selvästi kuvissa. Niissä on paljon enemmän ilmeikkyyttä. Hän pohti, eikö psykiatri näe, kuinka erilainen olen ilman näitä lääkkeitä verrattuna siihen, kun käytän niitä? He eivät edes huomaa, milloin käytän niitä ja milloin en, ellen itse kerro lopettaneeni. Hän pohti, kuinka hyviä heidän havainnointitaitonsa oikeastaan ovat. Samaa mietin itse lukiessani eilen omia papereitani. Niissä oli mainintoja painonnousustani. Käytin Zyprexaa muutaman vuoden, ja asiakirjoissa mainittiin, että valtava painonnousuni saattoi liittyä Zyprexan käyttöön. Juuri ennen kuin lääkitys vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, olin täysin kyllästynyt siihen painonnousuun. Minulla oli 15 minuutin kävelymatka ruokakauppaan, ja söin aina ennen kuin lähdin sinne, koska en halunnut ostaa kaikkea mahdollista: suklaata, perunalastuja, jäätelöä, muroja, kaikkea. Nälkä oli loputon. Käytännössä loputon. Ja vaikka söin täyden aterian ennen sitä 15 minuutin kävelyä, olin taas nälkäinen, kun pääsin kauppaan. Ostin jäätelöä, suklaata, karkkia, sipsejä. Ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä järkeviä valintoja. Se ei ollut vaihtoehto. Kaikki makea, rasvainen, sokerinen tai suolainen, sitä halusin syödä. Se oli aivan kamalaa. Kun lääke vaihdettiin toiseen antipsykoottiin, painoni alkoi pudota. En tehnyt mitään. En liikkunut enemmän enkä muuttanut mitään. Valtava nälkä vain loppui. Niinpä mietin, miten tämän piti auttaa minua? Koska kuten sanoit, jotkut ajattelevat, että painonnousu on pieni hinta, jos lääke pitää toimintakykyisenä. Mutta se ei edes pitänyt minua toimintakykyisenä. Toimin hädin tuskin. En pystynyt keskittymään. En tehnyt juuri mitään. En pystynyt lukemaan. Painonnousu oli aivan hirveää. Ja nyt lukiessani papereita mietin: miten tämän lääkkeen oli tarkoitus auttaa minua? Niissä oli tosiaan muutama maininta siitä, että painonnousuni saattoi liittyä siihen. Saattoi liittyä. Oli hyvin ”hauskaa” lukea Jim Gottsteinin kirja The Zyprexa Papers. Lukea siitä, miten tämä kaikki tiedettiin, mutta salattiin. Ja yksi asia tässä on yhteys toisiin ihmisiin. Jos ihmisellä on vakava haittavaikutus, kuten tardiivi dyskinesia, yhteyden luominen muihin voi olla vaikeaa. Muille voi näyttää oudolta se, miten ihminen liikkuu tai vapisee hallitsemattomasti. Mutta sama pätee myös tällaisiin tilanteisiin, joissa ihminen lihoo paljon. Se vaikuttaa itsetuntoon. Heikko toimintakyky vaikuttaa kykyyn olla yhteydessä muihin. Kaikki nämä ongelmat voivat estää saamasta hyviä ihmissuhteita. Ne voivat estää saamasta sitä hyödyllistä, mitä sosiaalisuudesta, ystävistä, yhteydestä ja keskusteluista voisi saada, koska ympärillä on niin paljon vaikeita asioita. Kaikki tämä painonnousu, tämä hädin tuskin toimintakyky, tämä turtunut olo, ilmeettömyys, kyvyttömyys olla sosiaalinen ihminen, koska on koko ajan niin väsynyt. Ajattelen vain itsekseni: mitä me oikein teemme? Mitä me oikein teemme? Ymmärrän kyllä, että ainakin joskus tai joissakin tilanteissa näistä voi olla hyötyä hetkellisesti. Mutta tapa, jolla niitä käytämme… Kun luin eilen papereitani, minulle tuli tunne, että pääsin täpärästi pakenemaan järjestelmästä. Pääsin siitä juuri ja juuri pois. En tiedä, missä olisin nyt, jos en olisi päässyt. Sitä on raskasta ajatella. John: No, jotkut ihmiset päätyvät käyttämään näitä lääkkeitä 10, 20 tai 30 vuotta. Ja mielestäni on todella tärkeää, että puhut ihmissuhteisiin liittyvistä seurauksista. Emme ole kovin hyviä puhumaan lääkkeiden todellisista biologisista vaikutuksista. Niistä sentään on jonkin verran tunnustusta, vaikka niitä usein vähätellään. Mutta ne asiat, joista sinä puhut, kuten se, että paraneminen muuttuu käytännössä mahdottomaksi… Koska paraneminen sisältää, kuten sanoit, ystäviä, tukea ja elämän. Ja nämä lääkkeet voivat tehdä siitä mahdotonta. Jotkut eivät pääse edes sängystä ylös, puhumattakaan kaikesta muusta, mistä puhuit. Matala itsetunto saa ihmisen tuntemaan epävarmuutta muiden seurassa. Ja sitten ovat vielä liikehäiriöiden vaikutukset. Sanoisin jopa, kuten olen sanonut aiemminkin, että tämä estää ihmisiä toipumasta. Piia: Niin. John: Mutta psykiatri näkee vain sen, että äärimmäinen kiihtymys tai levottomuus on vähentynyt. Hän näkee rauhallisemman ihmisen. Vaikka todellisuudessa ihmisen kokemusmaailma on rauhoitettu, turrutettu ja muutettu hieman zombimaiseksi: ei energiaa, ei tunteita, ei elämää. Psykiatri sanoo: hyvä, nyt hän on rauhallisempi, olen auttanut häntä. Voisi kai sanoa, että molemmat näkökulmat ovat tavallaan totta. Tässä on vielä kokonaan toinen alue, johon voisimme siirtyä. En tiedä pitäisikö mennä siihen nyt, mutta nämä lääkkeet ovat enemmän kuin mitkään muut lääkkeet sellaisia, joita voidaan käyttää pakolla. Siirrymmekö seuraavaan osaan? Pakkohoito ja ihmisoikeudet John: Koska jokaisella maalla on mielenterveyslainsäädäntönsä, jonka nojalla ihmisiä voidaan hoitaa vastentahtoisesti, jos heidän katsotaan olevan vaaraksi itselleen tai muille ja heillä katsotaan olevan mielenterveyden häiriö ja niin edelleen. Mutta ne lääkkeet, joita siinä käytetään, ovat lähes aina antipsykootteja. Masennuslääkkeitä tai ahdistuslääkkeitä annetaan harvoin pakolla. Se on mahdollista, mutta lähes aina kyse on antipsykooteista. Ja tässä tullaan tietoon perustuvan suostumuksen ja ihmisoikeuksien kysymyksiin. Kyselyissämme kysyimme ihmisiltä, kerrottiinko heille näistä haittavaikutuksista. Vastaus oli, että noin yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin kunnolla. Anteeksi, noin viidelle prosentille kerrottiin jotakin. Yhdelle tai kahdelle prosentille kerrottiin tarkemmin tietyistä asioista, esimerkiksi vieroitusoireista tai vastaavista. Suurimmalle osalle ei kerrottu mitään. Tämä on ehkä psykiatrin näkökulmasta ymmärrettävää. Luulen, että he pelkäävät, että jos he kertoisivat kaiken… Oletetaan, että psykiatri tietää kaikki haittavaikutukset. Se ei aina pidä paikkaansa. Mutta oletetaan, että hän on lukenut tutkimukset, tuntee haitat ja hänen pitää päättää, mitä kertoa kaltaisellesi ihmiselle siinä tilanteessa. Kerronko Piialle kaiken tämän? Jos kerron, hän ei todennäköisesti ota lääkettä. Ja minä uskon, että nämä lääkkeet pelastavat hänen henkensä tai estävät häntä tekemästä kaikkea tätä. Oli tämä tietoinen prosessi tai ei, se on tavallaan ymmärrettävä ajatteluketju. Koska uskon, että jos ihmiset olisivat täysin tietoisia näiden lääkkeiden haitoista, moni ei ottaisi niitä. Tämä ei ole puolustus. Se on selitys. Se on epäeettistä, koska lääkärit ja psykologit ovat sidottuja tietoon perustuvan suostumuksen eettiseen periaatteeseen. Mutta ihmisille ei vain kerrota. Se on ensimmäinen ongelma. Toinen ongelma on lääkkeen antaminen ihmiselle sen jälkeen, kun hän on sanonut: en halua tätä. Sille ei oikeastaan ole muuta nimeä kuin ihmisoikeuskysymys. Maailman terveysjärjestö ja Yhdistyneet kansakunnat ovat olleet hyvin selkeitä siitä, että ihmisten pakkohoitaminen on epäeettistä ja ihmisoikeusloukkaus. Muun lääketieteen alueilla näin ei voi toimia. Poikkeuksia toki on. Jos ihminen on tajuton, ei tarvitse pyytää lupaa defibrillaattorin käyttöön tai sydämen käynnistämiseen. Mutta yleisesti ottaen ihmistä ei voi hoitaa väkisin, ei edes syöpälääkkeillä. Jos joku ei halua syöpälääkkeitä, vaikka tietäisit niiden pelastavan hänen henkensä, et voi pakottaa häntä. Mutta tätä ihmisryhmää voi pakottaa. Ikään kuin heidän ihmisoikeuksiensa rima olisi erilainen. Ja yksi erityisen salakavala asia liittyy siihen, että niin monet ihmiset lopettavat lääkkeet haittavaikutusten vuoksi. En tiedä, tapahtuiko tämä sinulle, mutta viimeisen noin 20 vuoden aikana on ollut käytössä pistettävä pitkävaikutteinen lääke. Lääke on kehossa, eikä sitä voi lopettaa, koska se vaikuttaa kuukauden tai pidempään. Ja sitä voidaan antaa pakolla. Ihmistä voidaan pitää väkisin kiinni ja pistää aine hänen kehoonsa, jotta hän ei voi lopettaa sitä. En keksi räikeämpää esimerkkiä ihmisoikeuksien loukkauksesta kuin aineen väkisin injektoiminen ihmiseen, kun aine voi aiheuttaa niin paljon haittoja. Siinä on kokonainen joukko ongelmia. Pysähdyn tähän. Piia: Tämä on yksi niistä asioista, jotka saavat minut ajattelemaan yksinäisyyttä kaikkein eniten, jopa psykiatrian sisällä. Täydellisen yksinäisyyden tunnetta. Potilaana, jos yrität kertoa läheisillesi tai perheenjäsenillesi, ettet halua käyttää näitä lääkkeitä, he sanovat usein, että lääkäri sanoo tämän olevan etenevä sairaus. Sinun täytyy ottaa niitä. Psykoosi on neurotoksinen. Sinun täytyy jatkaa näitä lääkkeitä. Lääkäri voi pakottaa, jos et halua lääkkeitä. Sitten on muitakin ihmisiä, joille haluaisit sanoa, etten halua näitä lääkkeitä. Mutta samalla on kaikki nämä ongelmat yhteyden kokemisen kanssa, joista puhuimme. Ehkä olet liian väsynyt huolehtimaan itsestäsi. Painonnousu. Turtumus. Kaikki se. On hyvin vaikea olla yhteydessä muihin ihmisiin ja tulla aidosti kuulluksi huolissasi siitä, mitä tämä lääke tekee minulle. En pidä siitä, mitä tämä lääke tekee. Ja kaikki tämä voidaan kehystää sairaudentunnottomuuden kautta. Et ymmärrä tilannettasi. Tämä on sinun parhaaksesi. Se on yksi kaikkein kauheimmista tilanteista, joita ihmiset eivät mielestäni ymmärrä. Että sellaiseen tilanteeseen voi joutua. Olla siinä yksin ja samalla tajuta, ettei tämä tee sinulle hyvää. Ja silti olla loukussa siinä tilanteessa. John: Niin, koska me kaikki haluamme luottaa lääkäreihin. Myös sukulaisemme haluavat luottaa lääkäreihin. Ja kun olemme järkyttyneitä tai käyttäydymme hieman poikkeavasti, ihmiset kuuntelevat lääkäriä mieluummin kuin läheistään, mikä on surullista. Se ristiriita, jonka juuri kuvasit, on tämä: Hyvin usein lääkityksestä kieltäytyminen nähdään sairaudentunnottomuutena, joka nähdään sairauden oireena. Jos siis olet eri mieltä psykiatrisi kanssa hoidosta, se on psykiatrille todiste siitä, että sinulla on tämä sairaus, ja siksi sinun täytyy saada lääkitys. Se on todellinen kaksoissidos. Et voi puhua itseäsi ulos siitä tilanteesta. Mitä enemmän sanot: en todella halua tätä… Sitä enemmän vastataan: juuri tuo on sairaudentunnottomuuttasi. Se johtuu siitä, että olet sairas. Jos et olisi sairas, ymmärtäisit tarvitsevasi tätä. Ja taas kerran se voi olla hyväntahtoista. Mutta se ei auta. Voisi jopa sanoa, että on typerää olla kuuntelematta ihmistä itseään. Tämä on laajempi ongelma, eikö niin? Kyse on yhä siitä, ettei kuunnella. Miten siis auttaa ihmistä, joka on hädässä? Miten auttaa ilman terapeuttista suhdetta? Ja miten terapeuttinen suhde voidaan rakentaa, jos samalla rikotaan ihmisen oikeuksia eikä edes kuunnella, kun hän sanoo: en halua tätä, tohtori. En todella halua tätä. Ainoa oikea vastaus siihen olisi: hyvä on, mitä muuta voisimme kokeilla? Tai edes: voimmeko puhua tästä? Voinko yrittää suostutella sinua, koska ajattelen, että tästä voisi olla hyötyä, mutta jos et halua sitä, kunnioitan päätöstäsi. Sen sijaan sanotaan vain: ei, sinun täytyy ottaa tämä. Ja jos sanot ei, pistämme sen sinuun väkisin. Sen jälkeen luottamusta ei enää ole. Miten heidän odotetaan voivan auttaa ihmisiä, jos he toimivat näin pakottavasti? Ajattelen myös, että sen täytyy olla heillekin melko epämiellyttävää. Ihmiset ovat heille vihaisia, epäluuloisia eivätkä arvosta heidän yrityksiään auttaa, vaikka tarkoitus olisi hyvä. Sen täytyy olla hyvin epätyydyttävää. Sivuhuomiona, en tiedä onko oikea hetki sanoa tätä, mutta psykiatreilla on ammattiryhmistä toiseksi korkein itsemurhataso hammaslääkärien jälkeen. Olen usein miettinyt, johtuuko se osittain siitä, että heidät koulutetaan tekemään ihmisille tällaisia asioita, jotka saavat ihmiset vihaisiksi heille. Tämä on vain sivuhuomio, mutta tässä tarinassa on kaksi puolta. Luulen rehellisesti, että lopulta kaikki päätyvät onnettomiksi. Piia: Niin. John: Jos joku tuntee tyytyväisyyttä annettuaan väkisin pistoksen toiselle ihmiselle, siinä ihmisessä on jotakin pielessä, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Yritän katsoa tätä heidän näkökulmastaan. He uskovat auttavansa. He eivät tekisi sitä, elleivät uskoisi auttavansa. He eivät ajattele pahentavansa tilannetta. Mutta usein he pahentavat sitä. Ajattelen myös, että he usein hoitavat omaa ahdistustaan. Koska kuten olemme puhuneet aiemminkin, jos joku menee ja tekee jotain kauheaa, kuten tappaa itsensä tai vahingoittaa toista ihmistä, syy lankeaa psykiatrille. Ei sairaanhoitajalle, psykologille, ei fysioterapeutille tai muulle, vaan psykiatrille. Siksi heihin kohdistuu voimakas paine tehdä kaikki, minkä uskovat voivan estää nämä pahat asiat. Ongelma on, ettei ole näyttöä siitä, että nämä lääkkeet todella vähentäisivät väkivaltaa tai itsemurhia. Piia: Ja kun vertaamme niitä pahoja asioita, joita voi tapahtua, jos ihminen ei käytä lääkitystä, entä ne pahat asiat, joita voi tapahtua lääkityksen aikana? Pakolla tai ilman pakkoa. Esimerkiksi tämä turtumus, tunne ettei ole elossa, ja kaikki muut lääkityksen ongelmat. Myös ne täytyy ottaa huomioon. Vaikka ymmärränkin psykiatrin rooliin liittyvän ahdistuksen. John:  Kun itse työskentelin psykologina, minulla oli itsetuhoisia asiakkaita. Kannat huolta heistä koko viikonlopun. Tulevatko he maanantain vastaanotolle vai tuleeko puhelu, jossa kerrotaan jotakin pahaa tapahtuneen? Se on todella raskas taakka kantaa. Ja jos sinulle on opetettu, että tietyn asian tekeminen vähentää tämän riskiä, silloin teet sen. Mutta toinen osa tätä kokonaisuutta ovat pakkohoitomääräykset. En tiedä, miksi niitä kutsutaan siellä missä sinä olet. Teillä on sama järjestelmä, jossa voi… Piia: Niin. John: Ihminen saa olla pois sairaalasta sillä ehdolla, että jos hän ei ota lääkitystä, hänet voidaan tuoda takaisin. Sitä esitettiin edistyksellisenä asiana. Mutta se on hyvin Orwellin 1984:ää muistuttavaa ihmisten elämän kontrollointia. Saat elää elämääsi niin kauan kuin otat lääkkeesi, ja me valvomme sitä. Jos et ota niitä, tuomme sinut takaisin sairaalaan. Yhteisöhoitomääräyksistä on tehty kolme hyvin suunniteltua tutkimusta. Vain kolme. Ja kaikki kolme osoittivat, etteivät ne vaikuta lainkaan sairaalahoitojaksoihin, oireisiin tai mihinkään muuhun. Ne eivät yksinkertaisesti toimi. Silti useimmat maat jatkavat niiden käyttöä. Meillä täällä mielenterveyslakia arvioitiin muutama vuosi sitten, ja raporttiin kirjoitettiin suoraan, että tutkimusnäyttö osoittaa, ettei tämä toimi. Mutta jatkamme silti. Minusta se on aidosti lääkärin ahdistuksen hoitamista. Jos lääkärit tietävät tämän ja jatkavat silti, se on minusta outoa. Piia: Niin. Selvennyksenä Suomen tilanteesta: en ole varma, onko meillä teknisesti täsmälleen sama järjestelmä. Mutta olen kuullut ihmisten sanovan, että heitä painostetaan tämänkaltaiseen tilanteeseen. Jos et tee tätä vapaaehtoisesti, pakotamme sinut. Eli myös avohoidossa oleville ihmisille voidaan sanoa, että jos et suostu tähän vapaaehtoisesti, voimme määrätä sinut sairaalaan ja niin edelleen. Se on hyvin hankala tilanne. Koska silloin kyse ei ole aidosta valinnasta. Jos vaihtoehdot ovat tuollaiset, kyse ei ole todellisesta valinnanvapaudesta. Yksi asia tuli mieleeni. Kun kouluttauduin ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi, eräänä koulutuspäivänä puhuimme psykoosista. Yksi opiskelijoista sanoi, että jos joku on psykoottinen, hänet täytyy tietenkin lääkitä, koska muuten emme saa häneen yhteyttä. Ja minä, omana itsenäni, kysyin suoraan: Kenen vuoksi me silloin lääkitsemme? Jos perustelumme lääkitykselle on se, ettemme tunne yhteyttä, emme saa yhteyttä ihmiseen ilman lääkitystä, niin ketä varten lääkitämme? Onko se todella sen ihmisen parhaaksi, joka on hyvin ahdistunut tai jonka elämässä tapahtuu mitä tahansa vaikeaa? Vai lääkitämmekö siksi, että meistä tuntuu ettemme tavoita häntä riittävän hyvin, jos hän ei ole lääkityksellä tai jos hän käyttäytyy oudosti tai puhuu oudoista asioista? Jos se tekee meistä rauhallisempia, ketä varten lääkitämme? Miten voimme todella tehdä niin toiselle ihmiselle? Jotta minun tilanteeni olisi helpompi, minun täytyy lääkitä sinua niin, että käyttäydyt eri tavalla. John: Kyllä. Ymmärrän argumentin, että jos hyvin kiihtyneitä ihmisiä rauhoitetaan hieman, heihin voi olla helpompi saada yhteys. Ymmärrän sen argumentin. Terapeuttisen suhteen haasteet   John: Mutta hyvin usein tätä argumenttia käytetään lääkityksen oikeuttamiseen, eikä ihmisille sen jälkeen tarjota mitään psykoterapiaa kuitenkaan. Joskus toki voi olla totta, että ihminen rauhoittuu, ja sen ansiosta pystyy hyötymään muunlaisesta tuesta. Mutta toinen kysymys tässä on: missä on mielenterveysalan ammattilaisten koulutus siihen, miten kommunikoida ihmisten kanssa silloin, kun he ovat äärimmäisessä tilassa? Missä on koulutus siihen, miten olla ihmisen kanssa, jonka todellisuus on sillä hetkellä erilainen kuin sinun? Ihmisen kanssa, joka ajattelee vaikkapa, että jokainen punainen auto kadulla on hänen perässään, tai kuulee ääniä, joita sinä et kuule. Missä on se koulutus? Juuri sitä meidän pitäisi opettaa ihmisille: miten olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat äärimmäisessä tilassa. Mutta ei. Vastaus on muuttaa heidän tilaansa kemiallisesti, jotta voimme sitten keskustella heidän kanssaan. Mutta en usko, että useimmilla ihmisillä on näitä taitoja, ja ne ovat melko… Piia: Niin. John: Se oli kaikki, mitä itse halusin tehdä kliinisenä psykologina urani alussa. Halusin työskennellä ihmisten kanssa, joilla oli psykoosia, koska pidin sitä kiehtovana ja haluan ajatella, että olin siinä melko hyvä. Mutta se on myös hyvin raskasta ja kuluttavaa työtä, kun yrittää olla yhteydessä ihmisiin, jotka ovat hyvin peloissaan. Todella peloissaan. Tai hyvin vihaisia, jolloin viha voi kohdistua sinuun. Se on hyvin palkitsevaa työtä, mutta myös hyvin kuormittavaa. Enkä näe näitä taitoja kovin paljon mielenterveyspalvelujen työntekijöillä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tilanne on parempi kuin ennen. Kun itse opiskelin, monta vuotta sitten, meille opetettiin: älkää puhuko psykoottisten ihmisten kanssa. Voitte tarjota kupin teetä, mutta älkää kysykö mitään siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu. Se pahentaa heidän tilaansa, John. Näin meille kliinisille psykologeille opetettiin: älkää puhuko näille ihmisille. Nykyään toki opetamme kliinisen psykologian opiskelijoille psykoosin kognitiivista terapiaa ja erilaisia muita psykoterapeuttisia lähestymistapoja. Ja opetamme terapeuttisen suhteen merkitystä. Mutta tärkeintä ymmärtää on tämä: Erityisesti ihmisten kanssa, jotka pelkäävät maailmaa, mikä on yksi hyvin yksinkertainen tapa ymmärtää monia psykoosin muotoja, koska heille on tapahtunut pahoja asioita… Tärkein tehtävä on pystyä rakentamaan suhde heihin. Se on varsinainen tehtävä. Koska tavallaan, jos olet onnistunut siinä, olet jo lähes saavuttanut sen, mitä tarvitaan: tehnyt turvalliseksi sen, että tämä ihminen voi olla suhteessa toiseen ihmiseen. Joskus se voi olla ensimmäinen kerta heidän elämässään, koska heille on tapahtunut niin vaikeita asioita. Mutta nyt eksyimme toiseen aiheeseen. Piia: Niin. John: Suljen vain ikkunan, koska koirani haukkuu puutarhassa. Kuulit varmaan sen. Piia:  Niin, aikamme alkaa olla lopussa tältä päivältä. Ennen kuin pyydän sinulta viimeisiä sanoja, haluan sanoa, että onneksi seuraava aiheemme tulee olemaan psykoosi. Meillä on siis runsaasti aikaa puhua lisää erilaisista tavoista lähestyä psykoosia. Se on hyvä asia, ja odotan sitä innolla. John: Se on vähän positiivisempi aihe, vai mitä? Piia: Kyllä, varmasti. Haluan myös sanoa kuulijoillemme ja katsojillemme, että jos pidätte näistä jaksoista ja tästä sarjasta, jakakaa sitä ystävillenne. Kertokaa heillekin, että teemme tällaista sarjaa. Ja nyt haluaisin kysyä sinulta, John, jos sinulla on vielä viimeisiä ajatuksia. John: Kyllä. Haluan oikeastaan toistaa sen, mitä sanoimme alussa: Älkää tehkö muutoksia lääkitykseenne tämän keskustelun perusteella. Jos joskus tulevaisuudessa, keskusteltuanne lääkärin kanssa tai yritettyänne keskustella, koska se ei aina ole helppoa, päätätte, että haluatte lopettaa nämä lääkkeet, on erittäin tärkeää tehdä se hyvin hitaasti ja varovaisesti. Mahdollisimman suuren tuen kanssa. Omaan tahtiinne. Samoin kuin sanoimme masennuslääkkeistä: mitä hitaammin, sen parempi. Mutta jokainen ihminen on erilainen. Se on tärkeää. Lääkkeiden heittäminen pois kerralla voi olla, kuten olemme puhuneet, hyvin huono idea. Ja haluan myös tunnustaa, että jos kuuntelet tätä ja koet lääkkeiden auttavan sinua, silloin ne auttavat sinua. Ja se on hienoa. Eri asiat toimivat eri ihmisille. Luulen, että se, mitä sanomme, on että tietoisuutta haittavaikutuksista täytyy lisätä, jotta ihmiset voivat tehdä parempia valintoja. Jos ihmiset tietävät kaikki nämä haitat ja haluavat silti käyttää niitä, se on heidän oikeutensa. Sanotaan sekin selvästi. Ja haluan myös sanoa, kuinka paljon olen jälleen nauttinut keskustelusta kanssasi. Piia: Kiitos. Minäkin nautin tästä yhteisestä ajasta kanssasi. Vaikka nämä ovat vaikeita aiheita, on hyvä olla täällä puhumassa niistä kanssasi. Toivottavasti ihmiset kokevat nämä hyödyllisiksi, jakavat niitä ystävilleen ja saavat yhä useammat kuulemaan näitä erilaisia näkökulmia. Erityisesti tietoon perustuvan suostumuksen näkökulmaa, koska uskon sen olevan kaikkein tärkein asia kaikkien kuulla. John: Ja ensi kerralla pääsemme puhumaan vaihtoehdoista. On ihan hyvä sanoa, ettei jokin toimi kovin hyvin, mutta meidän täytyy myös pystyä puhumaan siitä, mitä muuta on olemassa. Ja vaihtoehtoja on paljon, joten odotan sitä innolla. Piia: Niin, minäkin. Mutta nyt, hei hei. John: Selvä, hei hei, hei kaikille.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?   The post Antipsykootit: Mitä lääkärit eivät aina kerro | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen | Miksi ihmisoikeuksien, kehollisen koskemattomuuden ja ihmisen rajojen kunnioittaminen psykiatriassa on erityisen tärkeää? Tästä keskustelemme juristi ja TaHo ry:n puheenjohtaja Jenni Aaltosen ja psykiatri Anssi Leikolan kanssa. Mm. näistä aiheista puhuimme: Ihmisen pitäminen turvassa – lyhyellä vai pitkällä aikavälillä? Yksinjäämisen kokemus Valta-asema Miten järjestelmää voisi muuttaa?   Ihmisoikeuksien ja kehollisen koskemattomuuden kunnioittaminen psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen   Traumanäkökulmasta ja nykypsykiatrian pulmista – Vieraana psykiatri Anssi Leikola Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola Pakkohoito ja potilaan oikeusturvakeinot – Vieraana Jenni Aaltonen Sanoilla sairautta? -paneelikeskustelu sairaudentunnottomuuskäsitteestä   Joko olet tutustunut maksuttomaan Toivoa toipujan polulle -sähköpostikurssiin?   The post Ihmisoikeudet ja kehollinen koskemattomuus psykiatriassa | Anssi Leikola ja Jenni Aaltonen appeared first on Astetta parempi elämä.

”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela | Tässä Toivon tuoja -sarjan jaksossa vieraani kertoo oman tarinansa traumatisoituneesta nuoresta naisesta ihmiseksi, joka tuntee, että on saanut itsensä takaisin. ”Kaikista tärkeintä olisi kuulla tarina, jota ihminen kertoo.” Tässä jaksossa puheenaiheena mm. Miten Raila päätyi suljetulle osastolle Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tärkeys Miksi kehon tasolle meneminen oli Railalle ratkaisevaa Millaiset asiat ovat Railaa auttaneet   ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi? Taitonäkökulma tuo toivoa toipumiseen   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE – sähköpostikursssiin? toivoa toipujan polulle   The post ”Ole totta itsellesi” – Vieraana Raila Salmela appeared first on Astetta parempi elämä.

Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Tämä jakso on osa keskustelusarjaa, jota teen yhdessä professori John Readin kanssa. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys tai voit lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Professori John Read   The serotonin theory of depression: a systematic umbrella review of the evidence   Part one: how to take the news that depression has not been shown to be caused by a chemical imbalance – by Professor Joanna Moncrieff   Part two: response to criticism of our chemical imbalance paper     Johdanto   Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen ja tänään olen täällä professori John Readin kanssa äänittämässä uutta jaksoa sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin ja vaadimme inhimillisiä,näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. On mukavaa olla taas täällä kanssasi, John, ja tänään aiheena on masennuslääkkeet.  John: On ihanaa olla taas kanssasi,Piia.  Piia: Joo. Esitelläkseni sinua hieman, olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa ja kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja. Minä olen entinen psykiatrinen potilas ja käytän esimerkiksi podcastiani haastaakseni näitä valtavirran näkemyksiä psykiatriasta. On mukavaa olla täällä tekemässä tätä juuri kanssasi. Masennuslääkkeet. Ajattelin, että voisimme ehkä aloittaa, koska yksi yleisimmistä asioista, joita kuulen puhuessani näistä mielenterveysongelmista Facebook-sivullani ja kaikkialla, on se, että nämä masennuslääkkeet toimivat. Ne vain toimivat, eikä niitä voi kyseenalaistaa, koska on tieteellisesti tutkittu, että ne toimivat. Joten mietin, voisitko aloittaa lyhyellä johdatuksella ihmisille, jotka eivät ehkä tiedä, millainen kliininen tutkimusprosessi, johon väite tehokkuudesta perustuu, on.   Masennuslääkkeiden tehokkuus   John: Okei. Eli perus- tai ensisijainen tapa arvioida, toimiiko jokin hoito, on satunnaistettu kontrolloitu tutkimus, jossa verrataan hoitoa – tässä tapauksessa masennuslääkkeitä – lumelääkkeeseen – tässä tapauksessa yleensä tyhjään kapseliin, joka on suunniteltu näyttämään, tuntumaan ja maistumaan oikealta. Joten ihanteellisessa tapauksessa oikein suunnitellussa tutkimuksessa ihmiset eivät todellakaan tiedä, kumpaa he saavat. Ja kaiken kaikkiaan, kun meta-analyysit ja suuret kirjallisuuskatsaukset tulevat, masennuslääkkeiden ja lumelääkkeen välillä on itse asiassa hyvin vähän eroa. Kaiken kaikkiaan lievän ja keskivaikean masennuksen välillä ei ole eroa. Ja sitten on keskustelu siitä, onko olemassa pieni… mielestäni on oikeudenmukaista sanoa, että on olemassa pieni prosenttiosuus ihmisiä, jotka ovat masennuksen vaikeusasteen ylimmässä osassa, ts. erittäin vakavassa osassa, jotka saavat jonkinlaista tilapäistä helpotusta tai mielialan nousua, ts. miten sitä nyt haluaakaan ilmaista, masennuslääkkeistä lumelääkkeen lisäksi. Joten valtaosalle ihmisistä nämä lääkkeet eivät ole lumelääkettä parempia, ja monet ihmiset ovat myöntäneet sen. Minun on lisättävä Piia, että se ei tarkoita, etteivätkö ne toimisi. Tarkoitan, että lumelääke on vain lyhyesti selittääkseni, tiedän että sinä tiedät, mutta kuulijoille, toivoa ja odotusta, että tulet paranemaan. Ja siihen mennessä, kun olet a) päättänyt, että sinulla on ongelma, b) päättänyt, että aiot tehdä asialle jotain, c) olet puhunut jonkun kanssa, joka on kuunnellut tarpeeksi kauan, ehkä ei niin hyvin kuin olisimme… mutta he ovat kuunnelleet ja he ovat päättäneet tietävänsä, mikä sinulla on vikana ja he tietävät, mitä tehdä, ja he tekevät sen ja sinä teet sen, jos kaikki tämä yhdistetään plus tarve, joka meillä kaikilla on haluta parantua. Yhdistämällä kaiken tämän, se on erittäin voimakas joukko odotuksia, jotka saavat meidät tuntemaan olomme paremmaksi, ja vain koska olemme tehneet jotain ja koska toinen ihminen on välittänyt tarpeeksi, vaikka se olisi vain 10-15 minuuttia kuunnellut meitä ja yrittää auttaa meitä, ja se kaikki tuntuu todella hyvältä. Joten se, että se on useimmille ihmisille enimmäkseen lumelääkettä, ei tarkoita, etteivät ihmiset saisi siitä hyötyä. Piia: Ainakin jotkut ihmiset. Joo.  John: Okei. Joo. Ja jos ei olisi kaikkia niitä haittavaikutuksia, joihin varmasti vielä palaamme, minulla ei olisi mitään ongelmaa, jos se toimii, jos se toimii. Ja suuri osa siitä, mitä me psykologit teemme, on lumevaikutuksia tai yleisiä vaikutuksia, kuten jotkut niitä kutsuvat. Tiedäthän, odotuksen ja toivon luomista. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta lääkkeissä on joitakin ongelmia, joihin palaamme myöhemmin. Se on hämmästyttävää ottaen huomioon luvut, ja odotan, että pääsemme myös lukuihin asti. Näitä määrätään miljoonia ja miljoonia. Luulisi, että ne olisivat, tiedätkö, valtavasti parempi kuin lumelääke.  Piia: Joo. John: Se ei vain pidä paikkaansa. Ja se on osoitus lääkeyhtiöille siitä, kuinka hyvin he ovat markkinoineet lääkettä, jolla on todella vähän todellista hyötyä.  Piia: Joo. Itse asiassa ajattelen, että, jos maallikot, ja pidän itseänikin jossain määrin maallikkona, koska minulla ei ole psykologin tai lääkärin koulutusta tai jotain sellaista. Mutta tämä on aihe, joka on ollut minulle erittäin mielenkiintoinen ja kiehtova. Olen lukenut tästä paljon. Joten mielestäni jos maallikot todella ymmärtävät, mihin tämä ajatus perustuu, mihin tämä ajatus masennuslääkkeiden käytöstä perustuu, he saattaisivat olla melko yllättyneitä, jos käytämme jonkinlaista positiivista sanaa. Tai tyrmistynyt olisi ehkä parempi sana ainakin minulle, koska tunsin itseni petetyksi, kun sain tietää, että nämä ovat hyvin lyhytaikaisia ​​tutkimuksia ja mitä masennuslääkkeiden vaikutus tutkimuskontekstissa tarkoittaa… se on pohjimmiltaan pisteiden lasku arviointiasteikolla, ja arviointiasteikoissa on monia ongelmia, kuten tarkoittavatko ne todella sitä, että kun arviointiasteikko… mitä sanaa käytetään… kun nämä pisteet laskevat, onko kyse paranemisesta? Se oli yksi asia, joka oli minulle erittäin yllättävä.   Vieroitusoireet vs. relapsi Piia: Henkilökohtaisesti jälkikäteen aloin perehtyä tähän asiaan enemmän vasta lääkkeiden lopettamisen jälkeen, koska yksi yllätyksistä jotka kohtasin, kun opin, että tarina, jonka mukaan minun pitäisi käyttää lääkkeitä loppuelämäni ja olisin psykiatrinen potilas loppuelämäni, ei ehkä pitänytkään paikkaansa. Ja kun aloin ymmärtää, ettei se ehkä pidäkään paikkaansa, lopetin ensin SSRI-lääkkeen, itse asiassa SNRI-lääkkeen, koska käytin Cymbaltaa, duloksetiinia, ja lopetin sen itse ilman mitään ohjeita, koska psykiatri, jonka luona kävin silloin, ei suositellut minulle lopettamista. Joten päätin lopettaa yhden lääkkeen yksin ja sitten palata hänen luokseen keskustelemaan muista. Mutta yllättävää oli se, mitä aloin tuntea sen jälkeen…  Yritin tehdä sen hitaasti. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hitaasti tarkoittaisi. Joten se ei ollut hidasta. Mutta joka tapauksessa, mielialastani tuli hyvin epävakaa ja aloin olla hyvin ahdistunut ja aloin miettiä, että ehkä tämä… ehkä tämä lääke…suojeli minua loppujen lopuksi tältä masennukselta ja ehkä tämä on huono asia, että lopetin sen. Mutta onneksi… luulen, että saatat tuntea tämän henkilön… Keväällä 2015 lopetin lääkityksen ja Aku Kopakkala, tämä suomalainen psykologi, oli juuri julkaissut kirjansa serotoniinimyytistä,  masennuksesta ja serotoniinimyytistä, ja siinä kirjassa luin lauseen, jossa sanottiin, että yksi vaaroista on se, että kun ihmiset lopettavat näiden lääkkeiden käytön, he kokevat vieroitusoireita ja ne on niin helppo tulkita relapsiksi, ja kun luin hänen kirjaansa, tajusin, että minulla oli kaikkia näitä fyysisiä oireita, joita en ollut ajatellut. Vatsani oli aivan sekaisin. Minulla oli näitä vapinoita, minulla oli kylmä ja hikoilua, ensin oli todella vilunväristykset ja sitten tällainen, eräänlainen hikoilu ja näin kauheita painajaisia. Oli kaikenlaisia ​​outoja asioita, joita en ollut aiemmin ajatellut. Se oli ollut vain osa tätä ahdistunutta tunnetta, joka minulla oli, ja silloin tajusin, että kyseessä oli vieroitusoireet, ja se oli yksi yllättävimmistä hetkistäni. Mutta, sitäkin enemmän, en ole varma, voivatko ihmiset todella ymmärtää, kuinka paljon petetyksi tulemista ihmiset voivat tuntea koettuaan kaiken tämän, ja sitten he ymmärtävät, mihin tämä tutkimus perustuu ja mihin tämä tehokkuusväite perustuu, koska vaikka ne toimisivatkin, se ei ole sitä, mitä me maallikot yleensä ajattelemme sen tarkoittavan, kun lääke toimii.  Pohjimmiltaan ajattelin, että se tarkoittaa, että se parantaa minua, että tämä masennus menee pois. Ja minulle kerrottiin, että se johtui kemiallisesta epätasapainosta, että minulla oli tämä masennus. Siksi pysyin suhteessa, joka ei ollut minulle hyvä, seitsemän vuotta. Eikä kukaan ollut kiinnostunut kyselemään siitä.  Joten joo, on paljon, on paljon yllättäviä asioita, kun alkaa kaivautua syvemmälle ja tarkastella, mitä ”psyykenlääke toimii” oikeastaan ​​tarkoittaa. Kyse ei ole niinkään paranemisesta. Joissakin tapauksissa ihmiset voivat kokea sen sillä tavalla. En kiellä sitä. Tai he saattavat tehdä muutoksia ja tunteet voivat vähentyä ja he pystyvät käsittelemään tilannetta tai jonkinlaista kriisitilannetta ne saattavat olla heille niin sanotusti hyviä, mutta kyse ei ole siitä, minun mielestäni, ja ainakaan oman kokemukseni mukaan, kyse ei ollut paranemisesta. Kyse oli tunteiden vähentämisestä. John: Joo. No, olen pahoillani, että kävit läpi kaiken tuon, ja olen myös pahoillani, että se on itse asiassa aika yleinen tarina. Tarkoitan, että olemme tehneet kyselytutkimuksia ihmisistä, jotka yrittävät lopettaa masennuslääkkeiden käytön, ja on hyvin yleistä, tuo mitä kuvailet, että ihmiset kokevat vieroitusoireita ja yrittävät sitten saada apua niihin, ja heille sanotaan, että ei, nämä eivät ole vieroitusoireita vaan alkuperäinen ongelma palaa. Enkä ole itse kokenut sitä, joten en voi kuvitella petoksen tunnetta. Tai voin kuvitella sen, mutta sen täytyy olla kamalaa. Sen lisäksi, että joutuu käsittelemään itse vieroitusoireita, yrittää saada apua ja tajuaa, että sinulle on kerrottu asioita, jotka eivät ole totta. Enkä halua puolustella lääkäreitä, jotka tekevät niin, mutta he vain välittävät eteenpäin tietoa, jonka lääkeyhtiöt ovat heille kertoneet. Heidän pitäisi olla kriittisempiä lääkeyhtiöiltä tulevia asioita kohtaan. Mutta se on se lause, jota lääkeyhtiöt ovat heille syöttäneet useiden vuosikymmenten ajan. No, siinä on useita lauseita, jos voin sanoa. Tarkoitan, koska olet puhunut kemiallisesta epätasapainosta. Joten, käsitelläänpä sitä. Masennuksen taustalla ei ole kemiallista epätasapainoa. Se oli lääkeyhtiöiden vuosikymmeniä sitten luoma myytti, jonka psykiatria nielaisi ja toisti yleisölle ja potilaille useiden vuosikymmenten ajan. Se on nyt täysin kumottu. Tarkoitan, että pari vuotta sitten julkaistiin erittäin laaja meta-analyysi, jonka julkaisivat lontoolainen psykiatri Joanna Moncrieff ja useat muut, ja joka osoitti, ettei siitä ole mitään näyttöä.  Ja silti ihmisille kerrotaan edelleen, nykyään. Kun käydään American Psychiatric Associationin verkkosivuilla. Oletan, että sama pätee Suomessa. He ovat vihdoin hieman hylkäämässä sitä täällä Britanniassa, mutta se on silti menetelmä, joka on olemassa. Ja vaikka potilaille ei kerrottaisi sitä, on olemassa tavallaan vihjaus siihen, eikö ole niin, että jos otat joitain pillereitä, aivoissasi on jotain vikaa, jotain vikaa ja nämä pillerit jotenkin korjaavat sen. Joten siinä on kaksi valhetta. A, että lääkkeet hoitavat kemiallista epätasapainoa ja b, että ne toimivat paremmin kuin lumelääke. Ja sitten on vielä se tiedonpuute sivuvaikutuksista ja erityisesti vieroitusoireista. Joten joo, tarkoitan, että kuvailemasi on erittäin erittäin erittäin yleistä, eikä se ole ok, ja tämä on vasta alkanut muuttua ainakin Isossa-Britanniassa. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi askel taaksepäin koko ajan, mutta se alkaa muuttua. Mutta halusin jossain vaiheessa, ehkä nyt, en tiedä, kerrotko minulle, puhua vain siitä, kuinka laajasti lääkkeitä määrätään. Voisinko…  Piia: Joo, puhutaan siitä nyt.   Masennuslääkkeiden käyttömäärät   John: Koska se on todella hämmästyttävää. Masennuslääkkeiden määrä on kasvanut joka vuosi viimeisten 25 vuoden aikana. Joka vuosi me, jotka seuraamme sitä, ajattelemme, että tämän täytyy olla se vuosi, jolloin se tasaantuu ja alkaa laskea. Mutta ei. Joka vuosi, myös viime vuonna, näemme vain, että käyrä Britanniassa alkaa hidastua. Joten se on menossa kohti tasaantumista. Se kaartuu oikeaan suuntaan, mutta se kasvaa silti. Meillä Britanniassa on nyt joka kuudes ihminen, joka kuudes aikuinen, joka käyttää masennuslääkkeitä. Eikä se ole epätavallista. Se on korkeampi Yhdysvalloissa. Se on korkeampi Australiassa.En tiedä. Suomessa. Tiedätkö, mitkä luvut ovat?  Piia: Tarkistin tämän tilaston. Suomessa on noin 5,6 miljoonaa ihmistä ja 600 000 ihmistä käyttää SSRI-lääkkeitä tai masennuslääkkeitä. Vaikka juuri eilen kuuntelin suomalaisen psykiatrin, psykiatrian professorin haastattelua, jossa hän mainitsi, että jotkut näistä masennuslääkkeistä on kipuun ja uneen.  John: Joo. Se on totta. Se on totta. Mikä on aivan oma aihealueensa. Psykiatristen lääkkeiden määrääminen asioihin, joihin niitä ei ole suunniteltu eikä testattu. Se on aivan eri asia, tiedäthän, tämä off label -määrääminen. Mutta ennen kuin siirrymme numeroista eteenpäin, halusin vain sanoa, että Britanniassa on kaksi tai kolme muuta paikkaa, joissa väestötietoja on tarkasteltu, mutta puhun vain Britanniasta, koska tiedän sen parhaiten.  Naisille määrätään näitä lääkkeitä kaksi kertaa useammin kuin miehille. Köyhillä alueilla asuville lääkkeitä määrätään tilastollisesti useammin kuin muilla alueilla asuville. Ja vanhemmille ihmisille niitä määrätään enemmän.  Joten missä minä asun täällä Newhamissa Itä-Lontoossa, joka on yksi maan köyhimmistä alueista, jos olet nainen ja asut Newhamissa, on 50 %:n todennäköisyys käyttää masennuslääkettä, ja se pelottaa minua. Se on aika kauhistuttavaa. Sen lisäksi, että tämä on yleinen ylimääräisten lääkkeiden määräämisen epidemia, sitä määrätään enemmän köyhillä alueilla ja enemmänkin siihen, mitä me lääkitsemme? köyhyyden vaikutuksia, kaikkien muiden sosiaalisten asioiden vaikutuksia, joita ei mielestäni voida ratkaista kemikaaleilla. Halusin vain laittaa sen kontekstiin. Ongelman valtavuus, kuinka moni ihminen käyttää niitä, mikä itsessään on esimerkki tämän yksinkertaistetun lääketieteellisen selityksen hallitsevasta voimasta, joka meillä on inhimilliselle ahdingolle, ja joka hallitsee niin monia palveluita, kun ihmiset hakevat apua. Joka tapauksessa, halusin vain laittaa sen kontekstiin. Ja kuten sanoin, luulisi, että noiden lukujen perusteella luulisi, että nämä olisivat tehokkaimpia koskaan keksittyjä lääkkeitä lääketieteen historiassa, ja turvallisimpia. Se on aika outoa. Katsomme taaksepäin tähän aikaan noin 20-30 vuoden kuluttua, ja lääketieteen historioitsijat kirjoittavat tästä ajasta ja ihmettelevät, mitä ihmettä tapahtui. Mitä he oikein ajattelivat? Mutta tällä hetkellä olemme jumissa keskellä sitä.  Piia: Niin. Mietin vain ennen kuin aloitimme tänään tilanteeni absurdisuutta, koska yksi tärkeimmistä askeleista, joita otin hyvinvointini eteen, oli se, että vanha tuttavani soitti minulle. Olin psykiatrinen potilas. Olin ollut osastolla, psykiatrisella osastolla monia kertoja. Minun ajateltiin olevan hoidossa, asiantuntijoiden hoidossa, ja suuri askel eteenpäin elämässäni tapahtui, kun vanha tuttava soitti minulle ja kertoi eronneensa tyttöystävästään, koska heidän yhteisestä elämästään tuli niin sietämätöntä, että he olivat lähteneet eri teille.  Tajusin tuon puhelun aikana, että minun täytyy löytää rohkeus tehdä juuri se. Lähteä tästä suhteesta. Ja sen jälkeen, kun lähdin suhteesta, otin valtavan askeleen eteenpäin. Ei, se ei poistanut kaikkia ongelmiani. Minulla oli edelleen psykiatrisen potilaan identiteetti, mutta jatkuva meneminen osastolle ja takaisin loppui siihen. Minun ei tarvinnut enää mennä sinne, koska en ollut enää niin ahdistunut kotona, koska tilanne ei ollut niin vaikea. Joten miten voi olla, että asiantuntijat hoitivat minua ja satunnainen vanha tuttava soitti minulle, yllättäen ja se auttoi minua eteenpäin ja lopulta olen tässä. Miten se voi olla mahdollista? Koska asiantuntijat hoitivat minua niin sanoakseni.  John: No, olemme tehneet kyselytutkimuksia siitä, kuinka usein ihmisille… Voi ei, anteeksi, ei kyselytutkimuksia. Olemme tehneet katsaustutkimuksia siitä, kuinka usein mielenterveyspalveluissa, mukaan lukien psykiatrisissa sairaaloissa, olevilta ihmisiltä kysytään heidän kotitilanteestaan ​​tai lapsuudestaan ​​tai mistään psykososiaalisista asioista, joiden tiedämme aiheuttavan masennusta ja ahdistusta ja psykoosia. Ja kansainvälisesti valtaosa psykiatrisissa sairaaloissa ympäri maailmaa olevista ihmisistä tai mielenterveyspalveluiden piirissä olevista ei koskaan kysytä, saati sitten saa apua, heiltä ei edes kysytä masennuksen mahdollisista syistä. Oletetaan vain että heidän aivoissaan tai geeneissään on jotain vikaa. Tai annamme sille jonkin nimen ja sitten luulemme ymmärtäneemme sen. Tiedäthän: Miksi tämä henkilö on masentunut? No, heillä on asia nimeltä vakava masennushäiriö. Joten se aiheuttaa heille masennuksen, mikä on yhtä typerää kuin sanoa, että masennuksen aiheuttaa masennus. Se on kuin taaksepäin pyörivä logiikka, mikä ei tarkoita juuri mitään. Paitsi, että se antaa ymmärtää, että kyseessä on sisäinen sairaus, eikä se johdu siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu tai mitä sinulle tapahtuu jne. Joten joo, se on vähän sivuhuomautus, mutta tarkoitan, että se on osasyy siihen, miksi niin monet ihmiset käyttävät lääkkeitä, koska heiltä ei kysytä, mitä elämässäsi tapahtuu ja miten voimme auttaa sinua siinä.  Et edes tarvitse tutkimusta tietääksesi tämän. Se on ensimmäinen asia, jonka kysyt ihmisiltä. Tiedätkö, jos ystävä tulee luoksesi todella järkyttyneenä, mitä sinä sanot? Sanot: ”Mitä tapahtui? Mitä elämässäsi tapahtuu? Ja miten voin auttaa?”  Mutta ei, palvelumme, jotka olemme suunnitelleet auttamaan hädässä olevia ihmisiä, näyttävät aktiivisesti jättävän huomiotta nämä ilmeiset kysymykset. Joten se tekee minut edelleen vihaiseksi. Anteeksi, tässä on purkaus.  Piia: Juuri eilen postasin suomalaisella Facebook-sivullani mielenterveysaiheista, että mitä jos emme kutsuisi ihmisen ahdistusta ja elämän haasteita häiriöksi, miten se voisi muuttaa tapaamme auttaa ihmistä, ja joku kommentoi, että me oikeasti auttaisimme heitä ratkaisemaan varsinaisen ongelman, ja minä vastasin heille, että joo, voisiko se auttaa että ratkaistaan varsinainen ongelman lääkitsemisen sijaan.  John: Joo. Piia: Minun näkökulmastani tämä olisi naurettavaa, jos tämä ei olisi niin traagista, koska on niin paljon riskejä ja pitkän aikavälin asioita, joista emme tiedä millaisia, tai ainakin käsittääkseni meillä on monia asioita, joista emme tiedä, mikä voi liittyä pitkäaikaiseen masennuslääkkeiden käyttöön, koska siitä ei ole tutkimuksia. Sitä ei tutkita kovin usein.  Ihmisten tai lääkäreiden on helppo sanoa…  tämä on minulle on itse asiassa aivan käsittämätöntä, miten jotkut lääkärit voivat sanoa, ettemme tiedä tarkalleen, miten masennuslääkkeet tai SSRI-lääkkeet toimivat, mutta tiedämme, että jotkut masennuslääkkeiden haittavaikutukset, joita ihmiset kuvailevat saaneensa, eivät voi johtua SSRI-lääkkeistä.  Joten miten tiedämme, miten tiedämme, jos emme tiedä tarkalleen, miten nämä lääkkeet toimivat? Mietin, onko tämä jonkinlainen puolustusmekanismi, koska on järjetöntä väittää, ettemme tiedä, miten ne toimivat, mutta tiedämme, että nämä haittavaikutukset, joiden jotkut ihmiset väittävät johtuvan niistä, eivät voi johtua niistä.  John: No, tietenkin he ovat väittäneet vuosikymmeniä tietävänsä, miten masennuslääkkeet toimivat. Tämä illuusio siitä, että ne korjaavat kemiallista epätasapainoa. He eivät oikeasti tienneet, koska se ei ole totta. Mutta olet oikeassa puhuessasi tutkimuksen lyhytaikaisesta luonteesta. Joten tutkimus kertoo meille hyvin vähän positiivisista tai negatiivisista vaikutuksista 8 viikon tai ehkä 12 viikon jälkeen.  Ihmiset eivät ehkä tiedä, että saadakseen lääkkeen hyväksynnän Yhdysvaltain lääkehallinnolta tai MHRA:lta täällä Britanniassa, sinä voit pohjimmiltaan tehdä niin monta tutkimusta kuin haluat verrataksesi lääkettäsi lumelääkkeeseen, niiden on kestettävä vain 8 viikkoa tai 12 viikkoa, yleensä 8 viikkoa, ja jatketaan, kunnes voit toimittaa kaksi, jotka osoittavat jonkinasteista tehoa ja jonkinasteista turvallisuutta 8 viikon jälkeen. Joten voisit tehdä 20, jotka eivät osoita mitään tai osoittavat, että ne aiheuttavat kaikkia näitä haittavaikutuksia, ja jatkat näin. Ihan satunnaisesti tulee vastaan kaksi lopulta. Ihan sattumalta. Lähetät nuo kaksi ja se hyväksytään.  Ja sitten kysyt, miten se on mahdollista? Ja sitten katsot, kuka kontrolloi sääntelyviranomaisia ​​ja FDA:ssa, Amerikassa, melkein kaikki FDA:ssa ovat työskennelleet lääketeollisuudessa ja lääkeyhtiöissä jossain vaiheessa. Se on pyöröovi.He menevät edestakaisin.  Britanniassa mielenterveysviranomaisten toimintaa rahoittavat kokonaan lääkeyhtiöt. Joten meillä ei ole itsenäistä tieteellistä lupaprosessia, mikä on osa ongelmaa, mutta se on laajempi asia kuin masennuslääkkeet. Mutta olet oikeassa. Palatakseni masennuslääkkeisiin, olet oikeassa. Joten emme tiedä paljoakaan pitkäaikaisvaikutuksista. Voin jotenkin tiivistää sen, mitä tiedämme. Ja viittaat siihen lyhyesti omasta kokemuksestasi, että sanoit, ettet tuntenut mitään… Sanoitko, ettet tuntenut juurikaan mitään vai? Aioin puhua emotionaalisesta turrutuksesta yhtenä… Piia: Kyllä, se oli osa ongelmaa. Minulla oli lisäksi sellainen kokemus, sanotaan vaikka anekdoottimainen kokemus, joka yhtäkkiä katosi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. No esimerkiksi, minulla oli ehdottomasti rajoittunut tunne-elämä, ja itse asiassa mielestäni myös kykyni kokea empatiaa muita ihmisiä kohtaan oli vakavasti rajoittunut, koska en välittänyt niin paljon. Se oli yksi asia, jota olen miettinyt jälkeenpäin.  On pelottavaa ajatella, että olen hyvin välittävä ihminen, ja vuosien ajan se oli asia, joka ei ollut kovin ilmeinen minulle tai oikeastaan ​​kenellekään muullekaan, luulisin. Se ei ollut tämä, en tuntenut yhteyttä edes omiin tunteisiini ja vielä vähemmän kenenkään muun, jos se käy järkeen. Se on yksi asia, joka on minulle todella huolestuttava, ottaen huomioon sen määrän ihmisiä, jotka näitä lääkkeitä käyttävät, kuinka moni kenties voi tuntea samoin.  Ja toinen asia, josta aioin mainita, on se, että minulla oli joskus outoja kokemuksia siitä, että olin poissa kehostani. Tosi outoja kokemuksia. Ajattelin, että minun täytyy olla todella hullu, koska minulla on tällaisia ​​kokemuksia. Käytin myös antipsykoottisia lääkkeitä ja Lamictalia, luulen sen olevan epilepsialääke, mutta sitä käytetään ”mielialan vakauttamiseen”, niin sanoakseni. Minulla oli nuokin lääkkeet.  En koskaan maininnut kenellekään näistä outoista kokemuksista, joissa olin irtautunut kehostani ja katsoin itseäni tietyissä tilanteissa ikään kuin olisin kehoni ulkopuolella. Ne olivat hyvin häiritseviä kokemuksia. En kuitenkaan maininnut tästä kenellekään.  Jälkeenpäin aloin ajatella, että olin hyvin yllättynyt, koska ajattelin, että se oli osa minua. Se on jotain, mitä kaltaiseni ihmiset kokevat, mitä se sitten tarkoittaakaan. Sen jälkeen kun lopetin Cymbaltan käytön, nuo kokemukset katosivat. En ole koskaan kokenut sitä enää. Niinpä aloin ajatella, että.. minulla oli vielä kaksi muuta lääkettä, koska se oli ensimmäinen, jonka lopetin, tuo Cymbalta, mutta ne olot eivät koskaan palanneet. Ne eivät ole koskaan palanneet.  Joten se sai minut todella miettimään, että voi hyvänen aika, miten tämä voisi olla joillekin ihmisille, joilla on tällaisia ​​kokemuksia, jos ne johtuivat siitä, tuosta lääkkeestä, ne voivat olla ansa, uusia lääkkeitä, polyfarmasiaa. Ja jopa yksi tapa, jolla mielestäni ihmiset päätyvät käyttämään useita psykiatrisia lääkkeitä, on se, että vaikka voi olla eräänlainen ”kuherruskuukausi” SSRI-lääkkeen kanssa, koska se turruttaa tunteet, voi tuntua siltä, ​​että tämä auttaa tai tunnen oloni erilaiseksi, tämän täytyy auttaa.  Pitkällä aikavälillä se voi päätyä siihen, että okei, tämä  ei oikeastaan ratkaissut ongelmia, tai en tunne mitään. En tunne yhteyttä itseeni, tunteisiini tai muihin ihmisiin. Ongelmia näyttää olevan enemmän ja tilanne saattaa pahentua ajan myötä, eikä ole helppo nähdä polkua ensimmäisestä lääkkeestä tilanteen pahenemiseen ja lopulta useisiin lääkkeisiin. Minä en huomannut sitä. Huomaan nyt taaksepäin katsoessani, mutta en huomannut tuollaista muutosta.  John: Kun olemme tehneet kyselytutkimuksia sadoille ihmisille, yleensä noin tuhannelle. Olemme tehneet useita, ja kuvailemasi kaltaiset asiat ovat hyvin yleisiä. Joten en aio kaivaa esiin tarkkaa prosenttiosuutta, mutta yli puolet ihmisistä kuvailee emotionaalista turtumista, joka tarkoittaa tunteiden kirjon kaventumista tai sitä, etteivät he tunne mitään. Ihmiset sanovat esimerkiksi: ”Joo, en tunne oloani masentuneeksi, mutta en tunne mitään. En tunne iloa. En tunne pelkoa.”  Ja he puhuvat myös siitä, että he välittävät, juuri siitä, mitä sanoit, ja välittävät vähemmän muista ihmisistä. He eivät vain tunne yhteyttä itseensä, tunteisiinsa tai muihin ihmisiin. Joten he elävät tavallaan tässä tyhjiössä, jos voisimme sanoa niin, tässä tyhjässä tyhjiössä, mikä ehkä joillekin ihmisille tilapäisesti on parempi kuin olla todella todella todella masentunut ja itsemurha-altis. Ehkä. Ne on vain kytketty pois päältä. Se on hyvin karkea tapa tiivistää se.  Mutta kun ajattelee asiaa, tuollaiset asiat ovat oikeasti aika masentavia. Se, ettei ole pääsyä omiin tunteisiinsa ja ettei ole yhteydessä muihin ihmisiin, mikä rehellisesti sanottuna on tärkein hyvän ja turvallisen olon lähteemme tässä maailmassa, ja se on suhteemme erityisiin muihin ihmisiin, keitä he sitten ovatkaan. Eli se on kytketty pois päältä.  Ja sitten yksi viimeaikaisimmista asioista, joka on ollut… ai niin, ihmiset ovat myös puhuneet paljon siitä, etteivät tunne oloaan omaksi itsekseen. En vain tunnista itseäni. Se ei ole minä. Mutta toinen asia, joka on tullut esiin viime aikoina, on seksuaalisen toimintahäiriön yleisyys, joka on hyvin yleinen, tiedäthän, vain viimeiset viisi vuotta, tai ehkä muut ihmiset ovat kiinnittäneet siihen huomiota, enkä minä, mutta tutkimuksissa siitä tuntuu puhuttavan paljon nyt.  Ja se on toinen lähde, tiedäthän, läheisyys, toinen hyvän olon lähde. Joten me teemme asioita, nämä lääkkeet tekevät asioita, jotka saavat ihmiset tuntemaan olonsa… En tiedä, tuntevatko he olonsa masentuneemmiksi, koska he eivät oikeasti voi tuntea mitään, mutta ne ovat masentavia asioita, koska he eivät ole yhteydessä muihin ihmisiin tai eivät pysty olemaan seksuaalisia vai… Ja tämä on ennen kuin edes puhumme siitä, että nämä lääkkeet lisäävät itsemurha-alttiutta merkittävällä osalla ihmisistä. Yleensä vain muutaman ensimmäisen viikon ajan. Joten jos selviät noista ensimmäisistä viikoista itsemurha-alttiudessa, olet ok siinä mielessä. Mutta kuinka outoa, että lääke jonka on tarkoitus lievittää masennusta, lisää itsemurha-alttiutta merkittävällä osalla ihmisiä. Eikä kyse ole vain nuorista ihmisistä.  Muutaman ensimmäisen vuoden aikana, kun tämä tuli ulos, luulimme sen olevan vain 16–25 vuoden ikäryhmä. Se ei ole. Se on yleistä, se on yleistä. Se on todella outoa.  Miksi on lääke, jonka… En tiedä, se kuulostaa yksinkertaistukselta, mutta jos syöpälääkkeen on osoitettu lisäävän syöpää… Kuinka kauan se pysyisi markkinoilla? Joten joo, olen taas täällä taas purkamassa, mutta… haittavaikutusten luettelo, kun olet päässyt yli noista 8 viikon tutkimuksista ja katsonut sitä, koska kyselyihin sisältyy tietenkin ihmisiä tosielämässä, jotka ovat käyttäneet sitä kuukausia tai vuosia tai mitä tahansa.  Se ei ole satunnaistettu otos, joten se ei ole millään tavalla täydellistä tiedettä, mutta nämä ovat suurimmat tutkimukset, joita on koskaan tehty, ja on ihmisiä tosielämässä ja joskus, kuten sinun tilanteessasi, jotka katsovat taaksepäin ja ymmärtävät paremmin sellaisen näkökulmasta, että he ovat tulleet ulos toisesta päästä, jotkut heistä näkevät sen joskus selkeämmin, mitä he ovat käyneet läpi. Joten kyllä, se on erittäin, erittäin huolestuttava haittavaikutusprofiili. Eikä ihmisille kerrota noista vaikutuksista. Eikä se ole vain mielipide, vaan olemme tutkineet sitäkin. Emme ole edes vielä päässeet vieroitusoireisiin, mutta tiedämme, ettei ihmisille todellakaan kerrota siitä, mutta heille kerrotaan siitä harvoin. Joillekin ihmisille kerrotaan itsemurha-alttiudesta ensimmäisten viikkojen aikana, mutta on monet muut vaikutukset, emotionaalinen latistuminen, mistä ihmisille ei oikeastaan ​​kerrota. Joten, ja se on, tiedäthän, voidaan sanoa, että se on epäeettistä, koska se rikkoo tärkeää tietoon perustuvan suostumuksen periaatetta. Joten, anteeksi, useita aiheita. Joten, pysähdyn hetkeksi. Yritän antaa liikaa tietoa. Piia: Haluan vain mainita, että  puhuimme siitä, kuinka usein näitä käytetään, kuinka monet ihmiset käyttävät näitä lääkkeitä. Joten vaikka onkin joitakin melko harvinaisia ​​sivuvaikutuksia tai haittavaikutuksia, mielestäni meillä on paljon ihmisiä, jotka saattavat kokea niitä ymmärtämättä, että ne liittyvät näihin lääkkeisiin, koska näiden käyttö on niin yleistä, että jopa nämä niin sanotut harvinaiset haittavaikutukset voivat koskea useampia ihmisiä kuin haluamme ajatella.  John: Ne eivät ole harvinaisia, yksikään luettelemistani. On joitakin muita, jotka ovat melko harvinaisia.  Piia: Joo, puhuin harvinaisemmista, mutta halusin vain sanoa, että jopa harvinaiset ovat meille ongelma, koska niin monet ihmiset käyttävät näitä lääkkeitä. Joten siksi halusin tuoda esiin ajatuksen, että jopa harvinaiset vaikutukset ovat melko yleisiä, kun tarkastellaan maailmanlaajuista väestöä, koska näiden lääkkeiden käyttäjien määrä on niin valtava. Yksi asia, josta olen kuunnellut ihmisten kokemuksia ja lukenut, on PSSD. Voisitko ehkä sanoa siitä jotain?  John: No, se on seksuaalinen toimintahäiriö, emmekä valitettavasti tiedä siitä tarpeeksi. En usko, että meillä on vielä kovin hyvää arviota siitä, kuinka yleinen se on. Se on yleistä, mutta emme todellakaan tiedä, kuinka paljon se on,emmekä myöskään tiedä varmasti, kuinka kauan se kestää. Tarkoitan, että jotkut kuvailevat sitä lääkkeiden suorana vaikutuksena. Jotkut näkevät sen pikemminkin vieroitusvaikutuksena. Se ilmenee joillakin ihmisillä vasta vieroitusprosessin aikana emmekä ole vielä päässeet vieroituksen pariin, mutta tulemme siihen. Ja sitten on kysymys, onko se pysyvää, mikä on kysymys monien näiden haittavaikutusten kohdalla, koska emme kirjaimellisesti tiedä, koska emme ole tehneet… Tiedäthän, tarvitaan 5–10 vuotta kestäviä tutkimuksia sen selvittämiseksi, onko jokin pysyvä.  Joten emme tiedä, ja nämä ovat asioita, jotka sinun pitäisi tietää ennen lääkkeen määräämistä, eikä alkaa löytää niitä 30–40 vuotta sen jälkeen, kun lääkkeet ovat olleet markkinoilla. Joten, mutta kyllä, se on hyvin vakava, tarkoitan, että sillä on monia muotoja, mutta yksinkertaisimmillaan se on sukupuolielinten puutumista. Joten ihmiset eivät pysty kokemaan mitään seksuaalista kiihottumista.  Ja ehkä yksi syy siihen, miksi se näyttää olevan yksi viimeisistä havaitsemistamme vaikutuksista, on se, että siitä on noloa puhua. En tarkoita, että mistään näistä asioista olisi helppo puhua, mutta se on aika vaikea asia kertoa lääkärille tai ystäville tai kenelle tahansa, jolta yleensä saa tukea. Mutta joo, olemme huomanneet, että liian myöhään, mutta myöhemmin kuin pitäisi.Instituutti, jonka puheenjohtaja olen ja jonka mainitsit, Institute of Psychiatric Drug Withdrawal, järjestää seminaarin tästä ensi kuussa. Jos ihmiset haluavat mennä verkkosivustolle, voimme laittaa sen esille, ehkä instituutin verkkosivustolle, jossa on joitakin johtavia puhujia, kuten David Healy ja yksi tai kaksi organisaatioiden jäsentä, jotka ovat olleet, tiedäthän, itseapuryhmiä Facebookissa ja niin edelleen, jotka ovat edistäneet tietoisuutta. Joten kokoamme yhteen asiantuntijoita ja palvelunkäyttäjiä järjestääksemme webinaarin tästä ensi kuussa.  Mutta joo,se on todella tärkeää, todella huolestuttavaa, eikä ihmisille todellakaan kerrota siitä kun he ovat lopettaneet masennuslääkkeiden käytön.  Piia: Joo. Palatakseni yhteen aiheeseen, josta puhuimme vähän aiemmin, mainitsit tuon Moncrieffin sateenvarjokatsauksen parin vuoden takaa. Niin kun mainitsin siitä, että jotkut lääkärit sanovat, että me emme tiedä tarkalleen miten tämä lääke toimii, oli mielenkiintoista kuunnella ja lukea, mitä nämä valtavirran psykiatrit, miten he käsittelivät tuota katsausta, koska se on yksi niistä asioista, joka tulivat esiin, kuten ”emme ole koskaan sanoneet, että kyse on yksinkertaisesta serotoniinin epätasapainosta”, ”kukaan ei ole koskaan ajatellut…”. Outoja selityksiä ja tällaisia ​​​​suunnanmuutoksia, ja siihen minä viittasin, ”emme tiedä tarkalleen miten nämä toimivat, mutta se ei voi aiheuttaa sellaisia ​​​​asioita”, mikä on mielestäni vähän uskomatonta, ottaen huomioon, että jos en ole väärässä, serotoniini on pohjimmiltaan koko kehon kemikaali. Joten mistä tiedämme, ettemme sotke paljon useampia järjestelmiä kuin he haluaisivat ajatella? John: Kyllä. No, yksi tutkimuksen aukoista on, mitkä ovat keinotekoisten salpausten tai tehostajien käyttöönoton todelliset vaikutukset erilaisiin neuro… Meillä on sama ongelma psykoosissa, koko dopamiinikysymys siellä. Kun estät dopamiinijärjestelmän toiminnan antipsykoottisilla lääkkeillä, neuronit alkavat tuottaa enemmän dopamiinia. Joten… se selviää toiselle kertaa.  Mutta joo, kun keinotekoisesti aiheutat sen, ja koska lääkkeet vaikuttavat kemiallisesti, ne aiheuttavat aivojen poikkeavuuksia, koska ne vaikuttavat normaaliin aivoon, jossa ei ole mitään vikaa, ja tietenkin niillä on vaikutuksia aivoihin ja välittäjäaineisiin. Ja Joanna Moncrieff, psykiatri, johon jatkuvasti viittaamme, puhuu lääkkeiden sairausmallista, joka on perinteinen malli, jossa kuvitellaan, että lääkkeet korjaavat jonkin kuvitellun epätasapainon, ja lääkekeskeisestä lähestymistavasta, jossa puhutaan siitä, mitä lääkkeet todella tekevät. Unohda häiriöt, ja katso mitä lääkkeet todella tekevät.  Ja rehellisyyden nimissä, emme oikeastaan ​​tiedä, tiedäthän, emme todellakaan tiedä pitkällä aikavälillä. Emme tiedä näiden lääkkeiden vaikutuksia, joita määrätään nuorille ja lapsille, mistä emme ole puhuneet, vaikka niiden määrä on valtavasti kasvussa, erityisesti Amerikassa, mutta myös täällä Britanniassa. Puhumme 5–10-vuotiaista, joille määrätään nyt masennuslääkkeitä, mikä kauhistuttaa minua. Meillä ei ole aavistustakaan, mitä se tekee kehittyville aivoille. Mutta he tekevät sitä joka tapauksessa. Joten joo, emme tiedä. Mutta puhuit reaktiosta Joanna Moncrieffin sateenvarjokatsaukseen siitä. Se oli itse asiassa hysteeristä. Tarkoitan, että tässä saagassa on aika monia nauru- tai itkuhetkeä, eikö olekin, Piia? Joskus on pakko nauraa.  Noin kolmannes vastauksista oli hyvin tylysti ”emme koskaan sanoneet sitä”. Niin. ”Mistä sinä puhut?” Ja tiedätkö, samana päivänä kun he niin sanoivat, saatoit mennä American Psychiatric Associationin verkkosivuille tai mihin tahansa, he sanoivat sitä edelleen. Toinen kolmannes keksi tämän loistavan idean. ”No, ainoat ihmiset, jotka ovat koskaan sanoneet noin, ovat Joanna Moncrieff ja John Read ja kaikki ne antipsykiatriset ihmiset, jotka ovat keksineet sen saadakseen meidät näyttämään huonoilta.”  Ja loput kolmannekset sanoivat, että se on totta. ”Kuinka kehtaat väittää, ettei taustalla ole kemiallista epätasapainoa”. Se oli, se oli todellakin aika… ja Joanna kirjoitti melkoisen ilmatiiviin vastauksen kaikkiin näihin omituisiin puolustusreaktioihin. On kai ymmärrettävää, että he ovat puolustuskannalla. Jos olet uskonut johonkin pitkään ja julkisesti kannattanut sitä, ja se on osoitettu vääräksi, tuskin sanot “Kiitos, että huomautit siitä”. Menet puolustuskannalle. Mutta joka tapauksessa, kyllä,nämä ovat reaktioita joihinkin, tiedäthän, huomautuksiin siitä, mitä tutkimukset todella sanovat, mikä on aina aika mielenkiintoista.    Vieroituksesta   John: Mutta mielestäni meidän pitäisi puhua vieroitusoireista hetken ennen kuin aika loppuu, koska aika aina lentää niin nopeasti, kun puhumme. Vuosikymmenten ajan viesti, jonka lääkeyhtiöt antoivat psykiatreille ja lääkäreille ja välittivät sitä potilaille sanomalla, että masennuslääkkeillä ei ole vieroitusoireita. On olemassa asia, jota kutsutaan lopetusoireyhtymäksi, joka keksittiin vuonna 1997 lääkeyhtiöiden konferenssissa Amerikassa, jossa… meillä on tästä kokouksesta pöytäkirjoja.  “Emme saa kutsua niitä vieroitusoireiksi, koska meidän on erotettava se bentsodiatsepiineista ja opiaateista. Joten kutsumme sitä, jos meidän on pakko puhua siitä ollenkaan… Yritämme olla puhumatta siitä, mutta jos täytyy, kutsumme sitä lopetusoireyhtymäksi”, ja sitten he julkaisivat lausunnon.  Siellä oli pieni äänestys, heitä oli noin kahdeksan. He äänestivät tai keskustelivat siitä, kuinka kauan meidän pitäisi sanoa sen kestävän, ja he päättivät, että se on kahdesta neljään viikkoa. Ei, ei tutkimuksia, he vain päättivät, että tämä on sana, jonka laitamme esille kahdesta neljään viikkoon, ja se on lievä, joten kenenkään ei tarvitse huolehtia siitä.  Voit lukea täsmälleen samoja sanoja vuosikymmeniä Britannian kuninkaallisen psykiatrikollegion verkkosivuilta, Amerikan psykiatriyhdistyksen verkkosivuilta toistavan vain tätä roskaa lääkeyhtiöiltä. Joka tapauksessa, lyhyesti sanottuna tiedämme nyt, James Davis ja Hampton julkaisivat katsauksen vuonna 2019, josta tuli melko tärkeä katsaus, tärkeämpi kuin tuolloin tajusimme.  Tuolloin oli vain 14 tutkimusta ja arvioimme kaikkia näitä tutkimuksia tarkastellessamme, että keskimäärin 56 % ihmisistä kokee vieroitusoireita yrittäessään lopettaa masennuslääkkeiden käytön tai jopa vähentää niiden käyttöä. Näistä keskimäärin 46 % kuvaili vaikutuksia vakaviksi, kun heille annettiin vaihtoehtoina lievä, keskivaikea tai vakava. Monissa tutkimuksissa puhuttiin ihmisistä, jotka yrittivät viikkoja, kuukausia tai joskus vuosia päästä eroon lääkkeistä, mutta eivät onnistuneet siinä, tai onnistuivat lopulta, mutta se kesti pitkään.  Sitten jotkut meistä kampanjoivat saadakseen tämän julkisuuteen. Se sisälsi valituksen tekemisen Royal College of Psychiatrists -järjestöä vastaan, jonka puheenjohtaja väitti julkisesti, että se on vain 2–4 viikkoa jne. Mutta Public Health England teki asiasta laajan selvityksen vuonna 2009, mikä oli erittäin hyödyllistä.  Joka tapauksessa, rehellisyyden nimissä, Royal College of Psychiatrist teki täydellisen täyskäännöksen ja vuonna 2022 heidän verkkosivustonsa muuttui täysin, ja he puhuvat nyt oikein pitkäaikaisista, vakavista vieroitusoireista ja siitä, kuinka ihmisten on lopetettava hitaasti ja varovasti. Ja NICE-ohjeet, jotka ovat National Institute of Clinical and Health Excellence -instituutin viralliset ohjeet, ovat myös muuttuneet.  Joten olemme tehneet todellista edistystä, mutta emme ole vieläkään saaneet sitä tietoa perille riittävälle määrälle yleislääkäreitä. Eikä meillä ole myöskään tärkeintä seuraavaa askelta, joka on erillisten palveluiden tarjoaminen ihmisille, jotka yrittävät lopettaa.  Isossa-Britanniassa meillä on koko maassa vain yksi klinikka, joka on perustettu auttamaan ihmisiä lopettamaan psykiatristen lääkkeiden käytön, ja siinä työskentelee 1,5 ihmistä. Tiedän, että monissa maissa ei ole olemassa mitään erityisiä palveluita. Ihmiset tukevat toisiaan Facebook-ryhmissä. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset useissa Facebook-ryhmissä auttavat toisiaan tekemään sitä, mitä ammattilaisten pitäisi tehdä. Mutta tietämättömyytensä vuoksi he eivät tee niin, koska he ovat nieleneet lääkeyhtiön viestin.  Palaamme takaisin tilanteeseen, jonka kuvailit alussa, jossa niin monet ihmiset yrittävät kertoa lääkäreilleen vieroitusoireista ja saada tukea päästäkseen vähitellen ja hitaasti ja varovasti eroon lääkkeistä, ja heille sanotaan, että ei tämä on todiste siitä, että sinun on jatkettava niiden käyttöä. Itse asiassa meidän on luultavasti lisättävä annostusta, koska masennuksesi tai ahdistuneisuutesi on selvästi palaamassa. Sitä kuvailit. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana, mutta ainakin olemme vahvistaneet sen tosiasian, että sitä on olemassa, mutta että se on yleistä ja usein vakavaa ja pitkäkestoista.  Olemme saaneet samanlaisen vastareaktion tähän. On ollut kaksi tai kolme erittäin huonosti tehtyä katsausta, jotka yrittävät todistaa, että arviomme oli liioiteltu. Ja on ollut katsauksia, joissa on tarkasteltu vain kahdeksan viikkoa kestäviä tutkimuksia ja sanottu, että no, vieroitusoireita ei loppujen lopuksi ole kovin paljon. Mistä he puhuivat? Ja ne päädytään julkaisemaan. Outoa.  Joten kun olemme tässä, minun on korostettava kahta asiaa siltä varalta, että unohdan. Ensinnäkin, ja tiedän, että olisit samaa mieltä tästä, koska olemme sanoneet tämän kuuntelijoille aiemmin, kenenkään ei pitäisi tehdä päätöksiä lääkityksen lopettamisesta tai vähentämisestä yhden podcastin kuuntelun perusteella. Voit mennä hakemaan lisätietoja, lukea lisää tai keskustella lääkityksen määrääjän kanssa, mutta älä muuta mitään yhden podcastin kuuntelun perusteella.  Ja jos ja kun päätät yrittää lopettaa lääkityksen, käydään läpi nopeasti, on olemassa joitakin kultaisia ​​sääntöjä, jotka perustuvat tutkimuksiin. Useimpien ihmisten kohdalla sinulla on paremmat mahdollisuudet lopettaa lääkitys, jos teet sen hyvin hitaasti. Ei kaikilla. Jotkut ihmiset, tiedäthän, olemme kaikki erilaisia. Jotkut ihmiset onnistuvat jotenkin vain heittämään lääkityksen pois ja ovat kunnossa tai se menee hyvin nopeasti kahdessa tai kolmessa viikossa. Useimmilla ihmisillä se kestää viikkoja, kuukausia, joskus vuosia.  Sinun on tehtävä se yksilöllisesti. Älä anna kenenkään kertoa sinulle, että on olemassa taikakaava, kuten pudota 10, 10 ,10 tai leikkaa se puoliksi viikoksi ja lopeta sitten tai mitään sellaista. Sen täytyy olla yksilöllistä omaan tahtiin. Eli se on yritystä ja erehdystä. Kokeile pientä pienennystä. Katso, miten se menee. Jos vieroitusoireet häviävät jonkin ajan kuluttua, kokeile toista pientä pienennystä.  Mutta ole valmis palaamaan takaisin ylös, koska elämäsi jatkuu edelleen. Stressaavia tapahtumia on edelleen meneillään. Joten se ei ole epäonnistuminen. Useimmat ihmiset tekevät sen näin. Hitaasti alaspäin. Olen pahoillani. Minun siksak-tyylini tekee sen noin eikä noin. Ja toinen tieto, jonka Mark Horowitz ja muut ovat vakiinnuttaneet erittäin tärkeässä Maudsley Deprescribing Guidelines kirjassa, jotka on ollut olemassa viime vuodesta lähtien, on se, että sinun on vähennettävä prosenttiosuudella edellisestä annoksesta. Joten jokainen vähennys on pienempi kuin edellinen. Ja se on erityisen tärkeää aivan lopussa. Ja virhe, jonka monet ihmiset tekevät, on se, että he lähestyvät loppua ja heittävät sen pois. Silloin annosta täytyy vähentää pienemmillä annoksilla aivan lopussa. Eli tässä on vain yleisiä ohjeita. Tästä aiheesta on paljon tietoa verkkosivuillamme, esimerkiksi instituutissa tai kirjassa, josta mainitsin, Maudsley Deprescribing Guidelines, tai netissä on nykyään paljon tietoa tuosta viimeisestä. Tekninen termi sille on hyperbolinen vähennys, jossa käytetään prosenttiosuuksia, ja joskus siihen liittyy nestemäisen muodon yrittäminen tai jotain. Muuten jotkut ihmiset päätyvät leikkaamaan pillereitä ja laskemaan rakeita, mikä on aika hankalaa.  Minusta on aina tärkeää saada perustietoa, koska sitä ei aina saa lääkäreiltä, ​​koska he eivät tiedä, he eivät vielä tiedä. Yritämme saada tätä tietoa vähitellen.  Piia: Joo, on yksi asia, jota haluaisin ehdottaa ihmisille, jos he päättävät lopettaa, ja valmistaudu, tee vieroitussuunnitelma. Yksi lisävinkki, jonka haluaisin antaa, on se, että kun lopetat näiden lääkkeiden käytön ja tunteesi palaavat, mielestäni on hyvä idea puhua läheistesi, perheenjäsentesi, ystäviesi kanssa ja kertoa heille, mitä tapahtuu, että lopetat näiden lääkkeiden käytön.  Koska he voivat pelästyä, kun tunteet nousevat uudelleen pintaan. Se on yksi niistä asioista, joka… onneksi mieheni oli hyvin rauhallinen, kun tunteeni alkoivat nousta uudelleen pintaan. Ja käytännössä hän ei koskaan tiennyt, mitä häntä odotti, kun hän palasi töistä kotiin. Enimmäkseen itkevä vaimo, minkä tahansa takia mitä olin juuri nähnyt. Esimerkiksi söpöt ankanpoikaset kävelemässä videolla. Olin juuri katsonut ja itkin silmäni päästäni, koska oli aivan liikaa käsitellä näitä söpöjä keltaisia ​​ankanpoikasia.  No niin, ja sitten yksi hauskimmista hetkistä oli se, kun katsoin videon. Jos haluatte mennä katsomaan sen videon, joka sai minut todella itkemään silmät päästäni. Se on, löydätte sen YouTubesta hakemalla ”silent owl flight”. Luulen, että sieltä se löytyy. Pöllö lensi mikrofonin edessä eikä ääniaallossa ollut piikkejä tai mitään sellaista. Se sai minut itkemään.  Joten haluan vain sanoa hyvin selvästi, että valmistakaa myös läheisenne kertomalla heille siitä, että saatan tulla hyvin tunteelliseksi. Saatan tulla tunteellisempi kuin mihin olette tottuneet, varsinkin jos koet puuduttavia vaikutuksia hyvin, hyvin voimakkaasti. Joten mielestäni se auttaa myös valmistautumaan, jotta he eivät pelkää. John: Erittäin hyviä neuvoja. Erittäin hyviä neuvoja. Kyllä.    Lääkeyhtiöiden vaikutus   Piia: Vielä yksi lisähuomautus siihen, mitä aiemmin mainitsit  lopetusoireyhtymästä. Yksi asia, jossa tunsin itseni petetyksi lääkkeissä, oli markkinoinnin, asemoinnin ja brändäyksen määrä, joka näihin lääkkeisiin sisältyy, kuten se, miten nämä psykiatriset lääkkeet asemoidaan ja miten niistä puhutaan.  Se oli yksi niistä asioista, jotka  olivat minulle erittäin pettymys, ettei se ollut niin tieteellistä kuin olin luullut. Kyse oli enemmän markkinoinnista, myynnistä, brändäyksestä ja tästä asemoinnista, kuten meidän täytyy erottautua bentsodiatsepiineista, joten meidän on kutsuttava sitä jotenkin eri nimellä kuin riippuvuus tai jokin muu. Joten lopetusoireyhtymä se olkoon. John: Joo. Lääkeyhtiöt ovat selvästi syyllisiä monella tapaa, mutta samaan aikaan he vain tekevät työtään. Heidän tehtävänsä on maksimoida voitto osakkeenomistajilleen. Ja kuten minkä tahansa yrityksen, joka yrittää myydä jotain, heidän mainoksensa eivät ole totta. Emme me oikeasti usko, että pesuaine pesee vaatteet valkoisemmiksi kuin valkoiset?  Ja me hyväksymme,että he ovat vain yritys, joka puhuu hölynpölyä myydäkseen meille asioita. Ja he tekevät sitä valitettavasti myös lääketieteen maailmassa. Joten turhautumiseni ei oikeastaan ​​kohdistu niinkään heihin, vaikka olisi mukavaa, jos he olisivat hieman eettisempiä, vaan psykiatrian ammattikuntaan, joka on unohtanut, mikä on oikea raja lääketieteellisen tieteenalan ja voittoa tavoittelevan teollisuuden välillä.  Tietenkin on oltava vuorovaikutuksessa, mutta on oltava rajat ja standardit, ja on oltava tieteellinen ja eettinen eikä vain toisteta lääkeyhtiöiden sanomaa. Mutta seuraa rahaa. Lääkeyhtiöt ovat heittäneet niin paljon rahaa ammattijärjestöihin ja tutkimuslehtiin, jotka kaikki julkaisevat lääkeyhtiöiden mainoksia. Amerikassa koko neuropsykofarmakologian tiedekunta on lääkeyhtiöiden omistuksessa. Kyse ei ole vain yhden professorin nimittämisestä sinne. He omistavat osan tiedekunnista.  Suurin osa jatko-opinnoista Amerikassa lääkäreiden valmistumisen jälkeen on lääkeyhtiöiden rahoittamaa ja ylläpitämää. He ovat kadottaneet rajan itsensä ja voittoa tavoittelevan teollisuuden välillä. Se heidän on palautettava, ennen kuin he voivat saada takaisin yleisön luottamuksen. Uskon, että psykiatrian piirissä on monia psykiatreja, jotka yrittävät tehdä niin, ja he ovat erittäin turhautuneita ammattijärjestöihinsä, jotka eivät ota asianmukaista kantaa lääkeyhtiöihin kaiken sen rahan takia, josta he hyötyvät.  Tiedän, että tämä on pelkistys, mutta tiedäthän useimmilla alueilla, jos haluat tietää, mitä tapahtuu, seuraat rahaa, eikö niin? Ja pelkäänpä, että se pitää paikkansa tällä alalla. Ja vaikka ajattelemmekin toimivamme näyttöön perustuvassa maailmassa, pelkäänpä, että psykiatria ei ole sitä. Hieman saarnaavaa. Anteeksi.    Lopuksi   Piia: Luulen, että meiltä on loppumassa aika tässä jaksossa. Ja seuraava jaksomme on muutaman kuukauden kuluttua. Ehkä toukokuussa, ja aiheemme on antipsykootit. Joten jatkamme tätä sarjaa, ja meillä on ainakin psykoosi ja mielestäni vaihtoehdot myös suunnitelmissamme tulevaisuutta varten.  Ja haluaisin sanoa katsojillemme, että jos pidät näistä jaksoista, vaikka nämä ovat haastavia aiheita ja mielestäsi näistä aiheista pitäisi keskustella enemmän, jaa tämä jakso ystävillesi ja kerro ihmisille, että kyseenalaistamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin. Mielestäni tämä on meille todella tärkeä keskustelunaihe ja ihmisten on hyvä todella ymmärtää ongelmat, joita meillä on, kun käytämme tätä nykyistä ajattelutapaa, ja miksi tarvitsemme paradigman muutoksen mielenterveydessä. Onko jotain mitä haluaisit sanoa lopuksi?  John: No, kyllä, vain muistuttaakseni ihmisiä, etteivät he lopettaisi lääkkeiden ottamista tai vähentäisi niitä tämän podcastin takia, ja myönnän, että jotkut ihmiset kokevat nämä lääkkeet hyödyllisiksi.  Ja vielä kerran muistuttaakseni, että jos aiot lopettaa, tee se hyvin hitaasti ja varovasti omalla tavallasi ja hyvin hitaasti aivan lopussa. Ja vain kiittääkseni sinua Piia, että järjestit tämän kaiken. Nautin todella keskustelusta kanssasi. Mielestäni on todella tärkeää, että ihmiset käyvät näitä keskusteluja. Joten kiitos paljon, että pyysit minua ja järjestit kaiken tämän. Arvostan sitä.  Piia: Ja kiitos. Arvostan aikaasi, ja että käytit aikaasi täällä kanssani keskustellaksesi näistä aiheista. Ja nyt lopetetaan tältä päivältä. Hei hei. John: Hei hei.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? toivoa toipujan polulle The post Mitä sinun täytyy tietää masennuslääkkeistä | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatriset diagnoosit – Professori John Read | Tämä jakso on osa keskustelusarjaa, jota teen yhdessä professori John Readin kanssa. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Lisään suomenkielisen tekstityksen videoon piakkoin.   Psykiatriset diagnoosit – Professori John Read   Kirjasuositukset: A Straight Talking Introduction to Psychiatric Diagnosis – Lucy Johnstone A Straigh Talking Introduction to the Power Threat Meaning Framework – An Alternative to Psychiatric Diagnosis – Mary Boyle & Lucy Johnstone Drop the Disorder – Edited by Jo Watson   Johdanto   Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja olen täällä tänään kolmatta jaksoa varten professori John Readin kanssa. Mukava olla täällä kanssasi, John. Ja teemme tämän jakson psykiatrisista diagnooseista osana sarjaamme, jossa haastamme mielenterveyden lääketieteellisen mallin – ja peräänkuulutamme inhimillisiä, näyttöön perustuvia palveluja, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia. On todella ilo olla täällä kanssasi jälleen ja keskustella näistä tärkeistä aiheista. John: Mukava olla täällä. Säädän vähän ääntä. Mukava olla täällä. Hyvää uutta vuotta kaikille – vähän myöhässä tosin. Piia: Kyllä. Samoin minunkin puolestani. Ja lyhyenä esittelynä: jos joku ei tunne sinua, olet kliinisen psykologian professori Itä-Lontoon yliopistossa sekä Kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja. Ja minä olen entinen psykiatrinen potilas, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja monista asioista innostuva ihminen. Tykkään käyttää erityisesti blogia, kuvituksia ja podcastiani haastamaan psykiatrian valtavirran näkemyksiä, koska koen, että tästä aiheesta on paljon puhuttavaa. Miten voisimme tehdä asioita paremmin, auttaa ihmisiä paremmin ja ajatella näitä asioita eri tavalla? Ja juuri sitä me täällä teemme: keskustelemme näistä teemoista ja tarjoamme vaihtoehtoja ja ideoita siitä, miten voisimme edetä parempaan suuntaan. Mutta tänään aiheena ovat psykiatriset diagnoosit. Ajattelin, että voisin ehkä jakaa hieman omaa tarinaani lähtökohdaksi. Olen aiemmin maininnut, että olen lopettanut lääkityksen useita vuosia sitten. Itse asiassa tämän vuoden lopussa tulee 10 vuotta siitä, kun olen ollut ilman lääkkeitä, eli siitä on jo melko pitkä aika. Aloitin ensimmäisen lääkkeen lopettamisen omatoimisesti, koska en saanut psykiatria suostumaan siihen. Hän oli hyvin huolissaan ja sanoi, että tämän diagnoosin kanssa ei todennäköisesti ole hyvä idea lopettaa lääkitystä. Siksi päätin aloittaa itse. Sen jälkeen menin takaisin hänen luokseen keskustelemaan lopuista lääkkeistä ja pyysin häntä tekemään minulle vieroitussuunnitelman. Ja jälleen kävimme saman keskustelun: tämän diagnoosin kanssa se ei ole kovin hyvä idea. Diagnoosini oli tuolloin skitsoaffektiivinen häiriö, ja se oli ollut sama jo useiden vuosien ajan. Päädyin pitämään hänelle eräänlaisen miniluennon psykiatrisen diagnoosijärjestelmän historiasta: siitä, miten se on syntynyt, mitä tiedän psykiatrian historiasta ja koko järjestelmän taustoista. Kerroin hänelle käytännössä, että minä tiedän. Tiedän tämän diagnoosijärjestelmän ongelmista. Ja tämän miniluennon jälkeen hän sanoi minulle, että psykiatria ei ole tarkka tieteenala, ja että potilas voi saada kolme eri diagnoosia riippuen siitä, kenen vastaanotolla käy ja missä vaiheessa sairautta tai elämäntilannetta on. Ja että tämä diagnoosi, joka minulla oli, on eräänlainen psykiatrian “romukoppa”, sellainen, johon päädytään usein silloin, kun mikään ei oikein sovi. Olin järkyttynyt. Tarvittiin tuo miniluento ja se, että kerroin mitä tiedän, ennen kuin hän ylipäätään sanoi mitään siihen suuntaan, että ehkä siinä, mitä sanon lääkkeiden lopettamisesta, voisi olla jotain perää. Ehkä voisimme käyttää tätä lähtökohtana. Mitä sinä ajattelet, voimme puhua psykiatristen diagnoosien hyvistä ja huonoista puolista sekä vaihtoehdoista,  mutta mistä haluaisit aloittaa?   Diagnoosien hyödyt   John: No, tuo on mielenkiintoinen tarina, Piia. Ja uskon, että on melko tavallista, että diagnooseja käyttävät ihmiset eivät myönnä niiden epätarkkuutta ja subjektiivisuutta. Oli psykiatrilta hyvä asia myöntää, että eri ihmisiltä voi saada eri diagnoosin. Mutta kuten sanoit, useimmille tätä ei kerrota. Heille annetaan diagnoosi ikään kuin se olisi yhtä luotettava ja pätevä kuin useimmat lääketieteelliset diagnoosit, vaikka se ei ole sitä. Sait siis lopulta rehellisen vastauksen, mutta olisi ollut hyödyllistä kuulla se aiemmin. Ja olisi tärkeää, että useammat ihmiset kuulisivat tämän: diagnoosit ovat parhaimmillaankin arvioita tai arvauksia siitä, mitä saattaa olla meneillään. Kun luennoin opiskelijoille psykiatrisista diagnooseista, aloitan aina positiivisista puolista, koska niitäkin on. On syitä, miksi lääkärit, psykologit ja muut käyttävät diagnooseja. Perusajatus on se, että jos niputetaan erilaisia asioita yhteen ja annetaan niille nimi, syntyy jonkinlainen kategoria, yhteinen kieli. Esimerkiksi omalla alallani, psykoosissa: jos kutsutaan äänten kuulemista, paranoidisia ajatuksia, ajattelun häiriöitä ja muita vastaavia ilmiöitä… Voit tarkastella näitä ilmiöitä yksittäin, tai voit ryhmitellä ne yhteen kategoriaan ja antaa niille nimen, jonka kaikki tunnistavat. Se on tavallaan se kokoelma asioita. Näin voidaan tehdä myös tutkimusta. Jos esimerkiksi haluat tutkia niin sanottua pakko-oireista häiriötä, sinun täytyy tietää, että ryhmittelemme yhteen monia asioita, kuten käsien toistuvaa pesemistä tai tarvetta tarkistaa yhä uudelleen, että ovi on lukossa ennen kuin lähdet kotoa. Jos tarkastelet näitä asioita erikseen, et pääse kovin pitkälle. Mutta jos etsit tietoa pakko-oireisesta häiriöstä, löydät valtavasti tutkimusta, koska muutkin käyttävät samaa termiä. Eli hieman pitkästi sanottuna kyse on yhteisestä kielestä, jolla on joitakin etuja. Ja ihmisaivot tekevät tätä joka tapauksessa, ne luokittelevat asioita ja nimeävät niitä. Se on väistämätöntä. Mutta tällä alalla on tärkeää, että ne asiat, joita ryhmittelemme yhteen, oikeasti kuuluvat yhteen ja auttavat meitä ymmärtämään jotain. Diagnoosin tekemisen idea, kuten lääketieteessä yleensäkin, on tunnistaa kaksi keskeistä asiaa, syyt ja ehkä vielä tärkeämpänä hoito. Se on diagnoosin tarkoitus. Kysymys kuuluu, tekevätkö psykiatriset diagnoosit tätä? Väittäisin, että pääosin eivät. Mutta pysytään vielä hetki positiivisissa puolissa, luokittelun ja yhteisen kielen lisäksi. Diagnoosi luo eräänlaisen selityksen, tai oikeastaan illuusion selityksestä. Kun menemme lääkäriin ja kuvailemme oireitamme, oli kyse sitten fyysisistä tai psyykkisistä oireista, viimeinen asia, jonka haluamme kuulla, on että ”en tiedä, mistä on kyse”. Haluamme kuulla: ”Tiedän, mistä on kyse. Tämä on se tai tämä on jokin tietty häiriö.” Se voi tuoda suurta helpotusta, erityisesti mielenterveyden ja psyykkisen kuormituksen alueella, kun asiantuntija kuuntelee ja sanoo, tiedän, mikä tämä on. Se tarkoittaa, että muillakin on sama asia. Et ole yksin. Toivottavasti se tarkoittaa myös, että ammattilainen tietää, mitä tehdä, koska hän on nähnyt tämän ennenkin. Siksi diagnoosi voi tuntua lohdulliselta. Hyvin usein vanhemmat kokevat suurta helpotusta saadessaan diagnoosin lapselleen. Siihen voidaan palata myöhemmin. Diagnoosi voi siis tuoda helpotusta ja tunteen siitä, että nyt tiedän, mistä on kyse. Se voi alkaa selittää monia vaikeuksia. Nyt ymmärrän, miksi teen näin tai noin. Aiemmin saatoin ajatella olevani huono ihminen tai jotain muuta, mutta nyt se johtuu tästä häiriöstä. Itse asiassa pyydän opiskelijoitani keksimään itselleen oman diagnoosin, jotta he voivat selittää sillä kaiken mahdollisen. Sanon heille, että oma diagnoosini on kiero-Bob-häiriö. Tiedän, että minulla on se, koska teen asioita, joita kiero-Bob-häiriöstä kärsivät tekevät, eli monia typeriä asioita. Ja aina kun teen jotain todella typerää tai loukkaavaa, voin sanoa, en voi sille mitään, minulla on kiero-Bob-häiriö. Kannustan opiskelijoita keksimään oman diagnoosin havainnollistamaan tätä. Se on vähän hassu esimerkki, mutta pointti on vakava. Ihmiset kokevat usein paljon helpotusta diagnoosista, ainakin lyhyellä aikavälillä. Tutkimukset viittaavat siihen, että diagnoosi tuo lyhytaikaista helpotusta, mutta myöhemmin voi paljastua monia haittavaikutuksia, joihin voimme palata. On kuitenkin tärkeää tunnistaa, että diagnoosi voi olla hyödyllinen, erityisesti silloin kun ihminen on hyvin ahdistunut ja hämmentynyt. Lyhyellä aikavälillä se voi tuoda paljon helpotusta. Se on houkuttelevaa myös siksi, että meidän ei tarvitse pohtia vaikeuksien todellisia syitä, jotka ovat usein kipeitä asioita. Diagnoosi lohduttaa, koska se antaa selityksen, mutta myös siksi, että meidän ei tarvitse mennä epämiellyttäviin asioihin.   Diagnoosien ongelmat   John: Siinä olivat hyvät puolet. Voin lyhyesti listata tärkeimmät haitat, ja voimme sitten palata niihin tarkemmin. Ensinnäkin tieteellinen näkökulma, diagnoosien luotettavuus ja pätevyys ovat heikkoja. Toiseksi ne jakavat ihmiset kategorioihin, vaikka todellisuudessa ihmisten käyttäytyminen on jatkumoilla. Kolmanneksi ne paikantavat ongelman täysin yksilöön, irrottavat sen kontekstista ja viittaavat lääketieteelliseen syyhyn. Ja neljänneksi ne lisäävät stigmaa. Nämä ovat keskeiset huolenaiheet. Voimme syventyä johonkin näistä, jos haluat. Onko sinulla jokin näkemys siitä, mistä aloittaisimme, tai tuleeko sinulle mieleen muita, Piia? Tarkoitan, että sinä olet kokenut tämän itse. Olet ollut näiden diagnoosien kohteena. Tuleeko sinulle mieleen muita haittoja tai hyötyjä, joita en ole maininnut? Piia: Mieleeni tulee pari asiaa. Nämä eivät ehkä ole mitään täysin uusia näkökulmia, mutta muutama huomio, jonka haluaisin tuoda esiin. Ensinnäkin se helpotuksen tunne, kun saa diagnoosin, on hyvin ymmärrettävä, koska useimmilla meistä on oletus, että tämän taustalla on tiede. Että nyt he tietävät, miten minua voidaan auttaa. Nyt he tietävät, mikä minussa on “vikana”, ja nyt he osaavat auttaa. Se voi olla todella lohdullista, että nyt tiedän, mistä on kyse. Vasta vuosien tai jopa vuosikymmenten jälkeen voi käydä ilmi, että tämä ei olekaan niin todenmukainen käsite kuin oletimme. Koska meillä ei ole mitään objektiivista mittaria, jolla voisimme tarkistaa sen paikkansapitävyyden. Eli nämä eivät ole samanlaisia kategorioita kuin monet muut lääketieteen diagnoosit. Yksi ongelma on mielestäni myös se, että kun annamme ihmiselle diagnoosin tai leiman, siitä tulee hyvin voimakas linssi, jonka läpi katsomme tätä ihmistä. Se on kuin eräänlainen vääristävä peili. Ajattelen joskus huvipuistoja, joissa on sellaisia peilitaloja, joissa peilit vääristävät kuvaa ja tekevät siitä kummallisen. John: Kyllä, hullujen peilien talo. Piia: Niin, juuri sellainen. Minusta tuntuu, että diagnoosi voi toimia vähän kuin tällainen vääristävä peili, koska jopa täysin ymmärrettävät reaktiot alkavat näyttää oudoilta, kun niitä tarkastellaan diagnoosin läpi. Yksi valitettavimmista asioista on se, että tiettyjen diagnoosien kohdalla lääkäri voi alkaa katsoa sinua ikään kuin epäillen, voinko uskoa sinua. Kerrotko todella kokemuksistasi, vai onko niissä jotain vääristynyttä. Esimerkiksi ihan tavalliset keskustelut, joita olen viime aikoina käynyt ystäväni kanssa. Olemme jutelleet hengellisistä asioista, filosofisia pohdintoja, kaikenlaisia erikoisia asioita. Ne voivat näyttää erikoisilta, jos vastapäätä on psykiatri. Hän voi katsoa sinua eri tavalla, jos puhut sellaisista asioista, verrattuna siihen, että puhut niistä  ystävän kanssa, eri kontekstissa, ilman diagnoosilinssiä.  Ja tämä on mielestäni yksi keskeisistä ongelmista diagnooseissa, emme enää kuule tai näe ihmistä samalla tavalla, jos pidämme diagnoosia faktana hänestä. Halusin vain lisätä tämän näkökulman. John: Kyllä, se voi vääristää käsitystämme ihmisestä. Ja tämä alkaa jo itse diagnosointiprosessissa. Jos minun tehtäväni on tehdä diagnoosi, en oikeastaan kuuntele sinua. Kuuntelen sitä, täyttyvätkö tietyt kriteerit. Jos yritän arvioida, onko kyse skitsofreniasta, kuuntelen vain, onko hallusinaatioita, merkitsen sen, onko harhaluuloja, merkitsen sen. En kuuntele sitä, mitä äänet sanovat. En kuuntele ajatusten sisältöä. En kuuntele, mitä elämässäsi tapahtuu. Se alkaa jo siitä, ja kun diagnoosi on annettu, vaikutus vahvistuu entisestään. Jos joku saa skitsofreniadiagnoosin ja suuttuu jostain, se voidaan tulkita oireeksi. Mutta jos hän ei suutu, sekin voidaan tulkita oireeksi, koska se nähdään negatiivisena oireena. Eli tavallaan ei voi “voittaa”. Samoin jos sinulla on ahdistuneisuushäiriödiagnoosi, jokainen ahdistuksen tunne voidaan tulkita häiriön oireeksi, sen sijaan että ajateltaisiin, että kuka tahansa kokisi ahdistusta tässä tilanteessa. Eli olen samaa mieltä kanssasi, hieman pitkän kaavan kautta sanottuna. Ja siksi diagnoosista voi olla vaikea päästä irti, koska muut alkavat nähdä sinut sen kautta. Puhutaanko jostakin näistä haitoista tarkemmin? Voisin aloittaa kategorisoinnista, koska se on sekä hyöty että haitta. Ihmisaivot luokittelevat asioita väistämättä. Mutta ongelma on, että ihmisen käyttäytyminen on liian monimutkaista mahtuakseen selkeästi lokeroihin. Jos otetaan esimerkkinä masennus, ei ole niin, että jotkut ihmiset ovat masentuneita ja muut eivät. Tunteet eivät ole kategorioita, vaan jatkumoita. Jo yhden päivän aikana voimme liikkua asteikolla nollasta sataan ylös ja alas. Viikon aikana vaihtelu on vielä suurempaa, ja kuukauden aikana vieläkin laajempaa. Ja se, miltä sinusta tuntuu, riippuu myös siitä, mihin aikaan päivästä sinulta kysytään. Jos tekisit oikeasti kunnollisen arvioinnin masennuksesta diagnoosin sijaan, sinun pitäisi kysyä esimerkiksi, mikä oli pahin olo, jonka koit tässä kuussa, mikä oli paras olo, mitä tapahtui sinä tiistaina, kun tunsit olosi erityisen huonoksi. Kysymys ”miksi juuri nyt?” on paljon hyödyllisempi kuin pelkkä diagnoosi. Mutta kun joku sijoitetaan masennuskategoriaan, menetetään paljon tietoa. Huomiotta jää esimerkiksi se, että hän ei ole aina masentunut tai että hänellä on myös kyky voida paremmin. Ihmiset tuntevat olonsa usein huonoksi silloin, kun elämässä tapahtuu masentavia asioita. Emme siis sovi kovin hyvin kategorioihin, ja jonkun sijoittaminen lokeroon voi lukita hänet sinne. Tämä liittyy myös siihen, mistä puhuit aiemmin, koska ihmiset alkavat nähdä sinut sen kautta. Jos jollakulla on masennusdiagnoosi ja hän tuntee surua, perhe saattaa ajatella, että oireet palaavat. Mutta todellisuudessa hän vain tuntee surua, koska jotain surullista on tapahtunut. Siksi meidän pitäisi keskittyä jatkumoihin, ei kategorioihin. Tähän liittyy myös se, että diagnoosi paikantaa ongelman kokonaan yksilöön. Ajatellaan, että ihmisellä on jokin asia sisällään. Se ei ole hänen elämäntilanteessaan, menneisyydessään tai lapsuudessaan, vaan hänessä itsessään. Ja tästä syntyy kehäpäätelmä. Miksi joku on masentunut? Koska hänellä on masennushäiriö, joka tekee hänet masentuneeksi. Se ei oikeasti selitä mitään. Se luo vain illuusion selityksestä, mutta todellisuudessa se on pelkkä kehä. Ja mikä tärkeämpää, se sijoittaa ongelman yksilöön. Silloin ongelma ei ole enää niissä asioissa, jotka elämässä ovat masentavia. Ajatellaanpa vaikka nykyistä maailman tilannetta, josta puhuimme ennen nauhoitusta. Jos joku ei ole tällä hetkellä lainkaan huolissaan tai vähän masentunut maailman tilanteesta, hän ei ehkä ole kovin hyvin perillä todellisuudesta, tai hän on löytänyt tavan suojautua siltä. Miten voisi olla tuntematta edes jonkinlaista huolta tässä tilanteessa? Tämä on yksi diagnoosien ongelmista, ne sijoittavat kaiken sinuun. Muistan, olen ehkä maininnut tämän aiemmin, olin 20 vuotta Uudessa-Seelannissa. Maorit eivät voineet ymmärtää, miksi me länsimaalaiset toimimme niin, että kun joku voi todella huonosti, on masentunut tai itsetuhoinen, hänet viedään pois perheensä luota ja hänen kanssaan keskustellaan kahdestaan vastaanotolla. Ja perheelle ei voida kertoa, mitä siellä tapahtui, luottamuksellisuuden vuoksi, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta heidän näkökulmastaan se ei käynyt järkeen. He tekevät päinvastoin. Kun joku voi todella huonosti, he kokoavat yhteen mahdollisimman monta ihmistä laajennetusta perheestä ja kysyvät, mikä on meidän ongelmamme ja mitä voimme tehdä yhdessä. He eivät ymmärrä, miten ihmisen tilannetta voi ymmärtää jättämällä huomiotta kaiken, mitä hänen elämässään tapahtuu. Tämä yksilöllistäminen saa meidät ohittamaan sosiaalisen kontekstin ja luo samalla ajatuksen, että ihmisessä on jokin häiriö tai sairaus. DSM, eli diagnostiikan käsikirja, sanoo olevansa neutraali syiden suhteen, mutta puhuu oireista ja häiriöistä. Se selvästi asettaa nämä ilmiöt lääketieteelliseen kehykseen. Oma näkemykseni on, että nämä eivät ole lääketieteellisiä ilmiöitä. Kuten sanoit aiemmin, näille ei ole olemassa mitään testejä. Ei ole biologisia markkereita yhdellekään näistä diagnooseista. Lääketieteessä diagnoosi perustuu usein verikokeeseen, kuvantamiseen tai johonkin vastaavaan, ei aina, mutta usein. Psykiatriassa tällaista ei ole. Ei ole verikokeita tai muita mittareita, jotka vahvistaisivat nämä käsitteet. Siinä muutamia keskeisiä ongelmia. On myös tämä hieman kuivempi puoli, tieteellinen näkökulma, johon voimme lyhyesti mennä. Se psykiatri, josta kerroit, myönsi lopulta, ettei taustalla ole kovin vahvaa tiedettä. Voin lyhyesti selittää luotettavuuden ja pätevyyden käsitteet. Luotettavuus tarkoittaa sitä, että eri arvioijat päätyvät samaan lopputulokseen. Jos kymmenen psykiatria kuuntelisi minua tunnin ja yrittäisi tehdä diagnoosin, kahdeksan tai yhdeksän heistä pitäisi päätyä samaan tulokseen. Psykiatriassa tällaisissa tutkimuksissa käy usein niin, että kymmenen arvioijaa antaa neljä tai viisi eri diagnoosia. Eli näiden diagnoosien luotettavuus on hyvin heikko. Se ei oikein riitä siihen, että niitä voitaisiin pitää tieteellisesti vahvoina käsitteinä.  Vain siksi, että eri lääkärit ja asiantuntijat käyttävät hyvin subjektiivisia kriteerejä päättäessään, kenellä on mikäkin diagnoosi. Tämä liittyy siis reliabiliteettiin, eli luotettavuuteen. Sitten on toinen käsite, validiteetti, joka tarkoittaa sitä, että jos jokin on pätevä tieteellinen käsite, sen pitäisi todella sisältää ne ominaisuudet, joita sillä väitetään olevan. Diagnoosin pitäisi esimerkiksi pystyä ennustamaan tulevaisuutta, kertomaan mikä sen kulku on. Se ei ole sairaus, mutta mitä se sitten onkin, sen pitäisi kertoa jotakin sen syistä ja hoitovasteesta. Eli reagoivatko kaikki tämän diagnoosin saaneet suurin piirtein hyvin lääkkeeseen A tai psykologiseen hoitoon B tai johonkin muuhun vastaavaan. Näillä diagnooseilla on kuitenkin hyvin heikko validiteetti. Ne eivät ennusta tulevaisuutta. Esimerkiksi omalta alaltani skitsofrenia. Sillä ei ole ennustavaa validiteettia lainkaan. Aikaisemmin oli ajatus, että kaikki tämän diagnoosin saaneet päätyvät hyvin huonoon tilanteeseen, ja että 90–95 prosenttia heistä päätyy erittäin huonoon kuntoon. Tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa lopputulokset diagnoosin saamisen jälkeen ovat täysin vaihtelevia. Jotkut kuulevat ääniä kerran tai kahdesti, ja siinä se. Toiset kuulevat niitä kolme kertaa viikossa koko loppuelämänsä. Joillakin nämä kokemukset tulevat ja menevät. Lopputulokset ovat täysin erilaisia. Yhteenvetona: näillä diagnooseilla ei useinkaan ole luotettavuutta. Niillä ei ole validiteettia, mikä tarkoittaa, etteivät ne ole tieteellisiä käsitteitä. Ja vielä tärkeämpää, ne eivät ole hyödyllisiä ennustamaan mitään tai kertomaan syitä, joihin pitäisi puuttua. Vielä yksi esimerkki. Omalta alaltani skitsofrenian diagnoosi DSM-järjestelmän mukaan, tämä suuri käsikirja, johon voimme palata myöhemmin, on eräänlainen psykiatristen diagnoosien raamattu. Skitsofrenian diagnoosiin tarvitaan kaksi viidestä oiretyypistä: aistiharhat, harhaluulot, ajattelun häiriöt, negatiiviset oireet ja katatonia. Ongelma on melko ilmeinen. Jos sinulla on esimerkiksi ainoastaan aistiharhoja ja harhaluuloja, ja minulla katatonia ja ajattelun häiriöitä, meillä ei ole mitään yhteistä, mutta saamme silti saman diagnoosin. Tieteessä tätä kutsutaan disjunktiiviseksi kategoriaksi, ja muilla tieteenaloilla se hylättäisiin välittömästi, koska se ei tarkoita mitään. Tämä on siis lyhyt versio aiheesta, joka voisi hyvin olla kolmen tunnin luento, jos se käydään perusteellisesti läpi. Mielestäni ihmisille pitäisi kertoa se, mitä sinullekin kerrottiin. Ihmisten pitäisi alusta alkaen tietää, etteivät nämä ole varsinaisesti tieteellisiä käsitteitä, vaan yrityksiä tiivistää asioita, likimääräisiä kuvauksia. Niihin ei kannata takertua liikaa. Parempi vielä olisi, etten käyttäisi niitä lainkaan, mutta palaamme siihen. Jos niitä kuitenkin käytetään, pitäisi olla rehellinen siitä, mitä ne ovat. Ei pitäisi antaa ihmisille väärää kuvaa siitä, että kyse olisi tarkasti määritellyistä tieteellisistä käsitteistä, joilla on biologinen syy, jonka voimme osoittaa, koska mikään tästä ei ole totta. Piia: Joo. Yksi palaute, tai ehkä voisi sanoa kritiikki, jonka olen saanut blogikirjoituksistani ja sisällöstäni, tuli psykiatriselta sairaanhoitajalta. Hän kirjoitti, ettei pidä tavasta, jolla puhun psykiatrisista diagnooseista, koska hänen mielestään se ei ole iso asia hoitotyötä tekeville lääkäreille ja hoitajille. Hänen mukaansa heille ei ole niin väliä, mikä potilaan diagnoosi on. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että kuulen hyvin toisenlaisia kokemuksia jatkuvasti, ja olen itsekin kokenut asian eri tavalla. Ymmärrän, ettei se ole kaikille yhtä merkityksellistä, mutta on paljon tilanteita, joissa tietty diagnoosi alkaa vaikuttaa siihen, millaisia tavoitteita ihmisellä voi olla elämässään. Tällaisia voivat olla esimerkiksi opintojen jatkaminen, työelämään palaaminen tai perheen perustaminen. Ja joissakin tapauksissa nämä voivat alkaa kuulostaa epärealistisilta juuri diagnoosin vuoksi. Tämä on yksi asia, jonka olen selvästi nähnyt. Toinen asia on se, että en usko kaikkien alalla työskentelevien ymmärtävän, kuinka suuri osa ihmisen identiteettiä diagnoosista voi tulla, ja kuinka merkittävä osa elämää se voi olla. Lisäksi diagnoosi voi ohjata sitä, millaista apua ihmiselle tarjotaan. Jos sanotaan, ettei ole oikeastaan muuta tehtävissä kuin lääkitys, ja että psykoterapia ei sovi sinulle tämän diagnoosin vuoksi, se on hyvin rajoittava viesti. Esimerkiksi minulle sanottiin, ettei psykoterapiasta olisi hyötyä, koska ongelmani olivat niin vakavia. Ei ollut mitään järkeä edes yrittää päästä terapiaan. Tämä oli sen psykiatrin näkemys siihen aikaan. Ja vielä yksi asia. Yksi asia, jota mielestäni voitaisiin tehdä nykyisessä järjestelmässä, jossa diagnoosi kuitenkin tarvitaan tiettyjen etuuksien tai palveluiden, kuten psykoterapian, saamiseksi, on se, että diagnoosista voitaisiin puhua työkaluna tässä nykyisessä järjestelmässä, ei niin että se olisi jotain, mitä ihmisellä “on”. Tässä nykyisessä järjestelmässä voisimme puhua siitä esimerkiksi näin: tässä järjestelmässä meidän täytyy antaa sinulle diagnoosi, jotta voit saada tiettyjä etuuksia. Ja tässä tilanteessa, jossa olet juuri nyt, näistä vaihtoehdoista voisimme ehkä käyttää tätä diagnoosia tähän tiettyyn tarkoitukseen, ei niin, että se olisi jotain mitä sinulla on, kuten että sinulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö tai masennus tai että se olisi osa sinun ominaisuuksiasi. Voisimme sanoa suoraan, että tässä järjestelmässä meidän täytyy antaa tämä diagnoosi tätä tarkoitusta varten. Ja näistä vaihtoehdoista tämä on jotain, mitä voimme käyttää kuvaamaan nykyistä tilannettasi. Se on mielestäni täysin eri asia kuin sanoa, että sinulla on tämä diagnoosi ja tämä häiriö. Ajattelen, että diagnoosia voi käyttää tässä nykyisessä järjestelmässä, jos siitä puhutaan rehellisesti. Ei niin, että ihmisille sanotaan heidän “omaavan” jotain sisällään, jonkin sairauden tai häiriön. Se on yksi keskeisistä ajatuksistani. John: Voisimme vain olla rehellisiä ja sanoa, että tämä on paras yrityksemme kuvata tilannetta. Voisimme kutsua sitä kuvaukseksi, eikö niin, jonkinlaiseksi nimikkeeksi. Piia: Niin, ja yksi tärkeä asia on korostaa nykyistä tilannetta, ei jotain pysyvää, koska on niin helppoa, että siitä tulee elinikäinen määritelmä. Voisimme sanoa hyvin selkeästi, että tämä kuvaa tämänhetkistä tilannetta, ja pitää avoimena mahdollisuuden muutokselle, elämän muuttumiselle, ihmisen tilanteen muuttumiselle. Se ei ole ihmisen pysyvä ominaisuus. Tämä on yksi minun ärsytyksen kohteistani. John: Juuri niin. Muistan, että kun työskentelin Yhdysvalloissa, monet meistä käyttivät diagnoosia, koska sellainen piti olla vakuutusta varten, järjestelmä perustuu vakuutuksiin. Me käytimme usein nimitystä sopeutumisreaktio, koska ajattelimme sen olevan vähiten leimaava vaihtoehto, väliaikainen sopeutumisreaktio. Ja selitimme asiakkaille, miksi käytimme sitä. Lopulta niin monet alkoivat käyttää sitä, että vakuutusyhtiöt lopettivat sen hyväksymisen. Eli kyllä, kyse on paljon siitä, miten diagnoosia käytetään ja miten se selitetään. Ei pitäisi luoda illuusiota, että on todella selitetty jotain tai että kyse on jostain ihmisen sisällä olevasta, varsinkaan pysyvästä. Minusta on jopa vastuutonta sanoa ihmiselle, että sinulla on tämä asia ja se tarkoittaa, ettet koskaan pysty tekemään tätä tai tuota. Ettet koskaan hyödy psykoterapiasta, ja sitten ihmetellään, miksi ihminen ei parane. Se on joskus sokeutta sille, miten oma toiminta vaikuttaa toiseen. Se on hyvä esimerkki siitä, miten sosiaalinen konteksti jätetään huomiotta, vaikka hoitava ammattilainen on itse erittäin merkittävä osa sitä kontekstia. Se on hyvin vaikutusvaltainen osa sinun sosiaalista ympäristöäsi siinä elämäntilanteessa. Ja tämä ympäristön osa kertoo sinulle, ettet tule koskaan paranemaan. Asiantuntija sanoo niin, ja häntä uskotaan. Toivon, että tämä on vähitellen vähenemässä, kun ihmiset alkavat ymmärtää, kuinka lamaannuttavaa ja vastuutonta on lukita joku tällaiseen käsitykseen itsestään, ihmisenä, jonka täytyy loppuelämänsä ajan alentaa odotuksiaan. Luulen, että näin on tapahtumassa. Minulla ei ole siitä todisteita, mutta ehkä se on toivoa. Haluaisin siirtyä yhteen tämän suurimmista haitoista, eli stigmaan. Tavallaan olemme jo puhuneet itsestigmaatiosta, siitä, mitä ihmiset alkavat kertoa itselleen. Sitä voisi kutsua itsestigmatisoinniksi diagnoosin perusteella. Mutta haluan puhua enemmän siitä, miten muut ihmiset reagoivat, kun diagnoosi tulee esiin, eikä se ole hyvä uutinen. On tutkimuksia, erityisesti omalla alueellani, psykoosissa ja skitsofreniassa, jotka osoittavat, että monille ihmisille, jopa melko monille, ystävien, perheen ja yleisön reaktiot diagnoosiin vaikuttavat heidän elämäänsä negatiivisemmin kuin alkuperäiset ongelmat, jotka johtivat diagnoosiin. Se kertoo, kuinka voimakas vaikutus sillä on. Ehkä sinullakin on esimerkkejä tästä. Kun diagnoosi annetaan ja muut saavat tietää siitä, on olemassa jonkinlaista järjestelmätason syrjintää työllistymisessä, asunnon vuokraamisessa ja matkustamisessa maasta toiseen. On yhä joitakin maita, joissa jos rastitat kohdan “mielenterveyden häiriö”, et pääse maahan jne. Eli tällaisia järjestelmätason vinoumia on olemassa, mutta minä puhun enemmän ihmisten välisestä tasosta tai yleisön sekä perheen ja ystävien käsityksistä. Eli jos sinulla on diagnoosi, ensimmäinen asia, mitä se tekee, tai yksi keskeinen vaikutus on se, mistä olemme jo puhuneet. Diagnoosi viittaa lääketieteelliseen selitykseen, johonkin mikä on “vikana” aivoissa, eli siihen että ihminen on biologisesti erilainen kuin muut. Tämä lisää käsitystä siitä, että henkilö on arvaamaton, ettei hän ole vastuussa käyttäytymisestään, ja se lisää käsitystä ongelman vakavuudesta. Pessimismi toipumisen suhteen, eli ajatus siitä, että ihminen ei tule koskaan paranemaan, koska hänellä on tämä diagnoosi, tämä asia sisällään, joka on pysyvästi olemassa. Ja sitten ehkä yksi merkittävimmistä vaikutuksista on se, että se lisää käsityksiä vaarallisuudesta, mikä puolestaan lisää pelkoa ja halua ottaa etäisyyttä. Nämä yhdessä ovat hyvin voimakkaita tekijöitä. Tämä näkyy erityisesti psykoosin kohdalla, mutta monet näistä ilmiöistä pätevät myös muihin diagnooseihin. Skitsofrenia on ehkä kaikkein leimaavin, se on myönnettävä, mutta muutkin diagnoosit voivat leimata. Se on vähän kuin sanoisi, että hei, olen John, voin olla vaarallinen. Kukaan ei tiedä, milloin saatan muuttua väkivaltaiseksi, ja silloin en ole vastuussa käytöksestäni. Haluaisitko silti olla ystäväni, antaa minulle työpaikan tai jättää lapsesi hoitooni? Nämä mielikuvat ovat hyvin voimakkaita, ja niitä on toistuvasti havaittu tutkimuksissa ympäri maailmaa. Klassinen koe on sellainen, jossa ihmisille näytetään video henkilöstä ja annetaan kaksi eri selitystä. Toisessa annetaan psykiatrinen diagnoosi biologisine selityksineen. Toisessa kerrotaan, että henkilö on käynyt läpi kriisin, esimerkiksi hänen äitinsä on kuollut tai hän on nähnyt onnettomuuden. Asenteet ovat täysin erilaisia. Ihmiset eivät pelkää eivätkä etäänny henkilöstä, joka on hyvin järkyttynyt, kun he näkevät tilanteelle ymmärrettävän elämänhistoriallisen syyn. He ajattelevat, että minäkin olisin tuossa tilanteessa järkyttynyt. Nämä leimat ovat siis hyvin voimakkaasti stigmatisoivia ja voivat olla ihmisille hyvin lamaannuttavia. Siksi ajattelen, että jo pelkästään tieteellisen perustan puutteen lisäksi meidän pitäisi olla todella varovaisia ennen kuin annamme tällaisia määritelmiä ihmisille. Ja kuten sanoimme, erityisesti tämä toipumiseen liittyvä pessimismi on ongelmallista, ja sitten ihmetellään, miksi ihmiset eivät parane. Se on itsensä toteuttava ennuste, jonka asiantuntijat istuttavat ihmisiin. Usein täysin hyvässä tarkoituksessa. On tärkeää sanoa, että ihmiset yrittävät aidosti auttaa ja selittää, mitä on meneillään. Kuten olemme todenneet, lyhyellä aikavälillä se voi auttaa, mutta pitkällä aikavälillä yleensä ei. Piia: Joo, mieleeni tuli pari asiaa. Ensinnäkin muistan saaneeni Instagramissa viestin henkilöltä, joka sanoi, että kyllä, tiedän että minulla on masennusdiagnoosi, mutta toivoisin, että ystäväni ja perheeni ymmärtäisivät, että voin joskus turhautua ihan vain siksi, että jokin asia turhauttaa. Se ei ole aina merkki tai oire tästä masennuksesta. Ja ehkä vielä surullisempi puoli tässä ilmiössä on se, että se voi joissakin tilanteissa mahdollistaa myös ihmisten hyväksikäytön. Toiset voivat aina palata siihen, että ei, et ymmärrä tätä oikein, koska tämä on osa sairauttasi. On myös ihmisiä, joilla on psykiatrinen diagnoosi ja jotka sanovat lääkäreille ja hoitajille, että ette kuuntele minua, ette ymmärrä minua. Ja tämäkin voidaan tulkita diagnoosin kautta, että henkilöllä ei ole sairaudentuntoa tai hän ei ymmärrä omaa tilannettaan. Tässä on paljon asioita, jotka voivat olla hyvin hämmentäviä ja kuormittavia kokea. On yksi asia kamppailla elämässä, mutta on aivan eri asia, että muut ihmiset sanovat sinulle, että kamppailusi ei johdu siitä, mistä itse ajattelet sen johtuvan. Esimerkiksi jos parisuhteessa on ongelmia, yhtäkkiä kyse ei olekaan suhteesta vaan sinun “sairaudestasi”. Psykiatriassa on tavallaan monia häkkejä, ja yksi niistä on tämä tapa nähdä kaikki tämän linssin läpi. Ihminen voi kokea olevansa hyvin rajoitettu, koska hänellä on jo valmiiksi vaikeuksia elämässään, ja lisäksi vielä se, ettei häntä kuulla, ei kuunnella eikä nähdä sellaisena kuin hän itse kokee olevansa. Keskustelin ystäväni kanssa, joka oli puhunut skitsofreniasta muiden kanssa. Hänelle sanottiin, että on vaikea uskoa, ettei skitsofrenia olisi oikea sairaus, koska nämä ihmiset ovat niin samanlaisia. Kommentoija sanoi nähneensä monia tällaisia ihmisiä, ja he ovat niin samankaltaisia, että on vaikea ajatella, ettei kyse olisi sairaudesta. Ja tässä on mielestäni toinen riski. Emme välttämättä näe, johtuuko samankaltaisuus tästä niin sanotusta sairaudesta vai hoitojen vaikutuksista, esimerkiksi antipsykoottisista lääkkeistä. Mitä me oikeastaan näemme? Näemmekö lääkkeiden yhteisiä vaikutuksia vai näemmekö samankaltaisuuksia ihmisissä, joilla on sama diagnoosileima? Tämä on mielestäni yksi valitettavista asioista. Koska meillä ei ole objektiivisia mittareita, kuten verikokeita tai muita, on hyvin helppoa ajatella, että tällä henkilöllä on masennus, annamme hoitoa ja sitten hänelle ilmaantuu lisää psykiatrisiksi oireiksi luokiteltuja ilmiöitä. Emmekä välttämättä näe, että ne voivat olla haittavaikutuksia tai hoidon aiheuttamia oireita. Niin päädymme tilanteeseen, jossa henkilöllä oli aluksi masennusdiagnoosi, ja sitten päädymme useisiin eri diagnooseihin. Ja ajattelemme, että nyt saamme tarkemman kuvan tästä ihmisestä. Ikään kuin saisimme tarkemman diagnoosin eikä kyse ole enää masennuksesta. Esimerkiksi minun kohdallani aluksi kyse oli masennuksesta, sitten tilanne “paheni” ja lopulta sain skitsoaffektiivisen häiriön diagnoosin. Yksi valitettava asia tässä on mielestäni se, että emme tiedä, milloin siirrymme sairauden hoitamisesta hoitojen vaikutusten hoitamiseen, jos tämä käy järkeen. Se on yksi keskeisistä ongelmista, koska meillä ei ole mitään mittareita tai keinoja mitata tätä. Voi käydä niin, että henkilöllä on masennus, hän saa myöhemmin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin, eikä kyse välttämättä ole siitä, että tämä “oikea” diagnoosi olisi paljastunut, vaan kyse voi olla hoitojen vaikutuksista. Se on yksi valitettavista asioista. John: Kyllä, ja yksi suurimmista esimerkeistä psykoosin alueella ovat niin sanotut negatiiviset oireet. Selitän lyhyesti kuulijoille. Negatiiviset oireet tarkoittavat asioiden puuttumista, tunteiden puuttumista, sosiaalisen elämän puuttumista, eräänlaista latistumista ja kyvyttömyyttä kokea mielihyvää. Juuri nämä ovat antipsykoottisten lääkkeiden vaikutuksia. Sitä nämä lääkkeet tekevät. Ne ovat hyvin voimakkaita rauhoittavia lääkkeitä. On lähes mahdotonta erottaa, mikä on niin sanottu negatiivinen oire ja mikä lääkkeen vaikutus. Mainitsit myös sairaudentunnon puutteen. Se on yksi asioista, jotka ärsyttävät minua eniten. Jos yrität selittää lääkärille, että en usko, että minulla on sairaus, vaan että tämä johtuu siitä ja siitä, se tulkitaan usein sairaudentunnon puutteeksi. Ja tämä nähdään oireena siitä sairaudesta, jonka sanot, ettei sinulla ole, mutta jonka lääkäri sanoo sinulla olevan. Mitä enemmän yrität selittää, sitä vakuuttuneemmaksi lääkäri tulee siitä, että olet “oikeasti sairas”. Et voi puhua itseäsi ulos siitä tilanteesta. Se on täydellinen kaksoissidos. Ja kun siihen lisätään valta-asetelma, tilanne on mielestäni hyvin ongelmallinen. Se, että ihmiselle sanotaan, että jos olet eri mieltä kanssani, se on oire sairaudestasi, ei ole hyväksyttävää. Haluan vielä selventää yhtä asiaa, koska tällaisen keskustelun kuuntelija saattaa ajatella, että väitämmekö me, ettei näitä asioita ole olemassa. Kun minä sanon, että skitsofreniaa ei ole olemassa, en tarkoita, etteivät ihmiset kuulisi pelottavia ääniä tai etteivät he kokisi vainoharhaisuutta. Olen työskennellyt koko elämäni tällaisten ihmisten kanssa. Tiedän, että nämä kokemukset ovat todellisia ja voivat olla hyvin ahdistavia. Sanon vain, että näiden asioiden niputtaminen yhteen ja nimeäminen ei auta meitä ymmärtämään niitä. Emme väitä, etteivät ihmiset kärsisi, vaan että nämä nimikkeet eivät auta. Ajattelin vain selventää tämän, koska se on yleinen reaktio.   ADHD-diagnoosista   John: Pitäisikö meidän puhua myös nykyisestä trendistä, jossa yhä useammat ihmiset saavat ADHD-diagnoosin ja vastaavia? Se on aika keskeinen aihe, jos puhutaan diagnooseista. Taustaksi, DSM-luokituksesta on julkaistu viisi versiota vuodesta 1952 alkaen. Ensimmäinen oli noin sadan sivun mittainen, nykyinen on 964 sivua pitkä. Sanon usein opiskelijoilleni, että jos et löydä itseäsi tästä kirjasta kolme tai neljä kertaa, sinun kannattaa hankkia elämä. Me kaikki löydämme itsemme sieltä useaan kertaan. En mene siihen nyt tarkemmin, mutta pointti on, että vuoteen 2013 asti ADHD oli lapsuuden häiriö. DSM-5:ssä tehtiin monia muutoksia ilman varsinaista tieteellistä perustaa, ja yksi niistä oli se, että ADHD määriteltiin myös aikuisten häiriöksi. Monet asiantuntijat varoittivat jo silloin, että tämä johtaa valtavaan kasvuun ADHD-diagnooseissa ja siihen, että ihmiset alkavat selittää monia elämänsä asioita tämän diagnoosin kautta, sekä siihen, että ADHD-lääkkeiden käyttö lisääntyy merkittävästi. Ja juuri näin on tapahtunut. Britanniassa lasten mielenterveyspalvelut ovat täysin ylikuormittuneita. Arvioihin pääsemiseksi on pitkät jonot. Yliopistoissa, myös siellä missä itse työskentelen, jopa 30–40 prosenttia opiskelijoista ilmoittaa omaavansa jonkin neurodiversiteettiin liittyvän diagnoosin, kuten ADHD:n tai autismin. En väitä, etteivät nämä ihmiset kokisi todellisia vaikeuksia. Mutta tähän liittyy kaksi keskeistä kysymystä. Tämän vastikään määritellyn häiriön, aikuisiän ADHD:n, valtavien määrien kohdalla yksi ongelma on se, että näin suurelle joukolle ihmisiä ei ole mahdollista tarjota palveluita. On olemassa riski, että palvelut ohjautuvat pois niiltä ihmisiltä, joilla on todella vakavia ongelmia, kuten esimerkiksi autismi, joka määritelmän mukaan on biologisperäinen tila. Sen sijaan palveluja saatetaan käyttää ihmisiin, joilla on jonkinlaisia vaikeuksia ja jotka etsivät niille selitystä diagnoosista. Palaan siihen, mitä sanoin alussa, tällainen selitys voi olla todella lohdullinen ja helpottava. Nyt ymmärrän, miksi en pysty keskittymään tunnilla tai miksi esseen kirjoittaminen vie minulta kolme kertaa kauemmin kuin kavereiltani. Selitys tuo helpotusta. Ja jos se auttaa ja saa ihmisen voimaan paremmin, se on hyvä asia. Toinen ongelma on se, että moni saa diagnoosin verkossa tai ihmisiltä, jotka tarjoavat tällaisia diagnooseja liiketoimintana hyvin lyhyiden arviointien perusteella. Se on todella ongelmallista. Koko neurodiversiteetin käsite on minulle haastava. En tiedä tarkkoja lukuja, ja ne riippuvat määritelmästä, mutta määrät ovat valtavia. Ollaan melkein tilanteessa, jossa neurodiversiteettiä omaavia ihmisiä on enemmän kuin niitä, joilla sitä ei ole. Mitä se edes tarkoittaa? Ja miksi emme voisi puhua pelkästään monimuotoisuudesta ilman etuliitettä “neuro”? Totta kai olemme kaikki erilaisia. Meillä kaikilla on heikkouksia, vaikeuksia, asioita joissa emme ole hyviä ja asioita, jotka kuormittavat meitä. Ovatko nämä kaikki esimerkkejä neurodiversiteetistä? En ole varma. Mielestäni ne kertovat siitä, että olemme yksinkertaisesti erilaisia ja monimuotoisia. Jotkut kamppailevat enemmän kuin toiset. Tämä herättää paljon kysymyksiä. Otan vielä yhden esimerkin yliopistomaailmasta. Yliopistossani ja monissa muissa tehdään valtavasti mukautuksia opiskelijoille, joilla on näitä uusia neurodiversiteettiin liittyviä diagnooseja. Se on tiettyyn pisteeseen asti hyvä asia. Mutta joskus mietin, että jos opiskelija sanoo olevansa liian hermostunut pitämään esitelmää luokassa neurodiversiteetin vuoksi, ja me vastaamme, että ei tarvitse pitää esitelmää, lukitsemmeko hänet samalla tilanteeseen, jossa hän ei ehkä koskaan opi puhumaan julkisesti? Vai voisimmeko sen sijaan kysyä, miten voimme auttaa tämän ahdistuksen kanssa? Voimmeko tehdä tilanteesta turvallisemman? Voimmeko harjoitella kahdestaan, pienessä ryhmässä tai jollain muulla tavalla? Toisin sanoen, voimmeko auttaa ihmisiä ratkaisemaan ne vaikeudet, joita he pitävät osana omaa neurodiversiteettiään, sen sijaan että he jäävät niiden vangiksi? Reaktiot vaihtelevat. Jotkut ajattelevat, että nyt kun tiedän mistä on kyse, voin tehdä asialle jotain ja hakea apua. Toiset taas ajattelevat, että nyt ei tarvitse tehdä mitään, tämä on vain sitä mitä olen, enkä voi muuttaa sitä. Tilanne on monimutkainen. Se on myös hyvin kiistanalainen aihe. Voin helposti saada kritiikkiä, että haluanko vähentää mielenterveyspalveluja, vaikka en sitä tarkoita. Se on monisyinen kokonaisuus. Mitä sinä ajattelet tästä kaikesta? Piia: Minusta yksi syy siihen, miksi diagnoosit ovat nykyään niin suosittuja, voi liittyä yhteisöllisyyden kokemukseen. Ne voivat antaa tunteen kuulumisesta johonkin ryhmään. Ehkä se on yksi syy, miksi ihmiset hakevat niitä. Ajatus siitä, että olen osa tätä yhteisöä. John: Erityisesti netissä. Piia: Kyllä, erityisesti netissä. Ajattelen samansuuntaisesti. Nämä voivat muuttua itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Saatamme alkaa sanoa, etten voi tehdä tätä, koska minulla on tämä. Emme ehkä huomaa, että voisimme kehittää taitoja, jotka auttavat meitä. Esimerkiksi puhumista voi harjoitella. Itsensä ilmaisemista voi harjoitella. On monia taitoja, joita voi oppia, jos niitä lähestyy taitoina. Diagnoosi ei välttämättä ole niin hyödyllinen kuin ajatellaan, vaikka se tuntuu selittävän asioita. Lisäksi voimme alkaa määritellä itseämme näiden diagnoosien kautta ja käyttää niiden kieltä kuvatessamme itseämme. Emme ehkä huomaa, milloin asetamme itsemme tiettyyn lokeroon sen sijaan, että näkisimme itsemme yksinkertaisesti erilaisina ja monimuotoisina. Siinä omat ajatukseni tästä.   Diagnoosin tuolla puolen   John: Se käy järkeen. Piia: Joo. Aikamme alkaa loppua tältä päivältä, joten haluaisin suositella pari kirjaa. Suosittelen lämpimästi, että perehdytte näihin aiheisiin. Tässä yksi, Power to Meaning -viitekehys vaihtoehtona nykyiselle diagnostiselle järjestelmälle. Se on erittäin hyvä. Lisäksi Lucy Johnstonen Straight Talking Introduction to Psychiatric Diagnosis sekä kirja Drop the Disorder. Muistaakseni Drop the Disorder -liikkeellä on myös Facebook-ryhmä ja YouTube-kanava, joissa on todella hyvää sisältöä. Voimme puhua vaihtoehdoista lisää tulevassa jaksossa, jossa käsittelemme pakon käyttöä ja sen vaihtoehtoja. Siinä yhteydessä voimme syventyä enemmän myös muihin lähestymistapoihin. Esimerkiksi Power Threat Meaning Framework, johon suosittelen tutustumaan. Se on hyvin erilainen lähestymistapa, ja itse koen sen paljon hyödyllisemmäksi kuin nykyinen diagnostinen järjestelmä. Seuraava jakso käsittelee masennuslääkkeitä, ja aiomme nauhoittaa sen maaliskuussa. Haluaisin kiittää katsojia ja kuuntelijoita. Jos koet, että nämä aiheet ovat tärkeitä ja että muidenkin olisi hyvä kuulla niistä, jaa tämä sarja ystävillesi ja kerro siitä eteenpäin. On tärkeää, että ihmiset alkavat ajatella näitä asioita eri tavalla ja että tieto tästä vaihtoehtoisesta tavasta tarkastella inhimillistä kärsimystä leviää. Kyse on kärsimyksestä, mutta sen kuvaaminen pelkkien diagnoosien kautta ei välttämättä ole hyödyllisin tapa. Haluatko lisätä jotain, John? John: En, mielestäni tuo oli hyvä yhteenveto. Vaihtoehtoja on, ja palaamme niihin myöhemmin. Haluan vain kiittää sinua, Pia, näiden keskustelujen järjestämisestä, olen todella nauttinut niistä. Kiitos. Piia: Kiitos, että olit mukana keskustelemassa näistä aiheista. Nähdään taas. John: Hei hei. Piia: Selvä, hei hei.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin?   The post Psykiatriset diagnoosit | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja | Tässä jaksossa vieraanani on psykiatriaan erikoistuva lääkäri, lääketieteen tohtori ja Gestalt-psykoterapeutti Jani Kajanoja. Puheenaiheena mm. Miksi Jani valitsi kouluttautua Gestalt-psykoterapeutiksi Mitä yhteistä on masennuksella ja päänsäryllä Mitä pulmia psykiatrisiin diagnooseihin liittyy Ns. neuroepätyypillisyys Tallenteessa oli alkupuolella pieni jäätynyt kohta, joten sen takia tässäkin on pieni katkos yhdessä lauseessa. Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja   Masennuksesta annetaan yleisesti harhaanjohtavaa tietoa   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Oletko jo tutustunut maksuttomaan Toivoa toipujan polulle -sähköpostikurssiin? toivoa toipujan polulle The post Psykiatriasta, diagnooseista, ihmisyydestä – Vieraana Jani Kajanoja appeared first on Astetta parempi elämä.

ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | John Read Tämä on ensimmäinen jakso keskustelusarjassa, jonka päätimme luoda yhdessä nauhoitettuamme podcast-jakson lokakuussa 2025. Tässä sarjassa kyseenalaistamme sen, että mielenterveyttä ja ihmiselämän pulmia tarkastellaan lääketieteellisen mallin pohjalta, ja kutsumme kehittämään inhimillisiä, näyttöön perustuvia, ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita. Videoon on valittavissa suomenkielinen tekstitys tai voit lukea keskustelun sisällön tekstimuodossa videon alta. Löydät alempaa tältä sivulta myös lähdeviitteet.   ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | John Read Johdanto: Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja olen todella iloinen saadessani olla täällä professori John Readin kanssa. Tämä on ensimmäinen osa keskustelusarjasta, jonka päätimme tehdä sen jälkeen, kun äänitimme podcast-jakson lokakuussa. Aihe ja teemat, joita olemme suunnitelleet, ovat niin tärkeitä. En voi edes kuvailla, miten kiitollinen olen siitä, että saan olla täällä sinun kanssasi, John, ja että voimme käsitellä näitä teemoja. Ja tänään aiheemme on ECT. Mutta ennen kuin siirrymme siihen, haluaisin lyhyesti esitellä tämän sarjan, sillä pääotsikko on ”Mielenterveyden lääketieteellisen mallin haastaminen – Kohti inhimillisiä, näyttöön perustuvia ja ihmisoikeuksia kunnioittavia palveluita”. Tämä on niin tarpeellinen aihe. Olen todella innoissani siitä, että ehdotit tämän sarjan tekemistä yhdessä. Olet professori Itä-Lontoon yliopistossa ja Kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja. Niin pitkä nimi minulle. Ja minä olen entinen psykiatrinen potilas, ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja monipuolisesti utelias ihminen. Erityisesti pidän blogien, kuvitusten ja podcastini käyttämisestä psykiatrian valtavirran näkökulmien kyseenalaistamiseen. Joten on ilo olla täällä. Mutta tämän päivän aiheemme on siis ECT. Ja halusin mainita, että näiden aiheiden käsittely on haastavaa. Ne ovat aika raskaita, helposti. Mutta on niin tärkeää, että on samanhenkisiä ihmisiä ja mahdollisuus tarkastella asioita useista näkökulmista esimerkiksi ihmisoikeusnäkökulmasta ja monista muista tärkeistä näkökulmista. Mutta aloitetaan siitä, että mainitsit lokakuun keskustelussamme yhden ensimmäisistä kohtaamisistasi ECTn kanssa. Kun koit sen, päädyit parkkipaikalle pahoinvoivana. Voisimmeko aloittaa siitä? Voisitko kertoa vähän lisää siitä, mikä teki kokemuksesta niin järkyttävän? Oliko se se hetki, jolloin kiinnostuksesi ECThen heräsi? Vai oliko sinulla muita kokemuksia, jotka toivat sinut tämän aiheen pariin? John: Kiitos, ja haluan myös sanoa, että olen itsekin innoissani tästä sarjasta. Meillä oli niin hyvä keskustelu viimeksi, että tuntui tärkeältä jatkaa samaa linjaa. Esität parhaat kysymykset ja sinulla on paljon kokemusta jaettavana, joten tämä tuntuu keskustelulta ja se on ihanaa. Minun kiinnostukseni ECT:hen… Luulen, että mainitsin viimeksi nähneeni New Yorkin sairaalan osastolla, jossa työskentelin hoitoapulaisena, kolme kertaa viikossa rivin potilaita kuusi tai seitsemän naista jonossa huoneen ulkopuolella. He menivät huoneeseen ja tulivat kymmenen minuutin päästä ulos nukutettuina paareilla. Olin vain utelias siitä, mitä oikein tapahtui. En tiennyt silloin mitään ECT:stä. Lopulta sain suostuteltua vastuulääkärin päästämään minut katsomaan, mikä oli todella ystävällistä häneltä. Ja juuri sinä päivänä paikalla oli kuusi lääketieteen opiskelijaa. Kun potilas oli valmisteltu ja saanut yleisanestesian, lääkäri kysyi opiskelijoilta, haluaisiko joku heistä painaa nappia. Hän luuli minun olevan lääketieteen opiskelija. Kaikki kuusi opiskelijaa astuivat innokkaasti eteenpäin painaakseen nappia. Ja kun näin, mitä tapahtui… Se oli jotenkin se avuttomuus. Keho alkaa täristä ja vapista ja menee kouristukseen. Se on kontrolloitu kouristus, koska potilas on nukutettu, mutta silti kouristus, ja henkilö ei tiedä siitä mitään. Avuttomuus ja voimattomuus jotenkin iskivät minuun. Ja koska olin istunut näiden naisten kanssa myös ECT:n jälkeen, tiesin, missä tilassa he olivat tullessaan siitä ulos. He eivät tienneet, keitä olivat tai missä olivat. Minulla oli suorastaan fyysinen reaktio ja päädyin parkkipaikalle oksentamaan. Ehkä ylireagoin, koska ne kuusi opiskelijaa eivät nähneet tilanteessa mitään ongelmallista ja olivat kovin innokkaita painamaan nappia. Se oli minusta pelottavaakin etteivät he miettineet lainkaan, onko tämä oikein. Se oli siis ensimmäinen kokemukseni. Seuraava oli muutama vuosi myöhemmin, kun olin kouluttautunut kliiniseksi psykologiksi ja aloitin ensimmäisessä työssäni Englannissa. Eräs potilas kuoli ECT-pöydälle sairaalassa, jossa työskentelin. Kun katsoin potilasasiakirjoja, huomasin, että niissä luki sydänsairaus, ECT vasta-aiheinen, eli älä anna ECT:tä. Nostin asian esiin seuraavan päivän henkilöstöpalaverissa, ja minua käskettiin olemaan hiljaa. Emme aio puhua tästä, John. Kun jatkoin, psykiatri sanoi: Syytätkö sinä meitä jonkun tappamisesta, John? Sanoin, etten tiedä, mutta joku kuoli jonkin tekemämme toimenpiteen seurauksena, ja siitä pitäisi keskustella. Minut poistettiin fyysisesti huoneesta kliinisenä psykologina. He kutsuivat pari sairaala-apulaista paikalle. Se oli outoa. Ja seuraavat kaksi vuotta yritin saada sairaalan johdon, terveyspalvelut ja psykiatrian ammattilaiset ottamaan asian vakavasti. Kukaan ei vastannut. Täydellinen hiljaisuus. Otin myös kopion siitä sivusta, jossa mainittiin sydänsairaus. Kun palasin seuraavana päivänä, se sivu oli poistettu potilaskertomuksesta. Opin siis jotain ECT:n mahdollisuudesta aiheuttaa vahinkoa. Vaikka kuolemat ovat harvinaisia, silti monet potilaat, joilla on sydänongelmia, reagoivat niihin riskialttiisti. Mutta opin ehkä vielä enemmän psykiatrian ja viranomaisten kyvystä vaieta silloin, kun teemme virheitä. Se oli todella huolestuttavaa.   Piia: Joo… En tiedä, miten tämän ilmaisisin. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä, jotka eivät halua tätä hoitoa, mutta ovat vaarassa tulla siihen pakotetuiksi. Se on sydäntäsärkevää. Ja erityisesti kiistäminen, se on niin yleistä kokemukseni mukaan. Esimerkiksi ECT:n kohdalla, mutta vaikka en ole itse kokenut ECT:tä, olen nähnyt saman ilmiön lääkkeiden kanssa. Jos joku kertoo lääkkeen vaikutuksista, jotka eivät ole positiivisia, niitä ei oteta vakavasti. Ja ECT:n kohdalla vaikka potilas on nukutettu teemme silti jotakin hyvin dramaattista ihmiselle. Viime viikonloppuna minulta kysyttiin, mitä ECT-hoito konkreettisesti tarkoittaa? Voisitko selittää, mitä ECT on?   Mitä on ECT? John: Okei, no, kyseessä on sähkövirran johtaminen aivoihin. Virran täytyy olla tarpeeksi voimakas käynnistääkseen kohtauksen suuren epileptisen kouristuskohtauksen. Se tehdään yleisanestesiassa ja lihasrelaksanttien kanssa, koska alkuvuosina ihmisille tuli selkärangan murtumia ja muuta vastaavaa. Hoidot annetaan yleensä 6-12 kertaa useiden viikkojen aikana, kaksi tai kolme kertaa viikossa. Eli se ei ole vain yhden kerran toimenpide laitamme sähköä aivoihin ja aiheutamme keinotekoisen kouristuksen useita kertoja. Seuraava kysymys onkin yleensä miksi ihmeessä joku haluaisi aiheuttaa kouristuksia? Koska yksi lääketieteen alue yrittää hoitaa kouristussairauksia, ja toinen tuntuu aiheuttavan niitä. Se on outoa. Lyhyesti historiasta: 1930-luvulla uskottiin, että skitsofrenia ja epilepsia eivät voineet esiintyä samassa ihmisessä että ne sulkisivat toisensa pois. Ei totta, mutta sitä julkaistiin lääketieteellisissä lehdissä. Ajateltiin siis, että skitsofreniaa voisi hoitaa aiheuttamalla epilepsiaa. Samaan aikaan jotkut yrittivät hoitaa epilepsiaa ruiskuttamalla epileptikoihin skitsofreniapotilaiden verta. Täysiä järjettömyyksiä mutta vilpittömästi tarkoitettuja, kuten monet lääketieteen teoriat. Seuraavaksi piti selvittää, miten aiheuttaa kouristus. Kokeiltiin mm. insuliinikoomaa eli annettiin valtavia määriä insuliinia, kunnes ihminen meni koomaan. Sitten sattumalta huomattiin, että sähkö aiheuttaa kouristuksen. Kaksi italialaista psykiatria näki teurastamossa, että sikoihin johdettiin sähköä niiden tainnuttamiseksi. Ne menivät kouristukseen. He ajattelivat kokeilla samaa ihmisellä. Ja omituista kyllä, sillä tiellä olemme edelleen, 80 vuotta myöhemmin. Piia: Ja yksi outo asia on, että kun seuraan keskustelua esimerkiksi X:ssä, ECT:n puolustajat yrittävät kovasti vakuuttaa, että se toimii, eikä harmia ole juuri lainkaan. Millaista tutkimus on ollut näiden 80 vuoden aikana?   ECT:n tehokkuus   John: Okei. Tässä kuten missä tahansa hoidossa on kaksi peruskysymystä toimiiko se ja onko se turvallista? Aloitetaan siitä, toimiiko se. Ja minun on sanottava heti alkuun, että ECTtä koskeva tutkimus on kokonaisuutena erittäin heikkolaatuista. Laadukasta tutkimusta on tehty hyvin, hyvin vähän. Kun tarkastelemme, toimiiko ECT, tiedät, että paras ja vakiintunein tapa arvioida hoidon vaikuttavuutta on lumekontrolloitu tutkimus vertaillaan hoitoa lumeeseen. ECTn kohdalla lume tarkoittaa sitä, että potilas saa yleisanestesian, mutta sähköä ei anneta. Sitten verrataan tuloksia. Tällaisia tutkimuksia on olemassa vain kymmenen. Ja kaikki ne tehtiin ennen vuotta 1986. Lumekontrolloituja ECT-tutkimuksia ei ole tehty 40 vuoteen, mikä on aivan hämmästyttävää. Mutta katsotaan niitä kymmentä, jotka on tehty. Ne olivat kaikki hyvin pieniä 20-30 ihmistä, enintään. Huonosti suunniteltuja eivät täyttäisi nykyisiä näyttöön perustuvan lääketieteen kriteerejä. Kolmessa havaittiin, että ECT oli hieman lumehoitoa parempi hoidon aikana. Viidessä ei ollut mitään eroa hoidon ja lumehoidon välillä. Ja kahdessa tulokset olivat sekalaisia psykiatri ajatteli, että ECT toimi, mutta potilas ei kokenut eroa, mikä on jo itsessään mielenkiintoista. Eli kolme heikkolaatuista, pientä tutkimusta kymmenestä löysi ECTlle jonkin lyhytaikaisen edun lumehoitoon verrattuna. Yksikään ei löytänyt mitään hyötyä hoidon päättymisen jälkeen. Suurin osa ei tehnyt mitään seurantaa, ja ne harvat, jotka tekivät, havaitsivat, että viikkoa tai kuukautta myöhemmin ECT ei eronnut lumeesta. Ja minusta on järkyttävää, että tällaista hoitoa jolla on selvästi riskejä, joista tulemme myöhemmin puhumaan annetaan edelleen, vaikka vahvaa näyttöä lumehoitoa paremmasta vaikutuksesta ei ole. Mutta puolustukseksi ECT:n kannattajat sanovat: Emme voi tehdä lumekontrolloituja tutkimuksia, John, koska se olisi epäeettistä. Olisi epäeettistä olla antamatta hoitoa vakavasti masentuneille, kun tiedämme, että se toimii. Se kuulostaa järkevältä yhdellä tasolla, ja uskon, että he tarkoittavat sen vilpittömästi. Mutta samalla he asettuvat tieteen ulkopuolelle. Koska placebo-tutkimuksen idea on selvittää toimiiko hoito oikeasti vai luuleeko lääkäri vain niin? Ja kun he sanovat Emme voi tehdä placebo-tutkimusta, koska tiedämme, että se toimii, he eivät huomaa, että lausumalla noin he kirjaimellisesti asettuvat tieteen ulkopuolelle. Olen keskustellut tästä heidän kanssaan kaksi vuosikymmentä. Meidän Sheffieldissä työskentelevä kollegamme Richard Bentall yksi johtavista kliinisen psykologian tutkijoista on toistuvasti tarjoutunut tekemään lumekontrolloidun tutkimuksen yhdessä psykiatrien kanssa. Mutta he kieltäytyvät yhä uudelleen. Joten pohjimmiltaan en väitä, ettei ECT toimisi ollenkaan. Sanon vain, että meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että se toimisi. Tutkimus on todella niin, niin heikkoa. Ja 80 vuoden jälkeen niiden, jotka puolustavat ECTtä, pitäisi pystyä esittämään näyttöä mutta he eivät pysty. Piia: Aivan. Paljon enemmän kuin pelkkää ‘kokemukseni mukaan se toimii’. John: Saanko lisätä yhden asian placeboon liittyen? Se, että lyhytaikaisesti osa ihmisistä kokee olonsa paremmaksi, on totta. Ei ole mitään näyttöä pitkäaikaisista hyödyistä, mutta hoitojakson aikana jotkut tuntevat helpotusta. Se johtuu osittain placebosta. odotukset ovat valtavat. Lääkärit valkoisissa takeissa, anestesialääkäri, hoitajat, ympärillä iso koneisto, ja kaikki sanovat Tämä on viimeinen keino. Jos tämä ei toimi, meillä ei ole muuta tarjota. Silloin toivo ja odotus ovat todella voimakkaita. Lisäksi heti sähköhoidon jälkeen ihmisellä on usein eräänlainen päätään huumaava tunne lievä euforia, joka liittyy aivovamman tai aivotrauman kaltaiseen reaktioon. Kun nämä kaksi asiaa yhdistyvät, ihminen voi tuntea, olen erilainen, tämän täytyy toimia. Ja sitten lääkäri kysyy: Auttoiko tämä? Tuntuuko paremmalta? Ja ihminen vastaa: Joo. Se ei tarkoita, että mitään todellista biologista hyötyä olisi. Se tarkoittaa, että ihminen kokee jotain ja kokemus voi tuntua helpotukselta. Mutta se ei johdu sähköstä tai kouristuksesta. Silti on tärkeää huomioida, että jotkut ihmiset kokevat lyhytaikaisen helpotuksen. Piia: Yksi asia, jota olen miettinyt näitä ECTn puolustajia kuunnellessani, on tämä käyttäytyisivätkö he samalla tavalla jonkin muun hoidon kohdalla, josta ei ole näyttöä? Hyväksyisivätkö he hoidon vain siksi, että he ‘tietävät’ sen toimivan? Jos sanoisimme jostain heidän vastustamastaan hoidosta ‘Tiedämme, että se toimii, siksi sitä käytetään edelleen, vaikka 40 vuoteen ei ole tehty tutkimuksia’ uskoisivatko he sitä? John: Hyvä kysymys. En tiedä vastausta. Tiedämme kuitenkin, että he eivät käyttäisi esimerkiksi lobotomiaa enää, koska siitä lopulta hyväksyttiin, ettei se auta ja että se tuotti valtavaa vahinkoa vielä selkeämpää ja näkyvämpää kuin ECTn aiheuttama vahinko. Mutta kuten olemme samaa mieltä, he uskovat vilpittömästi, että ECT toimii. He tarkoittavat hyvää. He näkevät lyhytaikaisia muutoksia. Monet myöntävät, että uusimisriski on valtavan suuri. Ja siksi syntyy käsite ylläpito-ECT kun hoito ei toimi pysyvästi, sitä annetaan lisää, koska se auttoi lyhyesti. Sitten potilas tulee takaisin kolmen kuukauden välein vähän kuin auton akun lataus. Kamala vertaus, mutta sellainen se on. Ihminen voi tuntea olonsa paremmaksi pari päivää. Ei ole vaikeaa saada jotakuta tuntemaan hetkellisesti paremmalta sähköllä tai lääkkeillä. Mutta se ei ole hoitoa, eikä se rakenna mitään syyhyn pureutuvaa. ECT:n Riskit   John: Mutta mennään ehkä vielä tärkeämpään riskeihin. Tämä on se suurin huolenaihe. Jos riskejä ei olisi paljon, ja jos ECT tuottaisi joillekin lyhytaikaista helpotusta pääosin placebon kautta, minulla ei olisi yhtä suuria huolia. Mutta riskit ovat todella korkeat. Parhaiten tutkittu haitta on muistihäiriö. Ja kaikki ECT:tä antavat psykiatrit, ja muistetaan, että suurin osa psykiatreista ei koskaan käytä ECT:tä, joten kyseessä on pieni ja jatkuvasti pienenevä joukko myöntävät, että ECT aiheuttaa muistihäiriöitä. Eriävä mielipide koskee sitä, kuinka monelle ja kuinka pitkäksi aikaa. Ennen nyt julkaistavaa kyselyämme paras käytettävissä oleva tutkimus (joka sekin on heikkoa) arvioi pysyvien tai pitkäaikaisten muistihäiriöiden määräksi 12-55 %. Hirveän laaja haarukka mutta niin vähän tutkimusta on tehty. Otetaan konservatiivinen luku 12 %. Se tarkoittaa yhtä kahdeksasta 1/8 ihmisestä joille kehittyy pysyvä tai pitkäkestoinen muistivaurio. Muistihäiriöitä on kahta päätyyppiä: Anterogradinen amnesia, eli vaikeus tallentaa uutta tietoa. Vaikea tehdä työtä, koska ei muista, mitä teki aamulla. Ja jossain määrin ikävämpi retrogradinen amnesia, eli menetetään elämän aiempia muistoja. Ihmiset kertovat, etteivät muista omaa hääpäiväänsä. Tai lastensa ensimmäisiä vuosia. Tai kokonaisia elämänvaiheita. Ja kyselyssämme kansainvälinen verkkokysely, jossa oli yli 1100 vastaajaa, pääosin ECT:n saaneita mutta myös omaisia näitä kertomuksia on valtavasti. Kysyimme tietenkin positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista. Muistihäiriöistä, suurin osa raportoi muistihäiriöitä. Ja heistä yli puolet kertoi, että ne kestivät vähintään kolme vuotta. Kun muistihäiriö on kestänyt kolme vuotta, se on pysyvä. Pieni osa muistoista palautuu ensimmäisten viikkojen aikana, ja juuri sitä potilaille kerrotaan Muistihäiriöitä voi olla, mutta ne palautuvat. Se on totta vain hyvin pienelle vähemmistölle. Mutta valtaosalla ihmisistä, joilla ilmenee muistihäviöitä, ne eivät tule takaisin. Ja se on todella… se on aika huolestuttavaa, koska… no, ilmeisistä syistä. Siis se voi olla aika masentavaa, mikä on ironista, kun ajatellaan, että hoidon on tarkoitus lievittää masennusta. Joten kyllä, mielestäni tutkimus on nyt aika selkeä siitä, että muistihäviöt ovat yleisiä, ja että ne kestävät monilla ihmisillä hyvin, hyvin pitkään, ja monilla ne ovat vakavia. Mutta kyseessä on koko kirjo. Jotkut ihmiset kokevat vain vähäisiä muistihäviöitä muutamien viikkojen ajan, ja niiden palautuminen on mahdollista. Mutta se on vähemmistö. Silti niin potilaille kerrotaan. Saatat saada joitain muistihäviöitä, mutta ne voivat olla vähäisiä ja ne tulevat takaisin. Joten tämä on se merkittävä, merkittävä haittavaikutus. Voin puhua muista, jos haluat, mutta en tiedä haluatko kommentoida tätä ensin. Piia:  Jäädään tähän kohtaan hetkeksi ja palautetaan mieleen asioita, joista olemme tähän mennessä puhuneet. Eli ei hyvää tutkimusnäyttöä. Lyhytaikaisia hyötyjä joillekin ainakin. Positiivisten vaikutusten kesto, jos ihmiset niitä kokevat, on varsin rajallinen. Joissain tapauksissa näyttää siltä, näissä ei-niin-hyvissä tutkimuksissa, että se olisi hieman parempi kuin lumehoito ainakin lyhyellä tähtäimellä. Ei ole pitkäaikaisseurantoja. Aiheutamme aivoihin kouristuksen useita kertoja. Ja en tiedä, täytyykö minun sanoa tätä ääneen, vai ymmärtävätkö ihmiset tämän todella. Tämä on yksi psykiatrian suurimmista ongelmista kun tarkastelemme näitä asioita tarkemmin, ne eivät ole järkeenkäyviä. En usko, että tämä kuulostaa useimpien maallikoiden mielestä järkevältä, jos kuvaamme sitä näin. Mutta silti tätä käytetään edelleen, ja en tiedä, miten ilmaista turhautumistani tällä hetkellä. John:  Ymmärrän. Tiedätkö, jos yritämme hetkeksi nähdä asian heidän näkökulmastaan… usko pois, ymmärrän turhautumisen. Ymmärrän. Mutta ihmiset, jotka käyttävät ECT:tä, ajattelevat usein, että kaikki muu on jo kokeiltu, ettei ole muuta ratkaisua, ja että tämä ihminen on vakavasti masentunut ja saattaa tappaa itsensä. Joten heidän näkökulmastaan meillä on yksi viimeinen asia, jota voimme kokeilla, ja olemme nähneet sen toimivan joillakin ihmisillä. Ja osittain siksi, etteivät he tiedä mitä muuta tehdä. Minun on sanottava, että erittäin masentuneen, itsetuhoisen ihmisen kanssa terapeuttisen suhteen rakentaminen on vaikeaa. Se vie aikaa, jota useimmilla psykiatreilla ei ole. Heillä voi olla vain 15 minuuttia tavata joku ei aikaa. Ja minun on sanottava, että joillakin heistä ei ole taitoja siihen. Se ei ole osa psykiatrista koulutusta miten luoda suhde erittäin ahdistuneiden ihmisten kanssa? Ja he ovat paineen alla tehdä jotakin, koska he ovat se taho, jota syytetään. Jos henkilö tappaisi itsensä, ketä syytettäisiin? Ei psykologi tai sairaanhoitaja vaan psykiatri. Joten yritän nähdä tämän heidän näkökulmastaan. Ja monet heistä todella uskovat, että se pelastaa henkiä, että se ehkäisee itsemurhia. Valitettavasti taas kerran tutkimusnäyttö ei tue tätä. On ollut muutamia tutkimuksia siitä, ehkäiseekö ECT itsemurhia. Noin kolmasosa sanoo, ettei sillä ole vaikutusta. Kolmasosa sanoo, että sillä on vähän vaikutusta. Ja kolmasosa sanoo, että se pahentaa itsemurhariskiä. Joten se ei varsinaisesti ole vahva näyttöpohja näin voimakkaalle väitteelle, mutta siihen he uskovat. Eli vain yritän nähdä sen heidän näkökulmastaan. Mutta ongelma on, että sähkö ei voi ratkaista niitä ongelmia, niitä syitä, joiden vuoksi ihmisille annetaan ECT:tä.  Tiedämme, että masennuksen taustalla on menetystä, yksinäisyyttä, surua, traumaa ja kaikkia niitä asioita. Ja tiedämme myös, että ECTtä annetaan kaksi kertaa niin paljon naisille kuin miehille, ja että se annetaan pääasiassa yli 60-vuotiaille. Joten suurin osa ECTtä saavista on iäkkäitä naisia. Ja ilman yleistämistä voi silti tehdä järkeviä arvauksia siitä, mitä tapahtuu vakavasti masentuneen 70-vuotiaan naisen elämässä. Voi olla yksinäisyyttä, voi olla köyhyyttä, voi olla… kuka tietää. Mutta sanotaan näin ECT ei voi puuttua näihin asioihin. Mutta jälleen heidän näkökulmastaan heidän argumenttinsa on sähkö saa heidät siihen pisteeseen, jossa he voivat hyötyä muista asioista. He voivat hyötyä terapiasta. Ei ole kuitenkaan mitään näyttöä siitä, että ihmiset, jotka käyvät ECT:ssä, edes päätyisivät terapiaan saati hyötyisivät siitä. Mutta yritän vain nähdä sen heidän näkökulmastaan. Se ei poista turhautumistasi… Piia: Kyllä, ymmärrän sen. John: Ymmärrän turhautumisen, mutta kysymys kuuluu miksi ihmiset silti tekevät tätä? Ja vastaus on he eivät tiedä, mitä muuta tehdä. Piia: Niin. Mutta siinä on yksi ongelma, mielestäni. Koska olen varma, että on paljon potilaita, jotka haluaisivat kertoa, mitä he tarvitsevat tai mikä auttaisi heitä. On paljon muita ammattilaisia mielenterveysalalla, jotka voisivat olla mukana miettimässä, mitä voitaisiin tehdä yhdessä. Mutta tässä on asiantuntijuuden hierarkia. Ja jos olet psykiatri, sinulla näyttää olevan valtava valta. Ja jos se, mitä teet, ei auta tai auttaa vain sinun näkökulmastasi et anna mahdollisuutta muille ihmisille keksiä muita ratkaisuja. Esimerkiksi minun kohdallani, omien kokemusteni perusteella kun lääkehoidot olivat jatkuneet jonkin aikaa, minulle vain sanottiin, ettei mitään muuta ole tehtävissä. Minulle jopa sanottiin, että tilanteeni on niin huono, ettei minulle voida edes suositella terapiaa, koska terapia ei voisi auttaa ongelmiini, koska ne olivat niin vakavia. Ja nyt jälkikäteen mietin, kuinka monta minun kaltaistani ihmistä on näissä tilastoissa tilastoissa siitä, kuinka moni saa psykiatrisia lääkkeitä. Kuinka moni ihminen hoidetaan näin ja sitten heille sanotaan, että heidän tilanteensa on toivoton. Että heidän sairautensa on niin paha, että voimme vain ylläpitää jotain toimintakyvyn tasoa. Ja mainitsin aiemmin, että lopetettuani lääkkeet, minulla olleet kognitiiviset ongelmat ja haasteet katosivat. Ja se oli yksi syy, miksi psykiatri ei suositellut minulle lääkkeiden lopettamista koska hän sanoi, että minulla oli ollut näitä ongelmia niin pitkään. Joten vaati melkoista sitkeyttä kulkea vastoin hänen suositustaan. Mutta mietin, kuinka monta minun kaltaistani ihmistä on. Ongelmien syiden käsittely John: No, tiedämme, että ihmiset ovat paljon todennäköisemmin saamassa biologisia hoitoja, olivatpa ne lääkkeitä tai ECT:tä, kuin saavansa mahdollisuuden puhua jonkun kanssa terapiassa tai muissa interventioissa. Kaikki eivät tarvitse terapiaa. Jotkut ihmiset vain tarvitsevat ystäviä tai mahdollisuuden olla mukana yhteisönsä sosiaalisessa elämässä ja se on yksi positiivinen kehityskulku tällä hetkellä sosiaalinen resepti tai social prescribing. Britanniassa melko monissa lääkärin vastaanotoissa on nykyään sosiaalisen reseptin työntekijä, joka auttaa masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä löytämään yhteisöstään toimintaa, johon he voivat osallistua tai vaikka liikuntaa. Joten vaihtoehtoja alkaa hiljalleen syntyä. Mutta meillä on edelleen tämä biologisen lähestymistavan dominanssi inhimillisen ahdingon selittämisessä. Se ohjaa kaiken kohti lääketieteellisiä ratkaisuja ja pois psykologisista ja sosiaalisista ratkaisuista. Meidän kyselyssämme esimerkiksi kysyimme ihmisiltä, jotka olivat saaneet ECTtä, mitä he ajattelivat ongelmiensa johtuneen niiden ongelmien, joiden vuoksi heille annettiin ECT. Ja useimmat heistä sanoivat elämän tapahtumat. He puhuivat menetyksestä, yksinäisyydestä, kaltoinkohtelusta, väkivallasta kaikista niistä asioista, jotka tiedämme tutkimuksen perusteella aiheuttavan ahdistusta ja masennusta. Sitten kysyimme heiltä kysyivätkö mielenterveyspalvelut teiltä koskaan näistä asioista? Ja vain noin kolmannes kertoi, että heiltä oli koskaan kysytty. Palvelussa, jonka pitäisi auttaa sinua selvittämään, mitä elämässäsi tapahtuu ja mitä tarvitset muuttaaksesi tilanteen. Eivät edes kysyneet. Ja noin viidennes kertoi, että näihin asioihin oli koskaan edes yritetty puuttua millään tavalla. Joten tämä biogeneettisen mallin ylivalta ikään kuin sumuttaa kaikkien ajattelua ja estää kysymästä kaikkein ilmeisimpiä kysymyksiä. Kun joku on ahdistunut, kysymys kuuluu mitä tapahtuu? Mitä elämässäsi tapahtuu? Mihin tarvitset apua? Sen sijaan katsotaan kirjaa, lasketaan diagnoosioireita, päätetään minkä värinen pilleri annetaan. Ja jos pillerit eivät toimi, olet vaarassa saada ECTtä. Niin, se on surullista. Mielestäni se on muuttumassa hitaasti, hyvin hitaasti. Piia: Niin ja silti kyse on ihmiselämästä. Yksilöllisestä elämästä ja ainutlaatuisesta ihmisestä. Ja me sotkemme heidän elämäänsä tällä nykyisellä mallilla. Sinä mainitsit pakon ja ihmisoikeudellisen näkökulman näihin kysymyksiin. Mitä ajattelet pakosta ja ihmisoikeuksista? John: No, ensinnäkin, katso vain lukuja. Maailmanlaajuisesti on paljon vaihtelua, mutta keskimäärin noin 30-40 prosenttia ihmisistä se vaihtelee paljon saa ECT-hoitoa vastoin tahtoaan. Ja mitä tapahtuu on se, että sitä yritetään antaa vapaaehtoisena. Mutta jos henkilö sanoo ei, en halua sitä, silloin yritetään todistaa, ettei hänellä ole kykyä antaa suostumusta. Mikä on tavallaan mielenkiintoista, koska jos olisit sanonut kyllä, sinulla olisi ollut kyky antaa suostumus. Mutta jos sanot ei, niin yhtäkkiä sinulla ei olekaan kykyä tietää, mikä on sinulle parasta olet liian sairas, liian huonossa kunnossa. Ja sitten astuu kuvaan mielenterveyslainsäädäntö, joka vaihtelee maittain. Mutta useimmissa maissa on lainsäädäntöä, joka mahdollistaa ECT-hoidon antamisen pakolla. Tai toinen asia, jota voidaan antaa pakolla, on antipsykoottinen lääkitys. Periaatteessa mikä tahansa lääkitys, mutta se on se, jota käytetään pakolla yleisimmin. Mutta pysytään ECT:ssä. Eli siis 30-40 % ihmisistä, jotka ovat saaneet tämän hoidon vastoin tahtoaan. Jälleen, hyväntahtoisesti. Taustalla on aito uskomus, että tämä henkilö on liian hullu tai liian sairas tietääkseen, mikä on hänelle parasta. Minä tiedän, mikä hänelle on parasta. Ja jos on onnea, maassa voi olla laki, jonka mukaan henkilölle pitää saada toinen lausunto. Mutta toinen lausunto on 95 % ajasta samaa mieltä. Tai maassa voi olla lautakunta, jonne voi valittaa, kuten Australiassa, jossa olin jonkin aikaa. Siellä saattoi valittaa lautakunnalle 95 % ajasta lautakunta oli psykiatrien puolella, ei potilaan. Joka tapauksessa siis 30-40 % ihmisistä saa hoitoa vastoin tahtoaan, vaikka tiedämme, että se voi aiheuttaa muistihäiriöitä ja muita haittavaikutuksia. Ja pointti on tämä ei ole olemassa mitään muuta lääketieteen osa-aluetta, jossa näin voisi tehdä, edes sellaisten hoitojen kohdalla, joiden oikeasti tiedämme toimivan. Jos minulla on syöpä ja minulle tarjotaan jotakin hoitoa ja en halua sitä, kukaan ei voi pakottaa minua ottamaan sitä, vaikka olisin todella typerä jättäessäni sen ottamatta. Vaikka tiedämme, että se lisäisi selviytymismahdollisuuksiani, he eivät voi pakottaa minua. Mutta tämä ihmisryhmä kyse on ihmisoikeuksista. Tällä ryhmällä ei ole käytännössä mitään ihmisoikeuksia sen jälkeen, kun psykiatri on päättänyt, ettet tiedä, mikä on sinulle parasta. Ja Maailman terveysjärjestö ja YK ovat viime aikoina hyvin selkeästi tuominneet pakon käytön, hyvin jyrkästi, ja sanoneet tämän on loputtava, viimeaikaisissa julkaisuissaan. En tiedä mitä muuta sanoa. Paitsi toistaa, että vaikka tarkoitus on epäilemättä hyvä, se on selvästi epäeettistä ja selvästi ihmisoikeuksien loukkaus. Piia: Niin. Joo. Sana eettinen muistutti minua eräästä henkilöstä, joka tekee silloin tällöin töitä ECT-tiimissä. Eli tämä henkilö on yksi tiimin jäsenistä. Ja muistan, että puhuin hänen kanssaan, ja hän mainitsi joskus miettivänsä, miten eettistä on tuoda joku tähän hoitoon sidottuna. Siis niin, ettei hän voi sanoa en halua tätä, en halua jatkaa. Hän ei saa sanoa ei. Ja toinen henkilö, joka soittaa minulle silloin tällöin hän on psykiatrinen potilas ja yksi hänen suurista huolistaan on se, ettei hän ole ollut sairaalassa vähään aikaan. Ja hän miettii yhdessä psykiatrinsa kanssa antipsykoottien annoksen laskemista ja edes pienen vähennyksen kokeilemista, jotta nähtäisiin mitä tapahtuu. Mutta yksi hänen suurimmista huolistaan on Jos päädyn takaisin sairaalaan, en halua ECT:tä enää. En halua sitä hoitoa enää. Ja tämä on ihminen, joka ajoittain soittaa minulle huolissaan siitä, mitä jos niin käy? Eli kyse ei ole… Siksi luulen tuntevani niin paljon turhautumista. Koska kuulen näitä tarinoita tiimin jäseneltä, joka miettii eettisyyttä mutta joutuu ajoittain jatkamaan työssään ja potilaskokemuksia, joissa tämä ei ole vain ECT:tä vaan muitakin asioita, mutta tämä on yksi niistä, jotka soittavat minulle huolissaan siitä, mitä jos joudun takaisin ja he antavat sen taas pakolla. Ja miten he voivat, ehkä voisin kysyä näin, miten he voivat perustella pakon käytön, kun kaikki ne, joiden kanssa olen puhunut pakosta, kertovat ettei se ole auttanut? Että se ei ole ollut hyödyllistä hoitona. He sanovat Me annamme näille ihmisille hoitoa, ja jos he eivät ymmärrä omaa parastaan, meidän pitää antaa sitä pakolla.  Niin mietin vain, miten ihmeessä me olemme tässä? Voi hyvänen aika. John:  No, siis, kuten kaikessa muussakin, tutkimusta on sen suhteen, toimiiko pakko vai ei. Se on erillinen kysymys siitä, onko se eettistä vai ei. Laitetaan etiikka hetkeksi sivuun. Pakko ei näytä auttavan ihmisiä. Jos katsotaan esimerkiksi avohoitopakkolakeja, joissa henkilö voi päästä pois sairaalasta, mutta on määrätty ottamaan lääkityksensä tai hänet viedään takaisin niistä on tehty kolme lumekontrolloitua tutkimusta, ja ne eivät toimi. Ne eivät paranna tuloksia millään mittarilla ei sairaalahoitojen vähenemisenä, ei elämänlaadun paranemisena. Ne eivät toimi. Ne eivät näytä vaikuttavan mihinkään. Silti niitä käytetään. Vain viime viikolla julkaistiin iso meta-analyysi tahdonvastaisen sairaalahoidon vaikutuksesta itsemurhiin ja valtavasta itsemurhapiikistä viikkoina, jotka seuraavat kotiutusta. Ja tutkijat yrittivät sitten selvittää, minkä tyyppiset potilaat ovat niitä, jotka tekevät itsemurhan sen sijaan, että olisivat käsitelleet sitä, että tahdonvastainen sairaalahoito itsessään on niin masentavaa, lannistavaa ja monille traumaattista. Pakosta ei voi puhua ilman, että puhuu traumasta. Jos ajattelee, että suuri osa psykiatriseen sairaalaan päätyvistä on kokenut hyväksikäyttöä tai traumaattisia kokemuksia… Ja sitten he joutuvat sairaalaan, jossa kolme tai neljä isoa miestä istuu heidän päällään, pistää heihin antipsykoottia pakolla takapuoleen, tai heidät sidotaan ja heille annetaan sähköä. Se uudelleentraumatisoi. Ja yllätys yllätys ihmiset eivät voi paremmin sen jälkeen. Voisin jatkaa loputtomiin. Mutta eettisten kysymysten lisäksi se ei auta. Luulen, että se auttaa psykiatrin omaa ahdistusta hänen huoltaan siitä, että teen jotakin, en päästä tätä henkilöä pois, pidän hänet täällä pidempään, vaikka vastoin hänen tahtoaan. Jos he suuttuvat, se on varmaan osa heidän sairauttaan. Eli kyllä, loppujen lopuksi se on epäeettistä eikä auta. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä henkilölle, joka ääriesimerkkinä, jota käytetään aivan liian usein pakon perusteluun on hyvin, hyvin järkyttynyt, sekava ja uhkaa tappaa itsensä tai jonkun muun? Mitä silloin tehdään? Se on ihan eri kysymys, johon voimme palata. Ehkä voimme pitää erillisen session vaihtoehdoista. Mutta kaiken, mitä tästä voi sanoa, on että se mitä nyt teemme, ei toimi. Sen tiedämme, joten meidän täytyy lopettaa sen tekeminen. Mutta jos olet psykiatri, jolla on vastuullasi akuutisti psykoottinen, itsetuhoinen ihminen, et voi vain sanoa No niin, mene vain sitten. Täytyy olla jokin tapa auttaa. Uskon, että jos meillä olisi aidosti vaihtoehtoisia, ei-pakkokeinoja kriisitaloja ja muita joista voimme puhua myöhemmin, emme tarvitsisi pakkoa. Mutta nostan tämän esiin yrittääkseni ymmärtää psykiatrin ajattelutapaa, joka käyttää pakkoa. En usko, että valtaosa heistä nauttii sen käyttämisestä. Joka tapauksessa… Piia: Ennen kuin aikamme tänään loppuu, haluaisin kysyä vielä kahdesta aiheesta. Ensinnäkin mainitsit, että muistihäiriöiden lisäksi on muitakin haittavaikutuksia. Haluaisin puhua niistä. Ja toinen mitä me voisimme tehdä jos on jotain, mitä haluaisit kertoa mitä voisimme tehdä muuttaaksemme tätä tilannetta? Nämä ovat kysymykset, jotka haluaisin vielä käsitellä. John:  Okei. Kuten aina, erittäin hyviä kysymyksiä. Eli muut haittavaikutukset on biologisia ja sosiaalisia. Biologisesti yksi hyvin vähän puhuttu haitta on vaikutus sydän- ja verenkiertoelimistöön. Aivoihin johdettu sähkö ja keinotekoisesti aikaansaatu kouristuskohtaus aiheuttavat valtavan rasituksen sydämelle. Ei ole yllättävää, että oman käsitykseni mukaan noin yhdellä 20:stä kehittyy vakavia sydän- ja verisuoniongelmia sen seurauksena, että tämä tehdään heille 10-12 kertaa. Se on ECTn yleisin kuolinsyy. Vaikka täytyy korostaa, että se on melko harvinaista. Mutta sitä tapahtuu. Lisäksi jokaiseen yleisanestesiaan liittyy pieni kuolemanriski ja siitä kerrotaan, kun sinulle tehdään yleisanestesia. Ja tätä tehdään 10 kertaa, 10 kertaa. Se on siis yksi riski, josta ei puhuta, eikä ihmisille kerrota sydän- ja verenkiertoelimistön riskistä. Ja sitten on pienempi riski kehittää jonkinlainen ei yllättäen jonkinlainen kouristushäiriö. Jälleen, melko harvinaista. Yleisempiä, ja joista ei koskaan puhuta, ovat muut haittavaikutukset, joita tarkastelimme kyselyssämme sosiaalisella puolella. Eli vaikutukset ihmissuhteisiin suhteisiin perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Esimerkiksi yli puolet ihmisistä kertoi, että heidän sosiaalinen elämänsä oli vakavasti heikentynyt. Osittain muistihäiriöiden takia ihmiset tulevat heidän luokseen käyttäytyen kuin olisivat heidän parhaita ystäviään, ja he eivät tiedä, keitä nämä ovat. Tai perhepiirissä ihmiset istuvat yhdessä ja keskustelevat yhteisistä lomista, eikä heillä ole niistä mitään muistikuvaa. Se on syvästi masentavaa. Ja jos henkilö on vakavasti toimintakyvytön, se voi myös muodostua rasitteeksi perheelle. Eli monille ihmisille varsin vakavia vaikutuksia ihmissuhteisiin. Ja sitten sosiaalisella puolella työn suhteen monet eivät muistiongelmien vuoksi pystyneet palaamaan töihin, joita heillä oli ennen. Jotkut ihmiset puhuivat siitä, että olivat unohtaneet kaiken, mitä olivat oppineet yliopistossa. Ammatillinen osaaminen se ei vain ollut siellä enää. He menivät töihin eikä heillä ollut aavistustakaan, mitä tehdä. Nämä ovat ehkä äärimmäisempiä tapauksia, ja kuten kaikessa, kyse on jatkumoista. Mutta tällaisia vaikutuksia ei juuri koskaan tuoda esiin. Ja sitten se asia, jota sivusimme aiemmin uudelleentraumatisoituminen. Aika moni, enimmäkseen naiset mutta ei vain naiset, kertoi tunteneensa itsensä petetyiksi, uudelleentraumatisoiduiksi, uudelleen triggeröityneiksi sen takia, miten heitä kohdeltiin etenkin jos heidät pakotettiin hoitoon. Ja toit itse esiin esimerkin sellaisesta, jota monet kuvasivat. Ongelma monille on Tarvitsen yhä apua mielenterveyspalveluilta, mutta en enää luota niihin. En enää mene lähellekään psykiatriaa tai mielenterveyspalveluja, koska pelkään, että minulle tehdään sama uudelleen. En voi edes soittaa ja sanoa, että tarvitsen apua. Tämä ei ollut suuri joukko ihmisiä, mutta pieni joukko kuitenkin. Ja annoit esimerkin omista kokemuksistasi. Eli nämä ovat niitä muita haittavaikutuksia. Ja ihmisille ei kerrota niistä lainkaan. Ja oikeudenmukaisuuden nimissä… onko oikeudenmukaisuus oikea sana, en tiedä. Käytetään sitä. Oikeudenmukaisuuden nimissä psykiatrien puolustukseksi he eivät näe näitä vaikutuksia. He eivät tiedä niistä. He eivät kysy niistä. Ja ne tapahtuvat kotona, eivät sairaalassa, joten he eivät tiedä tällaisista seurauksista. Mutta heidän pitäisi kysyä niistä. Eli kyllä, haittavaikutuksia on hyvin laaja kirjo. Luulen, että kyselymme on tehnyt hyvää työtä tuodessaan niitä esiin niin, että ihmiset ainakin voivat olla tietoisempia niistä ja tehdä tietoon perustuvan valinnan, jos he tietävät riskeistä. Sitten se toinen asia oli… Piia:  Mitä voimme tehdä toisin? John:  Tarkoitatko, miten voisimme muuttaa mielenterveyden hoitoa? Piia: Niin, sekä maallikoina että ammattilaisina, jos ammattilaisia kuuntelee tätä ja miettii, mitä he voisivat tehdä, mutta myös perheenjäseninä tai kiinnostuneina kansalaisina. John: Tarkoitatko yleisesti vai ECT:hen liittyen? Piia: ECTh:en liittyen.   Tietoon perustuva suostumus John: Okei. Jos sinua tai läheistäsi harkitaan ECT-hoitoon, yksi keskeinen asia on hankkia tietoa niin paljon tietoa kuin mahdollista. Tiedämme, että ECT-psykiatrin antama tieto todennäköisesti vähättelee vaaroja ja liioittelee hyötyjä. Olemme tarkastelleet potilaille annettuja esitteitä Englannissa, Walesissa, Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa, Australiassa ja kaikkialla tieto on huonoa. He kertovat, että hoito aiheuttaa hieman muistihäiriöitä lyhyeksi aikaa, ja ehkä päänsärkyä, sellaista. Eli sinun täytyy yrittää löytää parempaa tietoa. Ja tietenkin, kun menet internetiin, siellä on paljon väärää tietoa. ECT jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Kuten olet nähnyt, jos katsot esimerkiksi Twitteriä tai Xää jotkut ajattelevat sen olevan paras asia ikinä, toiset kutsuvat sitä kidutukseksi. Ja siksi on vaikea saada täsmällistä tietoa, mutta lue niin paljon tutkimusta kuin pystyt. Mielestäni toinen asia, josta täytyy olla perillä, on omat lailliset oikeudet. Ihmisoikeussopimusten nojalla sinulla on oikeuksia. Niissä on maakohtaisia eroja, mutta joissakin maissa olet esimerkiksi oikeutettu hallituksen maksamaan oikeusavustajaan mielenterveyspalveluiden kautta ei kaikkialla kuitenkaan. Eli ole tietoinen vaikutuksista ja oikeuksistasi, ja hanki tukea. Jos olet potilas, joka yrittää sanoa ei, tarvitset todella muita ihmisiä tueksesi, tulemaan mukaasi, sanomaan ei yhdessä ja kertomaan miksi. Mutta mikään tästä ei välttämättä estä hoitoa tapahtumasta, jos psykiatri on vakuuttunut siitä, että tarvitset sitä. Mutta ja korostan tämän taas joillekin ihmisille hoito on hyödyllistä. On tärkeää, oikeudenmukaisuuden nimissä, sanoa se. Mutta jos olet päättänyt, että et halua sitä, sinulla on joitakin laillisia oikeuksia järjestelmässä, joten selvitä ne. Ja hanki juristi tarvittaessa. Piia: Niin. Ja nyt, valitettavasti, aika alkaa olla lopussa mutta onneksi tulossa on lisää jaksoja. Seuraava käsittelee psykiatrisia diagnooseja, ja julkaisemme sen ensi vuoden alussa. Ja kaikille kuuntelijoille kiitos kun olitte mukana, ja jakakaa tätä sarjaa ystävillenne, kertokaa ihmisille, että käymme tätä keskustelua ja kaikki palaute on tervetullutta. Kiitos siis, että olitte mukana, ja kiitos John ajastasi. Odotan innolla seuraavaa keskustelua. John: Minäkin odotan, ja lisään vielä, että laitat ilmeisesti esiin listan niistä tutkimuksista, joihin viittasin, jotta ihmiset näkevät, että puheeni perustuvat näyttöön. Se voi olla hyödyllinen resurssi ihmisille. Kiitos jälleen, Piia. Nautin tästä. Odotan seuraavaa kertaa. Piia: Niin minäkin. Hei hei. John: Hei.   Lähteet: READ, J., BENTALL, R. (2010). The effectiveness of electroconvulsive therapy: A literature review. Epidemiology and Psychiatric Sciences, 19, 333-347. doi: 10.1017/s1121189x00000671 READ, J., KIRSCH, I., McGRATH, L. (2019). Electroconvulsive Therapy for depression: A Review of the quality of ECT vs sham ECT trials and meta-analyses. Ethical Human Psychiatry and Psychology, 21, 64-103. doi:10.1192/bja.2021.25 2025 SURVEY: READ, J., HARROP, C., MORRISON, L., HANCOCK, S.P., JOHNSTONE, L., CUNLIFFE, S. (2025). A large exploratory survey of ECT recipients, family members and friends: What information do they recall being given? Journal of Medical Ethics. doi:10.1136/jme-2024-110629 READ, J., JOHNSTONE, L., HANCOCK, S.P., HARROP, C., MORRISON, L., CUNLIFFE, S. (2025). A survey of 1144 ECT recipients, family members and friends: Does ECT work? International Journal of Mental Health Nursing. https://doi.org/10.1111/inm.70109 READ, J., HANCOCK, S.P., MORRISON, L., JOHNSTONE, L., HARROP, C., CUNLIFFE, S. (2025). A survey of 1144 ECT recipients, family members and friends: Incidence, severity and duration of memory deficits. Ethical Human Psychology and Psychiatry. doi.org/10.1891/EHPP-2025-0009. MORRISON, L., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., READ, J. (2025). Electroconvulsive therapy and women: an international survey. Health Care for Women International. doi:10.1080/07399332.2025.2568222 READ, J., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., MORRISON, L. (2025). The adverse effects of electroconvulsive therapy beyond memory loss: An international survey of recipients and relatives. International Journal of Mental Health. doi:10.1080/00207411.2025.2576946 READ, J., CUNLIFFE, S., HANCOCK, S.P., HARROP, C., JOHNSTONE, L., MORRISON, L. (2025). A survey of ECT recipients, family members and friends: Are the self-reported reasons for their problems being addressed? International Journal of Mental Health Nursing, in press.   Kaikki tämän sarjan jaksot löydät kootusti myös täältä: https://piiatuominen.com/jr   Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: Mielenterveys ja lääketieteellisen mallin ongelmat – Vieraana professori John Read     The post ECT (sähköhoito) – tutkimusnäyttö ja ECT-hoidon seuraukset | Professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Lipedema vai perinteistä ylipainoa – Vieraana Elina Kotanen-Polvilampi | Tässä jaksossa Elina Kotanen-Polvilampi kertoo, mitä on lipedema ja miten se eroaa ns. perinteisestä ylipainosta, mitä asioita sen hoidossa on hyvä huomioida ja miksi hän toivoo, että tietoisuus tästä rasvakudokseen liittyvästä sairaudesta lisääntyisi.   Lipedema vai perinteistä ylipainoa – Vieraana Elina Kotanen-Polvilampi   LipeLife verkkosivusto Ajanvarauspalvelut Verkkokauppa Instagram @lipedemafinland Tiktok lipedemafinland Facebook vertaistukiryhmä: lipedemafinland   Sinua voisi kiinnostaa myös: Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola   The post Lipedema vai perinteistä ylipainoa – Vieraana Elina Kotanen-Polvilampi appeared first on Astetta parempi elämä.

Mielenterveys ja lääketieteellisen mallin ongelmat – Vieraana professori John Read | Kutsuin kliinisen psykologian professori John Readin (University of East London) vieraaksi podcastiini, koska minusta hän tekee erittäin tärkeää tutkimusta ja tuo esiin esimerkiksi potilaiden kokemuksia ECT:stä. Tässä jaksossa puhumme valtavirran psykiatrian ja lääketieteellisen mallin ongelmista. Keskustelemme myös siitä, miksi tarvitsemme paradigman muutoksen. Voit valita tähän videoon suomenkielisen tekstityksen. Mielenterveys ja lääketieteellisen mallin ongelmat   International Institute of Psychiatric Drug Withdrawal  Inner Compass Initiative Hearing Voices Network John Readin X-tili   Miten professori Read päätyi työskentelemään mielenterveysaiheiden parissa   Piia: Hei, nimeni on Piia Tuominen, ja tänään nauhoitan uutta podcast-jaksoa. Minulla on suuri ilo esitellä teille vieraamme, professori John Readin Itä-Lontoon yliopistosta. Olet myös Kansainvälisen psyykenlääkevieroitusinstituutin puheenjohtaja, jos en ole väärässä. Haluaisitko lisätä vielä jotain asiantuntemuksestasi? John: Ei, se lienee hyvä alkuun. Kiitos kutsusta. Piia: Kiitos, että hyväksyit kutsuni. Meillä on edessämme todella mielenkiintoinen keskustelu, ainakin niin ajattelen. Minulla on paljon kysymyksiä, joita haluaisin esittää sinulle. Mutta ennen kuin aloitamme, haluaisin kysyä: miten päädyit tutkimaan näitä tärkeitä aiheita? Syy, miksi lähetin sinulle kutsun tähän keskusteluun, on se, että mielestäni olet tehnyt erittäin tärkeää työtä tuodessasi esiin potilaiden ääntä, erityisesti liittyen sähköhoitoon (ECT), sekä tutkinut psykoosia ja sitä, miten haitalliset elämänkokemukset liittyvät siihen, samoin kuin lääkkeiden lopettamiseen liittyviä kokemuksia ja kaikkea tätä. Mutta miten kaikki alkoi? Miten päädyit tutkimaan ja työskentelemään näiden teemojen parissa? John: No, luulen että jos ollaan rehellisiä, useimmat mielenterveysalalla toimivat ihmiset – joko tutkijoina tai ammattilaisina – päätyvät alalle tavalla tai toisella omien mielenterveyshaasteidensa kautta. Olin siis aika tavallinen teini sodanjälkeisessä Britanniassa, melko tavallisessa, jollain tapaa toimimattomassa perheessä. Hyvinä päivinä yritin ymmärtää, miksi muu maailma on sekaisin, ja huonoina päivinä yritin ymmärtää, miksi minä olen sekaisin. Menin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa ajatellen, että se auttaisi minua selvittämään kaiken tämän, mikä ei valitettavasti onnistunut. Mutta tämä on yleinen taustani sille, miksi kiinnostuin mielenterveydestä ylipäätään: halusin ymmärtää, miksi niin moni meistä on rikki, peloissaan, järkyttynyt ja hämmentynyt ja niin edelleen. Sitten aloitin työelämässä, ja aivan ensimmäinen työni oli hoitoavustajana psykiatrisessa sairaalassa New Yorkissa. Siellä huomasin, että lähes joka kerta kun onnistuin luomaan yhteyden johonkuhun, he kertoivat minulle hirvittäviä asioita, joita heille oli tapahtunut, asioita, joiden he uskoivat olevan heidän ongelmiensa syy. Huomasin myös, kuinka vähän psykiatrit olivat kiinnostuneita näistä tarinoista. Se ei oikeastaan käynyt minulle järkeen, koska ajattelin aika lailla samalla tavalla kuin useimmat ihmiset: että “hulluus” johtuu asioista, jotka tekevät ihmisen “hulluksi”, ja masennus johtuu masentavista tapahtumista. En voinut ymmärtää. Nämä olivat hyviä ihmisiä. He halusivat epätoivoisesti auttaa, mutta ajattelivat voivansa auttaa laskemalla käyttäytymistä ja katsomalla kirjasta, mitä sanaa käyttää, mikä diagnoosi antaa, ja sitten se kertoi heille, minkä värinen pilleri valita. Ja se meni täysin ohi siitä, mitä ihmiselle oikeasti tapahtui. Siinä on pähkinänkuoressa, miten tavallaan päädyin alalle. Ja kun myöhemmin palasin akateemiseen maailmaan, nämä olivat juuri niitä asioita, joita halusin tutkia. Haitallisten elämäntapahtumien ja olosuhteiden suhde psykoosiin on pääasiallinen tutkimusalueeni. Mitä taas sähköhoitoon (ECT) tulee, ensimmäinen kohtaamiseni sen kanssa oli samassa sairaalassa New Yorkissa, jossa työskentelin. Kolme kertaa viikossa siellä oli rivi iäkkäämpiä naisia, jotka lähes aina jonottivat menossa huoneeseen, ja tulivat sieltä ulos tajuttomina paarien päällä. En ymmärtänyt sitä. Pyysin lupaa mennä katsomaan. Pitkä tarina lyhyesti: päädyin parkkipaikalle oksentamaan. Olin niin järkyttynyt siitä, mitä näin. Siinä siis pitkä vastaus kysymykseesi, Piia.   Mielenterveyshoidon absurdius   Piia: Joo, tuo on… Tiedätkö, se sai minut pohtimaan sitä absurdiutta, joka on joillekin meistä mielenterveyden kentällä niin selvästi nähtävissä,  ja toisille ei lainkaan. Se on asia, jota olen viime vuosina miettinyt paljon, koska olen itse entinen potilas. Ja luulen, että melko monien onnekkaiden sattumien seurauksena päädyin lopulta irtautumaan järjestelmästä ja aloin kyseenalaistaa saamaani hoitoa, koska olin useilla eri lääkkeillä. Nämä sanat voivat olla todella harhaanjohtavia. Kun puhumme hoidosta ja lääkityksestä, ajattelemme helposti jotain hyödyllistä ja arvokasta. Mutta näin ei aina ole, ja itse asiassa usein ei ole. Kun ajattelen omaa kokemustani jälkikäteen, mielestäni sitä kuvaa hyvin kirja The Straight Talking Introduction to the Causes of Mental Health Problems, jonka olen lukenut ja jota suosittelen lämpimästi myös kuulijoillemme. Siinä puhutaan esimerkiksi haitallisista elämäntapahtumista yhtenä syynä. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti nähnyt, mitä minulle tapahtui, koska ketään ei kiinnostanut se. Koulukiusaaminen, heikko itsetunto, päätyminen suhteeseen miehen kanssa, joka ei ollut minulle hyväksi. Hän käyttäytyi hyvin kypsymättömästi, suuttui helposti. Olin kotona hänen kanssaan usein ahdistunut, ja siihen oli hyvät syyt. Lopulta masennuin. Hassua kyllä, masennus, joka “vain ilmestyi tyhjästä”. Sitten aloitin hoidon, ja minulle kerrottiin, että minulla on tämä kemiallinen epätasapaino. Niin tavallinen tarina. Ja uskon, että se on edelleen hyvin tavallinen tarina, vaikka oma kokemukseni on 2000-luvun alusta. Ja sitten se paheni. Se paheni. Diagnoosini muuttui. Ensin kyse oli masennuksesta, sitten “psykoottisesta masennuksesta”, ei enää pelkästä masennuksesta. Ja lopulta päädyttiin skitsoaffektiiviseen häiriöön. Ensimmäinen kerta, kun oikeastaan aloin kyseenalaistaa, mitä oli meneillään, oli kun keskustelin psykiatrini kanssa lääkityksestäni. Mainitsin hänelle, etten pidä siitä, millainen olen ilman näitä lääkkeitä. Hän kysyi, mitä tarkoitat, kerro lisää. Sanoin, että jos unohdan ottaa jonkin lääkkeistä, tulen todella ahdistuneeksi, en pysty nukkumaan, olen levoton ja niin edelleen. Ja ajattelin, että se olen minä ilman lääkitystä. Hän vastasi hyvin nopeasti, vähän sivuuttaen asian: “Ne ovat vain vieroitusoireita.” Eli kun unohdat ottaa lääkkeen, kehosi on tottunut siihen, ja kun sitä ei ole hetkeen, seurauksena ovat vieroitusoireet. Se oli yksi niistä sattumista, joka sai minut todella ajattelemaan. Jos se, mitä nousee esiin, en olekaan minä, kuka minä sitten olen? Olen käyttänyt lääkkeillä useita vuosia. Kuka olen kaiken tämän alla? Se oli minulle merkittävä hetki, mutta ei hänelle. Hän vain ohitti sen: “Ne ovat vain vieroitusoireita.” Tuohon aikaan olin työkyvyttömyyseläkkeellä, koska tilanteeni nähtiin käytännössä toivottomana. Viimeisissä kirjauksissa tältä psykiatrilta ennen kuin palasin hänen luokseen pyytämään vieroitussuunnitelmaa, hän totesi, että oli yrittänyt antaa minulle psykoedukaatiota sairaudestani, ja että kaikki jäljellä olevat negatiiviset oireet ja kognitiiviset vaikeudet kuuluivat sairauteeni. Eli parempaa vastetta ei ollut odotettavissa lääkkeilläkään. Hän ei siis suositellut mitään muutoksia lääkitykseen. Mutta mitä tapahtui, kun lopetin lääkityksen: kaikki nuo negatiiviset oireet ja kognitiiviset haasteet katosivat. Siksi ajattelen, että nykyisessä mielenterveyden hoitomallissa on varsin vakavia ongelmia. Ja sitä haluaisin kysyä sinulta: Mitä sinä näet? Mitkä ovat nykyisen mielenterveysparadigman ja lääketieteellisen mallin keskeiset ongelmat?   Nykyisen mielenterveysparadigman ja lääketieteellisen mallin keskeiset ongelmat   John: No, ongelmat alkavat itse mallista, jo ennen kuin puhumme sen seurauksista, kuten lääkkeistä, sähköhoidosta (ECT) ja diagnooseista. Ensinnäkin malli on epätarkka, ja toiseksi se on varsin lamauttava. Mallin mukaan, kun olemme ahdistuneita, hämmentyneitä, epätoivoisia, itsetuhoisia tai mitä tahansa, se johtuu siitä, että meissä on jotain vialla, erityisesti biologisesti vialla aivoissamme. Eli meillä olisi aivosairaus tai aivohäiriö, joka aiheuttaa nämä tunteet, ajatukset, harhaluulot tai mitä tahansa. Tässä on kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on se, että se ei yksinkertaisesti ole totta. Diagnostiikkamanuaali, joka on nykyään noin 650 sivua pitkä, ei sisällä yhtäkään biologista markkeria yhdellekään näistä häiriöistä. Ei ainuttakaan. Ja tämä myös myönnetään. Silti tätä mallia käytetään edelleen, vaikka tiedetään, ettei sille ole näyttöä. Se on hyvin erikoista. Konkreettinen esimerkki: mainitsit kemiallisen epätasapainon, ajatuksen, että masennuksessa olisi ongelma serotoniinissa tai psykoosissa dopamiinissa. Tälle ei yksinkertaisesti ole näyttöä, ainakaan masennuksen osalta. Tämä myytti on kumottu hyvin vahvasti viimeisen kahden tai kolmen vuoden aikana. Todisteita ei ole koskaan ollut, mutta lääketeollisuus esitti väitteen, ja psykiatria toisti sitä ilman kriittistä tarkastelua. Se on hyvin vastuutonta. Eli ensimmäinen ongelma on, että malli ei ole tarkka, käytännössä se ei pidä paikkaansa. Toinen ongelma on, että se on vahingollinen. Jos ihmisille, jotka ovat jo valmiiksi ahdistuneita, eksyksissä tai alamaissa, kerrotaan, että tämä johtuu siitä, että heissä on jotain vialla, että heidän aivoissaan on jotain pielessä (tai jopa heidän geeneissään, jolle ei myöskään ole perustaa), niin sillä on seurauksia. Jos ihmiselle kerrotaan, että hänen aivoissaan on jotain pysyvästi vialla, ei ole ihme, jos hän ei parane. Psykiatrilla on auktoriteettiasema. Hänen oletetaan tietävän nämä asiat. Jos hän sanoo potilaalle: “Tämä johtuu siitä, että aivoissasi on jotain vialla”, potilas uskoo sen. Mutta se on lamauttavaa. On masentavaa ajatella, että kaikki elämän vaikeudet johtuvat jostain omien aivojen viasta. Jotkut kokevat siinä pientä helpotusta, että “tämä ei ole minun syytäni, en ole huono ihminen”. Mutta samalla ajatus voi muuttua: olen toimimaton ihminen, eikä tälle voi juuri mitään tehdä, paitsi ehkä ottaa lääkkeitä, jotka saattavat hallita oireita. No niin, hieman pitkästi sanottuna: malli on väärä ja se on vahingollinen. On paljon tutkimusta, joka osoittaa, että mitä enemmän ihmiset omaksuvat lääketieteellisen mallin, sitä leimaavampia heidän asenteensa ovat muita kohtaan, ja myös itseään kohtaan. Mitä enemmän potilaat “nielevät” tämän mallin, sitä masentuneemmiksi he usein tulevat, ja sitä vähemmän he pitävät itsestään. Siinä ovat siis kaksi keskeistä ongelmaa itse mallissa. Ja sitten tullaan tietenkin mallin seurauksiin, jotka ovat ennen kaikkea diagnoosit, lääkitys ja ECT. Voimme käydä näitä läpi, jos haluat. Piia: Joo, ehdottomasti. Ne ovat myös tärkeitä. Mitkä mielestäsi ovat hoitojen suurimmat ongelmat? John: Aloitetaan diagnooseista, jotka ovat tavallaan portti lääkitykseen. Meillä on hyvin yksinkertaistettu malli: kun on laskettu käyttäytymistä ja löydetty, millä DSM:n sivulla ollaan, se määrää, minkä värinen pilleri annetaan. Mutta diagnoosit itsessään ovat osa tätä jossain määrin lamauttavaa prosessia, jossa ihmiselle kerrotaan, että hänessä on jotain vialla. Otetaan esimerkiksi masennus. Kaikki tietävät, ja kyselyt osoittavat, että ihmiset ymmärtävät masennuksen johtuvan masentavista asioista. Tämä on melkein itsestään selvää, eikä siihen tarvittaisi edes tutkimusta, mutta tutkimuksia on silti satoja: haitalliset elämäntapahtumat, menetykset ja vastaavat aiheuttavat masennusta valtaosan ajasta, noin 90–95 % tapauksista. On olemassa joitakin biologisia tiloja, kuten kilpirauhasongelmia, jotka voivat aiheuttaa masennusta. Mutta suurin osa masennuksesta on suoraan jäljitettävissä masentaviin elämäntilanteisiin. Ja juuri siihen ihmiset tarvitsevat apua: niihin asioihin, jotka heidän elämässään aiheuttavat masennusta. Mutta sen sijaan meille sanotaan, että ei, masennus ei johdu masentavista asioista, vaan jostakin sisäisestä asiasta nimeltä “masennushäiriö”. Se kuulostaa vakuuttavalta, varsinkin kun sen sanoo auktoriteettiasemassa oleva lääkäri. Mutta käytännössä se tarkoittaa, että masennus johtuu masennuksesta. Se on kehäpäätelmä, joka ei oikeastaan tarkoita mitään muuta kuin että sisälläsi on jokin biologinen vika, joka aiheuttaa masennuksen. Eli diagnoosit eivät ole kovin tieteellisiä. Voisimme puhua pitkään niiden luotettavuudesta ja pätevyydestä, ne ovat näiden kriteerien suhteen hyvin heikkoja. Mutta ne ovat myös vahingollisia, koska ne luovat selityksen illuusion, joka voi hetkellisesti tuntua lohdulliselta. Kun olet ahdistunut ja etsit vastauksia, menet lääkärille ja kerrot, mitä tapahtuu. Viimeinen asia, jonka haluat kuulla, on: “En tiedä.” Haluat kuulla: “Tiedän, mikä tämä on.” Se voi siis lyhyellä aikavälillä auttaa, koska se luo tunteen, että lääkäri tietää, mistä on kyse. Se antaa myös tunteen, että muillakin on sama asia, koska sen voi löytää kirjasta. Ja se antaa ymmärtää, että lääkäri tietää, mitä tehdä. Mutta pitkällä aikavälillä diagnoosit eivät auta, koska ne estävät ymmärtämästä, mitä ihmisen elämässä oikeasti tapahtuu ja millaista apua hän siihen tarvitsee. Puhun nyt paljon. Seuraavaksi tulisi lääkitys, mutta haluatko jatkaa vai kysyä jotain muuta? Piia: Haluaisin lisätä tähän jotain. On todella vakuuttavaa, kun sinulle kerrotaan, että sinulla on jokin sairaus. John: Kyllä. Piia: Se on todella vakuuttavaa. Opiskelin itse psykologiaa yliopistossa, kun jouduin siihen kierteeseen, jossa menin sairaalaan, pääsin kotiin, menin taas sairaalaan, pääsin taas kotiin. Olin opiskellut psykologiaa pari vuotta ennen kuin tämä vuoristorata alkoi kunnolla, ja jouduin lopettamaan opinnot. Voisi ajatella, että minulla olisi ollut jonkinlainen kyky tarkastella asioita kriittisemmin, mutta ei, ei lainkaan. Muistan hyvin elävästi, kun luin oppikirjasta kliinisestä psykologiasta tätä serotoniinin epätasapainoteoriaa. Muistan tarkalleen, missä olin, kun luin sen. Ajattelin: “Ahaa, tässä on selitys masennukselle.” Olin jo siihen mennessä opiskellut lääkkeitä, mutta se on hyvin vakuuttava tarina. Ja kyllä, se voi aluksi tuntua helpottavalta. Mutta pidemmällä aikavälillä siitä tulee hyvin harhauttavaa, tai jopa tuhoisaa.   ADHD:sta, autismista ja neurodiversiteetti -ajattelusta   John: Juuri niin. Olen hyvin huolissani niistä, olin sanomassa tuhansista, mutta kyse on varmaan miljoonista, nuorista, jotka nykyään tekevät itselleen diagnooseja ADHD:sta, autismista ja koko tästä neurodiversiteetti-ajattelusta, jota ei oikeastaan ole olemassa sellaisena rakenteena. Ei ole mitään selkeää tieteellistä konstruktiota nimeltä neurodiversiteetti. Se on vain sana, joka jälleen ohjaa kohti lääketieteellisiä, biologisia selityksiä ihmisten eroille. Mutta niin moni nuori ajattelee: “Nyt tiedän, mikä minussa on vialla. Luojan kiitos. En tiennyt aiemmin, nyt tiedän. Olen neurodivergentti.” “Ehkä minulla on ADHD.” He menevät internetiin, tekevät muutaman testin, ja: “Kyllä, minulla on ADHD.” “Luojan kiitos. Nyt tiedän, mistä on kyse.” Ja se tuo lyhytaikaista helpotusta, koska syntyy selityksen illuusio asioille, joita on joskus vaikea ymmärtää. Mutta yliopistoissa jopa 30–40 prosenttia opiskelijoista saa nykyään lisäaikaa tai muuta tukea, koska he ovat “neurodivergentteja” tai heillä on ADHD. Ja uskon kyllä, että osa ihmisistä aidosti kamppailee ja tarvitsee apua. Mutta minua huolestuttaa, että opetamme näille nuorille: “Sinulla on tämä asia, eikä sille juuri voi mitään.” Ja sitten annamme vain lisäaikaa, sen sijaan että kysyisimme: “Minkä kanssa kamppailet?” “Mihin tarvitset apua?” “En voi pitää esitelmää, koska minulla on tämä ja tämä.” “Okei, no sitten sinun ei tarvitse pitää esitelmää.” Sen sijaan, että sanoisimme: “Miten voimme auttaa sinua olemaan vähemmän ahdistunut tästä, jotta et kulje koko loppuelämääsi ajatellen, ettet pysty pitämään esitelmää?” Diagnooseista on siis tullut valtavan suuri ilmiö. Ja on hieman hankalaa puhua niitä vastaan, kuten nyt teen, koska silloin voidaan helposti tulkita, että vähättelen ihmisten tarpeita. En tarkoita sitä lainkaan. Sanon vain, että kutsumalla jotain ADHD:ksi, neurodiversiteetiksi tai autismiksi ei oikeastaan selitetä mitään, eikä se auta ymmärtämään, mitä sinun pitäisi tehdä toisin, jotta elämäsi paranisi. Se toimii melkein kuin eräänlaisena tekosyynä, ja tiedän, että se kuulostaa ehkä vähän kovalta. Mutta kuten olemme samaa mieltä, lyhyellä aikavälillä se voi tuntua helpottavalta: “Nyt minulla on selitys. Nyt tiedän, mitä tapahtuu.”   Pitkän aikavälin vaikutukset   Piia: Yksi asia, joka minua huolestuttaa, on se, etteivät ihmiset aina näe pitkän aikavälin vaikutuksia siitä, että lähtee tälle tielle, tielle, joka voi viedä hyvin erilaiseen paikkaan kuin mihin muuten olisi voinut päätyä. Esimerkiksi jos joku olisi kysynyt minulta: “Millainen parisuhde sinulla on?” “Onko menneisyydessäsi jotain, mistä haluaisit puhua?” “Pitäisikö meidän käsitellä itsetuntoa tai riittämättömyyden tunteita?” Se olisi ollut aivan erilainen polku. Mutta kukaan ei, ainakaan muistaakseni, kysynyt minulta, millaista elämä kotona ex-mieheni kanssa oli. Oliko siellä jotain, mitä olisi pitänyt tutkia? Kaikki nähtiin vain mielenterveysongelmana minussa, ikään kuin se sijaitsisi tässä, minussa. Ikään kuin mikään muu elämässäni ei olisi ollut merkityksellistä. Siltä se tuntuu jälkikäteen ajateltuna. Minulla on edelleen kaikki paperit tallessa, paksu nippu sairaala-ajoilta ja muilta lääkärikäynneiltä, jotka liittyivät mielenterveysasioihin. Se voi näyttää hyvin vakuuttavalta: paksu kasa dokumentteja, jotka ikään kuin sisältävät asiantuntijuuden selityksen tilanteelleni. Mutta kun luen niitä nyt, tuntuu kuin lukisin jonkun toisen ihmisen elämästä. Se ei tunnu omalta ollenkaan. Ja jo silloin, nyt kun katson asioita eri näkökulmasta, lähestyisin omaa tilannettani täysin eri tavalla. Tämä on jotain, mitä kuulen monilta ihmisiltä näissä keskusteluissa. Ihmiset sanovat: “Voi hyvänen aika, ehkä tilanteeni ei olekaan niin toivoton kuin ajattelin.” Heille on kerrottu, että heillä on sairaus, johon heidän täytyy vain sopeutua. Mutta käykin ilmi, että on olemassa muitakin tapoja, jotka olisivat voineet auttaa. Yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen tehnyt, on haastatella psykiatrian kokeneita ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella päässeet irti järjestelmästä. Polkuja on monia, mutta he ovat löytäneet jotain, mikä toimii paremmin, ja ymmärtäneet, että heidän täytyy jättää tämä taakseen. Kutsun tätä sarjaa englanniksi ”hope bringer”-sarjaksi, toivon tuoja -sarjaksi toivon tuoja -sarjaksi, vaikka haastattelut ovat toistaiseksi olleet suomeksi. Nämä ovat tarinoita, joita ei usein kerrota, stigmaan ja kokemusten jakamisen vaikeuteen liittyen. Olen kokenut tämän itsekin. Kun puhun psykiatrian ongelmista esimerkiksi ystäväni kanssa, jolla ei ole tietoa alan haasteista, hänen on helppo ajatella: “Ei se voi olla niin huonoa. Tämä on kuitenkin tieteellinen ala.” Mutta juuri siksi potilaiden äänen esiin tuominen on niin tärkeää. Ja siksi arvostan työtäsi niin paljon. Potilaiden kokemukset ovat hyvin erilaisia kuin se, mitä lääkärit tai osa tutkijoista sanovat lääkkeiden tai ECT:n vaikuttavuudesta. Potilaana voi olla hyvin yksinäinen ja eristävä kokemus huomata, että tämä ei toimi, että tämä ei johda mihinkään hyvään. Ja sitten täytyy kohdata psykiatri, hoitaja tai terapeutti, joka on tavallaan sidottu tähän lääketieteelliseen malliin, eikä pysty näkemään asioita toisin, riisumaan “häiriölinssejä” ja katsomaan ihmistä toisena ihmisenä, joka käy läpi vaikeita kokemuksia. Se voi olla todella yksinäinen paikka. Ja siksi potilaiden ääntä esiin tuova työ on niin tärkeää. John: Kyllä. Luulen, että tilanne on vähitellen paranemassa. Tarkoitan sillä sitä, että nykyään on enemmän paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata ja jakaa kokemuksiaan. Esimerkiksi Facebook-ryhmiä on valtavasti, tuhansia ihmisiä, jotka kamppailevat masennuslääkkeiden vieroituksen kanssa, kymmeniä tuhansia useissa ryhmissä tukemassa toisiaan. Ja siellä heidän kokemuksiaan ei mitätöidä, kun he yrittävät puhua niistä. Samoin esimerkiksi Hearing Voices -verkosto, joka liittyy omaan pääasialliseen tutkimusalueeseeni, psykoosiin. Se on ehkä yksi merkittävimmistä kehityksistä mielenterveyspalveluissa viimeisen 20 vuoden aikana: Hearing Voices -liikkeen kasvu. Nykyään noin 25 maassa on ryhmiä, joissa ääniä kuulevat ihmiset kokoontuvat tukemaan toisiaan, ilman leimaamista, diagnooseja tai lääkityksen pakottamista. Se on todella hienoa. Sanon “ehkä merkittävin”, koska teillä Suomessa on vahva kilpailija tälle: avoin dialogi. Se on täysin erilainen lähestymistapa. Ei niin, etteikö lääkitystä koskaan käytettäisi, mutta lähtökohtana on, että jos halutaan ymmärtää, mitä ihmiselle tapahtuu, täytyy tuoda yhteen kaikki hänen elämäänsä kuuluvat ihmiset ja keskustella yhdessä siitä, mitä tapahtuu, ja mitä kukin ajattelee mahdollisiksi ratkaisuiksi. Se on niin ilmeinen, yksinkertainen ajatus. Asuin 20 vuotta Uudessa-Seelannissa, ja maorit eivät voineet ymmärtää, miksi kun joku “menettää järkensä”, heillä on toki omat sanansa sille, hänet viedään pois perheensä luota ja suljettujen ovien taakse kahden ihmisen väliseen keskusteluun. Ja sitten perheelle ei voida kertoa, mitä siellä tapahtui, luottamuksellisuuteen vedoten, minkä kyllä ymmärrän. Mutta heidän näkökulmastaan siinä ei ollut mitään järkeä. He lähtevät siitä, että jos yhdellä perheenjäsenellä on ongelma, se on koko perheen ongelma. Ja tämä on toinen lääketieteellisen mallin ongelma: se yksilöllistää ja eristää. Ja sen päälle tulee vielä stigma. Mutta uskon, että asiat ovat hitaasti paranemassa. Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan, kuten tiedät, se ei ole lainkaan harvinaista. Mutta ainakin siinä mielessä asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan, että niistä voidaan puhua. Esimerkiksi podcastisi mahdollistaa sen. Viimeisen 10–20 vuoden aikana on tullut tavallisemmaksi puhua paitsi mielenterveyden haasteista myös kritisoida saamaansa hoitoa. Monet ihmiset kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi nykyisessä järjestelmässä. Sanoisin, että enemmistö,  ja kyselyt tukevat tätä. On kuitenkin todettava, että osa ihmisistä pitää biologisesta mallista ja lääkityksestä, ja he kokevat saavansa siitä apua. Se täytyy tunnustaa. Mutta uskon, että he ovat vähemmistö. Piia: Niin. Ja jos katsomme todellisia lopputuloksia, esimerkiksi sitä, kuinka moni on työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveyssyistä, ei näytä siltä, että tämä malli toimisi. Vaikka jotkut kokevat hyötyneensä, isossa mittakaavassa on tärkeää tarkastella todellisia tuloksia. Tämä onkin jotain, mistä haluaisin kysyä sinulta. Koska nämä todelliset lopputulokset… Minä koin itseni petetyksi, kun aloin ymmärtää enemmän siitä, miten tutkimuksia esimerkiksi masennuslääkkeistä tehdään. Ne kestävät ehkä kahdeksan viikkoa, ja ihmiset käyttävät lääkkeitä vuosia. Sama pätee ECT:hen. Olen lukenut tutkimuksistasi siihen liittyen,  esimerkiksi siitä, ettei vaikutuksia seurata viimeisen hoitokerran jälkeen, tai muista tutkimusasetelmiin liittyvistä ongelmista. Miten tämä on mahdollista? Miten voi olla niin, että masennuslääkkeitä tutkitaan muutaman viikon ajan, mutta niitä käytetään vuosia tai että ECT:n vaikutuksia ei seurata hoidon jälkeen?   Tutkimuksiin liittyvät pulmat   John: Se on vaikea selittää. Vaikea ymmärtää. Tiedän, että tämä kuulostaa voimakkaalta väitteeltä, mutta ajattelen, että psykiatria on enemmän ideologia kuin näyttöön perustuva lääketieteen ala. Se ei aina ollut näin. Mutta jossain noin 20–25 vuotta sitten psykiatria tavallaan “myi sielunsa” lääketeollisuudelle. Lääketeollisuuden tehtävä on myydä tuotteitaan, ja siinä ne ovat erittäin hyviä. Mutta lääketieteen tehtävä olisi pitää selkeä raja itsensä ja voittoa tavoittelevien organisaatioiden välillä. Ja tämä raja hylättiin, voisi sanoa, noin 20–30 vuotta sitten. Sen seurauksena on omaksuttu malli, joka ei oikeasti perustu näyttöön. Lääketeollisuus hallitsee suurta osaa tutkimuksesta, joillakin alueilla jopa 90 % tutkimuksesta on lääkekokeita. Suurin osa tutkimuksesta tehdään niiden yritysten toimesta, jotka valmistavat ja myyvät näitä tuotteita. Riippumatonta, laadukasta tutkimusta ei siis ole kovin paljon, lääkefirmat hallitsevat sitä. Ne hallitsevat pitkälti myös internetiä. Jos etsit verkosta tietoa mistä tahansa häiriöstä, suurin osa sivustoista on lääketeollisuuden rahoittamia, vaikka se ei aina käy selvästi ilmi. Yhdysvalloissa lääkärien jatkokoulutus valmistumisen jälkeen on täysin lääketeollisuuden järjestämää. Joissakin yliopistoissa ne eivät pelkästään rahoita yksittäisiä professoreita, vaan omistavat kokonaisia psyykelääkkeiden tutkimukseen keskittyviä laitoksia. Se on todella hämmästyttävää. Tämä on siis yksi osittainen selitys, ehkä hieman yksinkertaistettu, mutta merkittävä osa kokonaisuutta. Jos haluat ymmärtää, mitä tapahtuu, vanha sanonta pätee: seuraa rahaa. Haluaisi ajatella, että lääketieteen ammattilaiset olisivat immuuneja tälle, mutta valitettavasti eivät ole. Kysyt, miten tämä on mahdollista, luulen, että tämä on osa vastausta. Lisäksi sääntelyelimet eivät oikein hoida tehtäväänsä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen FDA tai Britannian MHRA. Kuten sanoit, lääkkeen hyväksymiseen riittää, että löytyy kaksi tutkimusta, jotka osoittavat jonkinlaista hyötyä, ja nämä tutkimukset voivat kestää vain neljästä kuuteen viikkoa, sekä että sivuvaikutukset eivät ole liian vakavia. Kaksi tutkimusta. Mitä sitten tehdään? Tehdään 30, 40 tai 50 tutkimusta, kunnes satunnaisesti saadaan kaksi, jotka näyttävät riittävän hyviä tuloksia. Ne lähetetään eteenpäin ja lääke hyväksytään. Tämä on hyvin heikkoa näyttöä. Lisäksi lääketeollisuus vaikuttaa sääntelyelimiin muutenkin. Esimerkiksi FDA:ssa monet työntekijät liikkuvat edestakaisin lääketeollisuuden ja viranomaisen välillä. Britanniassa MHRA on täysin lääketeollisuuden rahoittama. En tiedä, miten Suomessa, käytättekö enemmän EU-tason järjestelmää vai kansallista? Piia: Joo, EU:ssa on sekä kansallisia että eurooppalaisia toimijoita, kuten EMA. Lääkkeitä voidaan hyväksyä molempien kautta, riippuen haetaanko lupaa kansallisesti vai koko EU-alueelle. Mutta tämäkin, mitä ihmiset lukevat “tieteellisistä” julkaisuista, käytän lainausmerkkejä, koska en ole varma, kuinka tieteellistä se oikeasti on. Minulla oli aiemmin hyvin erilainen käsitys siitä, mitä tiede on. Psykiatriassa se näyttää olevan jotain muuta. Kirjoitin hiljattain X:ään, että psykiatria on yksi parhaista aloista tarkkailla kognitiivista dissonanssia ja vahvoja uskomuksia käytännössä. Siltä se minusta nykyään näyttää. Ja luulen, että yksi iso syy siihen, miksi olemme edelleen tässä tilanteessa vuonna 2025, on se, että olisi ammattilaisille äärimmäisen kivuliasta kohdata se, mitä he tekevät potilaille laajassa mittakaavassa. Se olisi niin vaikeaa, ettei sitä haluta nähdä. John: Niin, se olisi vähän kuin joku tulisi minulle sanomaan, että kaikki tekemäni psykoterapia on ollut tehotonta ja aiheuttanut aivovaurioita. En minä haluaisi kuulla sitä. Ja vaikka se ei olisi totta, ymmärrät pointin. Olet aivan oikeassa: ihmiset ovat ihmisiä, ja he yrittävät parhaansa. He ajattelevat auttavansa, koska lääkkeet ja ECT tuottavat usein jonkinlaisen lyhytaikaisen, pienen vaikutuksen, joka on usein lumevaikutusta. Mutta sillä ei tavallaan ole väliä. Ihmiset voivat joskus kokea olonsa paremmaksi otettuaan lääkkeen, osittain siksi, että he ovat tehneet jotain. He ovat ottaneet pillerin, ja lääkäri on kuunnellut heitä sen verran, että on tunnistanut ongelman ja tarjonnut ratkaisun. Se luo tunteen: nyt tehdään jotain, nyt asiat muuttuvat, ja olo paranee. Lääkäri näkee tämän reaktion ja ajattelee, että hoito toimii. Ja kuten sanoit, heidän on hyvin vaikea kohdata se, että: A) nämä hoidot eivät toimi kunnolla B) ne voivat aiheuttaa merkittävää haittaa Se on vaikea asia hyväksyä. Piia: Joo. Ajattelin hiljattain erästä keskustelua ihmisen kanssa, joka oli saanut “hoitoa”. Hän sanoi, ettei ymmärrä, miten psykiatri saattoi sanoa: “Nyt voit hyvin, olet stabiloitunut.” Samaan aikaan hän itse sanoi: “En tunne mitään. En tunne olevani elossa. En tunne tunteita.” Ja silti asiantuntija hänen edessään sanoi: “Nyt olet kunnossa.” Joskus mietin, miten on mahdollista, että mielenterveysalan suurimmat auktoriteetit – psykiatrit – näyttävät pelkäävän tunteita niin paljon, että he mieluummin turruttavat potilaansa ja sanovat sitten: “Nyt voit hyvin.” John: Se on erittäin voimakas huomio. Luulen, että usein psykiatrit lääkitsevät omaa ahdistustaan potilasta kohtaan. Ja rehellisyyden nimissä: hyvin ahdistuneiden ihmisten hoitaminen aiheuttaa paljon ahdistusta, erityisesti silloin, kun henkilö puhuu itsemurhasta tai toisten vahingoittamisesta. Ahdistus siitä, että yrittää auttaa ihmistä ja onnistua siinä, on valtava. Ja silloin tehtäväksi muodostuu tavallaan hänen “säilömisensä”, rauhoittaminen ja estäminen kokemasta kaikkia näitä tunteita ja ajatuksia. Se on ongelman tukahduttamista, mikä on ymmärrettävää, jos pelätään, että joku saattaa tehdä jotain todella vahingollista. Mutta olet myös oikeassa: meidän täytyy varoa liiallista yleistämistä, mutta monet psykiatrit pelkäävät voimakkaita tunteita ja ihmisiä, jotka kokevat maailman eri tavalla kuin useimmat. Se on ymmärrettävää. Mutta jos pelkää voimakkaita tunteita, outoja kokemuksia ja sitä, että pitäisi kohdata ihminen, joka todella kamppailee, silloin ehkä pitäisi harkita jotain muuta työtä. Vaikka bussin ajamista tai soittimen soittamista. Koska työ on raskasta. On raskasta kohdata ihmisiä, jotka ovat syvässä ahdingossa. Esimerkiksi oma kokemukseni psykoosista: on hyvin vaikeaa luoda suhdetta ihmiseen, joka pelkää maailmaa. Se ei ole helppoa työtä. Siksi on ymmärrettävää, että jotkut turvautuvat malliin, joka pitää ihmisen etäisyydellä,  ja myös tunteet etäisyydellä. Ja rehellisesti sanottuna: siinä ei tarvitse myöskään ajatella kovin paljon. Se on myös älyllisesti laiska malli: yksinkertainen selitys, A aiheuttaa B:n ja ratkaisu on C. Mutta ihmisten elämä ei ole sellaista. Täytyy oikeasti pohtia: miten kaikki tämän ihmisen kokemukset liittyvät toisiinsa? Täytyy tehdä psykologinen kokonaisymmärrys siitä, miksi tämä ihminen kokee juuri näitä asioita, tässä elämäntilanteessa, tällaisena ihmisenä. Se ei ole älyllisesti yksinkertaista. Mutta kuten sanoit, keskeinen ajuri on pelko. Monet pelkäävät liikaa voimakkaita tunteita ja poikkeavia kokemuksia, jotta voisivat aidosti olla läsnä ihmiselle, joka kokee niitä. Ja se on vaikeaa molemmille osapuolille. Piia: Niin. Ja luulen, että tämä näkyy ihmisten kokemuksissa niistä, joiden pitäisi hoitaa heitä. On ymmärrettävää – tai ainakin kuulen usein ihmisiltä, että he eivät halua enää olla missään tekemisissä lääkäreiden tai psykiatrien kanssa. Yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita saan sähköpostitse, on: “Voitko suositella psykiatria, joka oikeasti kuuntelee potilasta?” Se on aika pysäyttävää, että tämä on yleisin kysymys, jonka saan. “Tunnetko psykiatria, joka oikeasti kuuntelee ja ottaa potilaan vakavasti?” John: Heitä toki on olemassa. Piia: On.   Hoitojärjestelmän rajoitteet   John: Mutta se, että niin moni ei löydä sellaista, kertoo paljon. Toisaalta heidän puolustuksekseen on sanottava, että järjestelmä on rakennettu niin, että vaikka heillä olisi taidot kohdata ihminen, heillä ei ole aikaa. Vastaanotto kestää ehkä 50 minuuttia kerran kuukaudessa. Tai osastolla. Kuinka usein psykiatria näkee potilaan? Ei kovin usein. Heillä on valtavat potilasmäärät. He eivät oikeastaan opi tuntemaan potilaitaan kunnolla, jos lainkaan. He muistavat ehkä oireet ja lääkityksen. Se on realistinen taso. Eli vaikka taitoa olisi, aikaa ei ole. Ja tässä on yksi keskeinen ongelma: se, mitä ihminen tarvitsee hädässä, on suhde toiseen ihmiseen, joku, johon voi luottaa ja joka on läsnä. Mutta järjestelmä on rakennettu niin, että tämä ei juuri koskaan toteudu. Ihmiset siirtyvät paikasta toiseen, henkilökunta vaihtuu, tai aikaa on vain vähän. Järjestelmä on siis rakennettu tavalla, joka tavallaan estää itseään toimimasta. Ja sitten vielä se, että keräämme yhteisöstä ne sata kaikkein eniten kärsivää ihmistä ja laitamme heidät samaan rakennukseen. Se on järjetöntä. Ennen laitoimme 2000–3000 ihmistä samaan paikkaan, joten ehkä olemme menossa parempaan suuntaan. Mutta silti, olen aina sanonut, että jos joskus “menetän järkeni”, tehkää mitä tahansa, mutta älkää laittako minua rakennukseen 99 muun saman kokeneen kanssa. Se ei ole hyvä idea. Puhun nyt vähän rönsyillen, ohjaa minua, mihin haluat mennä seuraavaksi. Piia: Yksi asia, josta tämä muistutti minua, on sairaalakokemukset. Monet ovat viime aikoina kertoneet, että kun he menevät sairaalaan ensimmäistä kertaa, he odottavat saavansa jotain terapeuttista, keskusteluja, apua. Mutta todellisuus on, että he vain ovat siellä. He jonottavat lääkkeitä, jonottavat ruokaa, ja se on siinä. Yksi yleisimmistä valituksista on ollut juuri tämä: “Odotin saavani apua, että voisin puhua jonkun kanssa, tulla kuulluksi, käsitellä kokemuksiani.” Mutta sen sijaan he viettävät siellä aikaa, ja sitten heidät lähetetään kotiin. Pettymys on suuri. Minulla oli myös oma kokemukseni tästä. Olin noin kolme kuukautta osastolla kuntoutusjaksolla. Minut siirrettiin sairaalasta toiseen pidemmäksi ajaksi, koska ajateltiin, että tarvitsen pidempää hoitoa. Mutta jos menin hoitajan ovelle ja sanoin, että minulla on kova ahdistus ja tarvitsisin keskustelua, minulle annettiin Temesta ja sanottiin, että se helpottaa pian. Otin lääkkeen, menin huoneeseeni ja nukahdin. Tämä oli se “kuntouttava” ympäristö. Kun palasin takaisin alkuperäiseen sairaalaan, psykiatri oli turhautunut. Hän sanoi, että kaikki sieltä palaavat täytyy ensin vieroittaa rauhoittavista lääkkeistä. Eli en ollut ainoa. Se oli outo kokemus, mennä hoitoon ja palata sieltä käytännössä uuden lääkeriippuvuuden kanssa. John: Kyllä. Piia: Tässä on paljon tehtävää. Mutta mitä voimme tehdä? Miten sinä haluaisit nähdä mielenterveysalan muuttuvan?   Paradigman muutos tarpeen   John: Lopulta tarvitaan täydellinen paradigman muutos. Meidän täytyy luopua lääketieteellisestä mallista ja palata ymmärtämään, että mielenterveyden ongelmat, jos niitä edes halutaan niin kutsua, johtuvat elämäntapahtumista ja olosuhteista. Ja sen pohjalta rakentaa järjestelmä, jossa ihmisillä on joku, jolle puhua. Missä heiltä kysytään, mitä heidän elämässään tapahtuu. Se vie aikaa, mutta tällaisia lähestymistapoja on jo olemassa pienissä mittakaavoissa. Meidän täytyy tukea ja laajentaa niitä. Eli on esimerkiksi avoin dialogi, joka ei ole enää vain Suomessa, vaan on levinnyt ympäri maailmaa, tosin vielä melko pieninä “taskuina”. Se on saanut jopa jalansijaa Yhdysvalloissa, mikä on varsin vaikuttavaa, koska siellä järjestelmä on hyvin biologinen ja vahvasti voittoon perustuva. Siksi on hienoa, että avoin dialogi on päässyt sinnekin. Myös täällä Englannissa se on melko vahva, ja siitä on tehty erittäin hyvää tutkimusta, joka on pian julkaistavana. Hearing Voices -verkosto on toinen esimerkki. Lisäksi jokaisessa maassa on paikallisia aloitteita, ihmiset tekevät todella hyvää työtä. Ja ollaan rehellisiä: myös mielenterveysjärjestelmän sisällä on upeita yksilöitä. Jos sattuu kohtaamaan heidät, he tekevät hämmästyttävää työtä järjestelmästä huolimatta. Eli paljon hyvää on tapahtumassa. Lisäksi tietoisuus on kasvanut, ihmiset ymmärtävät yhä paremmin esimerkiksi masennuslääkkeisiin, psykoosilääkkeisiin, ECT:hen ja diagnooseihin liittyviä ongelmia. Se on hidas prosessi, mutta uskon, että olemme menossa oikeaan suuntaan. Ja tällaiset podcastit, et ole yksin tämän kanssa. Maailmalla on paljon ihmisiä, jotka tekevät samaa: tuovat esiin kokemuksia ja tarinoita. Mutta muutos on hidasta. Lääketeollisuus ei ole katoamassa, ja se on erittäin voimakas ja tehokas toimija. Se ei käytä rahaa ilman, että siitä on hyötyä. Heidän tutkimuksensa on monella tapaa “parempaa” kuin meidän, siinä mielessä, että he tietävät tarkasti, mikä toimii heidän kannaltaan. Ja se, mikä toimii, on se, miten saadaan myytyä yhä enemmän lääkkeitä. Tilanne on tällä hetkellä aika absurdi. En tiedä tarkkoja lukuja Suomesta, mutta luultavasti ne ovat samankaltaisia: noin joka viides aikuinen käyttää masennuslääkkeitä. Joka viides. Ja vielä enemmän, jos olet nainen, yli 60-vuotias tai asut köyhällä alueella. Jos siis olet iäkäs nainen köyhällä alueella, kuten täällä Newhamissa Lontoossa, sinulla on noin 50 % todennäköisyys käyttää psyykenlääkkeitä. Se pelottaa minua. On sanottava, että nämä lääkkeet auttavat joitakin ihmisiä, yleensä lyhytaikaisesti. Pitkäaikainen käyttö ei ole hyvä ajatus, mutta lyhyellä aikavälillä ne voivat auttaa vaikean vaiheen yli. Mutta joka viides masennuslääkkeillä? Se on todella erikoista. Ja silti jotkut psykiatrit sanovat, että masennusta on edelleen alihoidettu. Siinä herää kysymys: mikä olisi “oikea” määrä? Mutta kuten sanoin, tietoisuus kasvaa. Britanniassa olemme tehneet paljon työtä masennuslääkkeiden ja vieroitusoireiden parissa. En usko, että yksikään yleislääkäri voi enää sanoa, ettei tiedä niistä mitään,  sen verran paljon työtä on tehty. Edistystä siis tapahtuu. Ja kuten mainitsin, teillä Suomessa avoin dialogi on erinomainen esimerkki. Se on vain yksi tapa, vaihtoehtoja on monia. Voimme kutsua tätä vaihtoehtoista mallia trauma-informoiduksi -malliksi, psykososiaaliseksi malliksi tai vaikka ihan vain maalaisjärkeen perustuvaksi malliksi. Se on tulossa, mutta kestää aikaa ennen kuin valtavirran palvelut saavuttavat nämä kehityssuunnat. Monet ihmiset ovat yksinkertaisesti kyllästyneet odottamaan, että psykiatria kehittyisi, ja ovat alkaneet rakentaa vaihtoehtoja itse. Se on rohkaisevaa. Eli hidas prosessi, mutta olemme matkalla eteenpäin. Piia: Niin, se on hyvä. Ja uskon, että internet ja sosiaalinen media ovat myös auttaneet paljon, koska ihmiset voivat löytää toisiaan ja jakaa kokemuksiaan. John: Kyllä. Piia: Mitä neuvoja antaisit ihmisille, jotka kamppailevat nyt itse tai joilla on läheinen, joka kamppailee? Miten apua kannattaisi etsiä? John. Se on vaikea kysymys yleisellä tasolla, koska jokainen tilanne on erilainen. Mutta yksi yleinen neuvo on: hanki tietoa. Ota selvää siitä, mitä sinulle ehdotetaan, oli kyse lääkkeestä, ECT:stä tai diagnoosista. Lue paljon ja pyri ymmärtämään asia mahdollisimman hyvin, jotta voit tehdä tietoisia valintoja. Otetaan esimerkiksi masennuslääkkeet, jotka ovat tällä hetkellä yleisin hoitomuoto. Jos joku ehdottaa niitä, kannattaa selvittää, kuinka tehokkaita ne ovat. Jos löydät luotettavaa tietoa, huomaat, että niiden vaikutus on vain hieman lumevaikutusta parempi. Se ei tarkoita, että se olisi huono asia, lumevaikutus voi olla hyvä. Se tarkoittaa, että olet tehnyt jotain: olet puhunut jonkun kanssa ja ryhtynyt toimiin. Se voi itsessään helpottaa oloa. Mutta vaikutus ei yleensä johdu itse lääkkeestä. Lisäksi on tärkeää ymmärtää haittavaikutukset. Kuten mainitsit, yksi keskeinen haitta masennuslääkkeissä on se, että vaikka ne voivat vähentää surua tai masennusta, ne voivat samalla poistaa tunteita laajemmin. Se johtaa siihen, että syntyy tällainen tunteiden turtuminen: et tunne enää surua, mutta et tunne oikeastaan mitään muutakaan. Eikä se ole elämää. Mutta muutaman viikon tai kuukauden ajan siitä voi olla hyötyä. Jos olo on täysin kaoottinen, voi hetkellinen tunteettomuus tuoda helpotusta. Mutta se ei ole elämä, eikä se ole parantumista. Lisäksi on tärkeää lukea vieroitusoireista, koska nykyään tiedämme, että noin 50 % ihmisistä kokee vieroitusoireita yrittäessään lopettaa masennuslääkkeet. Ja noin puolella heistä oireet ovat vakavia ja voivat kestää pitkään. Eli keskeinen viesti on: hanki tietoa. Tämä on vaikea sanoa, mutta älä luota liikaa lääkäriin. Kaikki haluamme luottaa lääkäriimme, mutta on hyvä tiedostaa, että he ovat saaneet paljon tietoa lääketeollisuudelta, eikä se kaikki ole tarkkaa. Siksi meidän täytyy valitettavasti perehtyä asioihin itse. Tämä pätee kaikkiin lääkkeisiin, ei vain psyykenlääkkeisiin: selvitä niiden teho ja haittavaikutukset. Mutta tiedon lisäksi varo liian yksinkertaisia selityksiä. On houkuttelevaa uskoa selitykseen, joka tuntuu kattavan kaiken, ja kuten aiemmin puhuttiin, se voi tuoda hetkellistä helpotusta. Mutta ihmiset eivät ole niin yksinkertaisia. Olemme monimutkaisia olentoja, joihin vaikuttaa moni asia. Meillä on myös taipumus kertoa itsellemme epätosia tai haitallisia tarinoita itsestämme, kun jotain pahaa tapahtuu. On monia tapoja, joilla voimme ajautua vaikeuksiin, ja monia tapoja, joilla maailma voi satuttaa meitä. Mutta yhtä lailla on monia tapoja, joilla voimme muiden ihmisten avulla löytää ulospääsyn. Joten älä anna diagnoosien selitysilluusion viedä mukanaan. Esimerkiksi “ahdistuneisuushäiriö” ei oikeasti selitä, miksi olet ahdistunut. Olet ahdistunut, koska elämässäsi on tapahtunut pelottavia asioita tai koska pelkäät jotain. Se on ahdistusta. Sinussa ei ole jotain “asiaa”, joka aiheuttaa ahdistuksen. Eli: hanki tietoa ja suhtaudu hieman kriittisesti yksinkertaisiin diagnoosiselityksiin. Ja vaikka tämä kuulostaa kliseeltä: jos uskot, kuten minä, että suurin osa tunne-elämän vaikeuksista johtuu siitä, mitä meille on tapahtunut, usein muiden ihmisten toimesta, niin ratkaisut löytyvät todennäköisesti hyvistä asioista, jotka tapahtuvat sinun ja toisen ihmisen välillä. Eli suhteista. Täytyy löytää yksi tai kaksi ihmistä, jotka todella kuuntelevat ja välittävät. Ja toivottavasti välität myös heistä. Ratkaisut löytyvät ihmissuhteista, eivät pillereistä. Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta noin 50 vuoden kokemuksen jälkeen tämä on se melko yksinkertainen johtopäätös, johon olen päätynyt. Ehkä olen vain eri tavalla yksinkertainen kuin lääketieteellinen malli, en tiedä. Piia: Niin, tuo kuulostaa juuri siltä “maalaisjärkeen perustuvalta” lähestymistavalta, josta puhuit aiemmin. Se käy järkeen. Ja haluaisin vielä suositella ihmisille tätä kirjaa lähtökohdaksi,  se auttaa löytämään oikeita kysymyksiä, joita meidän pitäisi esittää. Kuten sanoit, se antaa ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta se on hyvä asia. Ja viimeiseksi haluaisin kysyä: onko jotain paikkaa, johon haluaisit ohjata ihmisiä, esimerkiksi sivustoja tai materiaaleja työstäsi? John: No, ei niinkään omaan työhöni, mutta on hyvä tietää, että on monia organisaatioita, jotka voivat auttaa. Jos kamppailet psyykenlääkkeiden kanssa, kannattaa tutustua esimerkiksi Inner Compass -järjestöön. Se on laaja verkkopohjainen tukiverkosto ihmisille, jotka käyvät läpi tällaisia kokemuksia. Olen itse Kansainvälisen psyykenlääkkeiden vieroitusinstituutin puheenjohtaja, ja tarjoamme myös materiaaleja verkkosivuillamme. Seuraava tapahtumamme on 19. lokakuuta ja käsittelee psykoosilääkkeitä,  lisätietoa löytyy sivuiltamme. Jos sinä tai läheisesi kamppailette psykoosin kanssa, suosittelen lämpimästi tutustumaan Hearing Voices -verkostoon ja katsomaan, onko omassa maassa tai alueella toimintaa. Eli kannattaa etsiä näitä “taskuja”, niitä on paljon, vaikka järjestelmä ei aina kerro niistä. Piia: Laitan linkit näihin organisaatioihin tämän jakson alle. Nyt olemme tulossa tämän päivän keskustelun loppuun. Tuntuu, että voisimme puhua tästä vielä tuntikausia, mutta olen todella kiitollinen tästä keskustelusta. Kiitos työstäsi ja jatka samaan malliin. John: Ja kiitos sinulle, että tuot näitä aiheita esiin, levität näitä ajatuksia ja kannustat ihmisiä ajattelemaan sekä tukemaan toisiaan. Se on todella tärkeää työtä. Kiitos. Piia: Kiitos. Ja kiitos kaikille kuuntelijoille ja katsojille – nähdään taas. Hei hei kaikille. The post Mielenterveys ja lääketieteellisen mallin ongelmat – Vieraana professori John Read appeared first on Astetta parempi elämä.

Löydämmekö jatkajan Roskisnallelle? Birgitta Wulf otti minuun yhteyttä kertoakseen, että kaipaa jatkajaa tai jatkajia hänen Roskisnalle-idealleen, joka täyttää jo 25 vuotta. Jätteiden kierrätys, kuluttaminen, ympäristövalistus. Muun muassa nämä teemat ovat Roskisnallelle tärkeitä.   Birgitan yhteystiedot: [email protected] Puh. 0400 410661 Roskisnalle – nettisivut   Sinua voisi kiinnostaa myös: Kartta omannäköiseen elämään   Mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää? The post Roskisnalle – Vieraana Birgitta Wulf | Jatkajaa etsitään! appeared first on Astetta parempi elämä.

Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola | Tässä jaksossa vieraanani on psykiatri Anssi Leikola. Tällä kertaa keskustelimme turvallisesta vuorovaikutuksesta, autonomisesta hermostosta ja terveydestä. Muun muassa näistä aiheista oli puhetta tässä jaksossa: Mistä turvallinen vuorovaikutus koostuu? Miksi se on tärkeää ihmisten hyvinvoinnille? Mitä vaikutuksia turvallisella tai toisaalta turvattomalla vuorovaikutuksella on ihmisiin? Miten nykyinen terveydenhoitojärjestelmä toimii näiden hermostoon liittyvien teemojen kannalta?   Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola Katso myös aiempi keskustelumme Traumanäkökulmasta ja psykiatrian pulmista.   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? toivoa toipujan polulle The post Turvallinen vuorovaikutus, autonominen hermosto ja terveys – Psykiatri Anssi Leikola appeared first on Astetta parempi elämä.

Pakkohoito ja potilaan oikeusturvakeinot – Vieraana Jenni Aaltonen | Miten ihmisen oikeuksia rajoitetaan hänen joutuessaan tahdosta riippumattomaan hoitoon, ja mitä oikeusturvakeinoja hänellä on käytössään? Millaisia pulmia pakkohoitotilanteisiin liittyy?   Pakkohoito ja potilaan oikeusturvakeinot – Vieraana Jenni Aaltonen   Ohjeet muistutuksen tai kantelun tekemiseen (Valvira)  Kantelu oikeusasiamiehelle Hallinto-oikeus, sähköinen asiointipalvelu Jaksossa mainittu oikeusasiamiehen päätöstä koskeva kirjoitus Mad in Finlandin sivustolla   Tarpeenmukainen hoito ry   Sinua voisi kiinnostaa myös:   OLKIUKKO-kirjasta ja psykiatrian pulmista – Vieraana Tomi Bergström Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? Lisätietoa löydät täältä.    Mitä ajatuksia tämä jakso sinussa herättää?   The post Pakkohoito ja potilaan oikeusturvakeinot – Vieraana Jenni Aaltonen appeared first on Astetta parempi elämä.

Erityisen hankalina hetkinä, muistathan tämän! | Jos tuntuu, että elämä jumittaa Jos tuntuu ettei mikään ikinä muutu mihinkään Jos tuntuu että on vääjäämätöntä että sun elämä menee tietyllä tavalla tästä eteenpäin… Katso tämä   Erityisen hankalina hetkinä, muistathan tämän!   Lisätietoa videolla mainitsemistani kursseista löydät täältä: Toivoa toipujan polulle – sähköpostikurssi   Toipujan työkalupakki -verkkokurssi   Sinua voisi kiinnostaa myös: Pitkäaikaispotilaasta mielenterveysalan työntekijäksi   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä sinussa herättää! Kerro ajatuksiasi kommentoimalla tätä postausta tai laita viestiä [email protected]   The post Erityisen hankalina hetkinä, muistathan tämän! appeared first on Astetta parempi elämä.

Traumanäkökulmasta ja nykypsykiatrian pulmista – Vieraana psykiatri Anssi Leikola | Mitä pulmia nykypsykiatriassa on ja miksi se ei ole kestävällä pohjalla? Miksi Anssi Leikola on lähtenyt etäälle valtavirtapsykiatriasta? Mikä on turvallisen vuorovaikutuksen merkitys? ”Psykiatrian suurin ongelma on se, ettei nähdä kokonaisuuksia.” Traumanäkökulmasta ja nykypsykiatrian pulmista – Vieraana psykiatri Anssi Leikola   https://www.peacefulimpact.fi/ Kestävä psykiatria Anssi Leikola Facebookissa   Täältä löydät Facebookissa julkaisemani sarjakuvan, jonka Anssi mainitsi haastattelun aikana.   Katkennut totuus -kirja    Anssin haastatteluja muualla: Kestävä Psykiatria – vieraana psykiatri Anssi Leikola Trauma ja dissosiaatio – vieraana Anssi Leikola Kätketty trauma – Psykiatrian sokea piste Anssi Leikolan silmin    Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   The post Traumanäkökulmasta ja nykypsykiatrian pulmista – Vieraana psykiatri Anssi Leikola appeared first on Astetta parempi elämä.

OLKIUKKO-kirjasta ja psykiatrian pulmista – Vieraana Tomi Bergström | Tomi Bergström on jo vuosia työskennellyt psykiatrisen erikoissairaanhoidon psykologina ja on kansainvälisesti tunnettu holististen mielenterveyshoitomallien tutkija. Kutsuin Tomin vieraakseni keskustelemaan Olkiukko-esikoisromaanistaan. OLKIUKKO-kirjasta ja psykiatrian pulmista – Vieraana Tomi Bergström   Olkiukko -kirjan takakannessa kerrotaan: ”Millaista olisi, jos kaikki mielenterveyden häiriöt voitaisiinkin todeta yksinkertaisella ja kiistattomalla biologisella testillä? Tomi Bergströmin satiirisessa dystopiassa suorituskeskeinen psykiatrian tohtoriopiskelija Kai Virtanen osallistuu haltioissaan tutkimusprojektiin, jonka tarkoituksena on mullistaa mielenterveyshäiriöiden hoito. Jokainen osallistuja saa käteensä IDEA-rannekkeen, joka toteaa häiriön nopeasti, tehokkaasti ja tarkasti ja tarvittaessa aloittaa käänteentekevän lääkityksen suoraan ilman yhteiskuntaa rasittavia käyntejä lääkärillä. Oikeastaanhan on kansalaisvelvollisuus osallistua tutkimukseen ja säästää terveydenhuollon resursseja, kun asiaa oikein ajattelee. Kuitenkin, kun uusi hoitomuoto yleistyy, Kai alkaa havaita merkkejä siitä, ettei menetelmä välttämättä olekaan yksiselitteinen vastaus alan kaikkiin ongelmiin.”   Kirjan voit tilata signeerauksen kera täältä: https://tomibergstrom.com   Aiemman keskustelumme löydät täältä: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Sinua voisi kiinnostaa myös: Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula   Jaksossa oli puhetta myös Toivon tuoja -sarjasta, josta löydät lisätietoa täältä.     Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? The post OLKIUKKO-kirjasta ja psykiatrian pulmista – Vieraana Tomi Bergström appeared first on Astetta parempi elämä.

Kun kohtaaminen ei onnistu – Syitä ja ratkaisuehdotuksia | Vieraana Suvi Järvinen Suvi Järvinen on intuitiivinen, ihmisyydestä ja ihmisten tarinoista kiinnostunut FM, taidekasvattaja, kirjallisuudentutkija ja työvalmentaja (kuntoutus-, tuki- ja ohjauspalvelujen erikoisammattitutkinto), joka valmistuu tuota pikaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi (Siria, toukokuu 2025). Suvi huomaa usein ajattelevansa toisin ja tahtovansa etsiä useita eri näkökulmia ymmärrystä ja tietoa kartuttaakseen. Hän työskentelee sosiaalialalla ja on erikoistunut kohtaavaan asiakastyöhön ja turvaa tuovan läsnäolon vaalimiseen. Välillä hän kirjoittaa Mad in Finland -sivustolle, toisinaan runoja muistiin kesken ruuanlaiton ja joskus lapsilleen pieniä muistutusviestejä käytetyn kirjekuoren taakse. Metsäpoluilla kulkiessaan hän on viimeksi ihastellut korppia ja käpytikkaa. Tässä jaksossa puhumme ihmisten kohtaamisesta ja siitä, millaisia pulmia kohtaamisiin usein liittyy asiakkailta kuultujen kokemusten perusteella. Miten mm. ennakkokäsitykset ja ammattiroolit vaikuttavat siihen, miten ihminen tulee kohdatuksi esimerkiksi mielenterveyspalveluissa? Mitä tarkoittaa sosiaalisen liittymisen tila? Millaisista asioista syntyy hyvä kohtaaminen? Mikä on kohtaamisen konsepti? Millaisia toiveita asiakkailla on ammattilaisille? Muun muassa näistä aiheista kuulet lisää tässä jaksossa. Kun kohtaaminen ei onnistu – Syitä ja ratkaisuehdotuksia | Vieraana Suvi Järvinen Suvin kirjoituksia löydät Mad in Finland -sivustolta täältä.   Sinua voisi kiinnostaa myös:   Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula   Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Soili Takkala   Oletko jo tutustunut maksuttomaan Toivoa toipujan polulle – sähköpostikurssiin? toivoa toipujan polulle The post Kun kohtaaminen ei onnistu – Syitä ja ratkaisuehdotuksia | Vieraana Suvi Järvinen appeared first on Astetta parempi elämä.

”Silloin päätin etten enää koskaan mene sairaalaan” – Vieraana Päivi | Tässä Toivon tuoja -sarjan jaksossa vieraanani on Päivi.   Muun muassa näistä asioista puhumme tässä jaksossa: Miten hän aikanaan päätyi hoidon piiriin? Mikä sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan mene sairaalaan? Millaiset asiat ovat olleet hänelle avuksi?   ”Silloin päätin etten enää koskaan mene sairaalaan” – Vieraana Päivi Päivi mainitsi jaksossa TaHon, eli Tarpeenmukainen hoito ry:n. Lisätietoa TaHosta löydät täältä.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   Pitkäaikaispotilaasta mielenterveysalan työntekijäksi   Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula   Lisätietoa Toivon tuoja -sarjasta löydät täältä.   Oletko jo tutustunut maksuttomaan Toivoa toipujan polulle – sähköpostikurssiin?   Mitä ajatuksia tämä jakso sinussa herättää? The post ”Silloin päätin etten enää koskaan mene sairaalaan” – Vieraana Päivi appeared first on Astetta parempi elämä.

Kysymyksiä Lääkäri Attelle | TikTokin puolella olen tehnyt pari videota, joissa esitän kysymyksiä ja ajatuksia Lääkäri Attelle. Olisi kiinnostavaa kuulla niin Lääkäri Atten kuin muidenkin lääkäreiden vastauksia näihin pohdintoihin. Alla olevaan videoon yhdistin molemmat Lääkäri Attelle tekemäni videot. Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia esittämäni kysymykset ja pohdinnat sinussa herättävät! Mitäköhän sinun lääkärisi vastaisi näihin?   Kysymyksiä Lääkäri Attelle   Sinua voisi kiinnostaa myös: Masennuslääkkeiden haittavaikutukset – ”Some lietsoo pelkoa haittavaikutuksista”   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? The post Kysymyksiä Lääkäri Attelle appeared first on Astetta parempi elämä.

Masennuslääkkeiden haittavaikutukset – ”Some lietsoo pelkoa haittavaikutuksista” | Masennuslääkkeiden haittavaikutuksia tuodaan esiin somessa ja erilaisilla nettifoorumeilla. Onko ne syytä sivuuttaa? Vai voisiko meillä olla jotain opittavaakin niistä?   Masennuslääkkeiden haittavaikutukset – ”Some lietsoo pelkoa haittavaikutuksista” Ylen artikkeli, josta heräsi ajatus tehdä tästä aiheesta video, löytyy täältä.    Sinua voisi kiinnostaa tämä MAKSUTON Toivoa toipujan polulle – sähköpostikurssi: https://astettaparempielama.fi/polku   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström The post Masennuslääkkeiden haittavaikutukset – ”Some lietsoo pelkoa haittavaikutuksista” appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatria ja yksilön oikeudellinen asema | Tällä kertaa vieraanani Maija-Sofia Ulmanen, joka tekee artikkeliväitöskirjaa Vaasan yliopistoon. Väitöskirjan aiheena on tutkia sitä mekanismia, jonka kautta ihmiset syrjäytyvät yhteiskunnan valtavirrasta yhteiskunnan ulkokehälle ja minkälaisia rooleja psykiatria ja oikeuskäytäntö näyttelevät tässä prosessissa, ja mitä ovat parannusehdotukset havaittuihin ongelmiin. Psykiatria ja yksilön oikeudellinen asema – Vieraana Maija-Sofia Ulmanen Tässä jaksossa puheenaiheena: Dualistinen ihmiskäsitys  Diagnostiikan vaikutus yksilön oikeudelliseen asemaan Psykiatrisen diagnostiikan taksonominen luonne: lääketieteen luonnontieteellinen perusta sopii huonosti ihmistieteisiin Diagnoosit kasautuvat yleensä samoille ihmisille, ja ihmistyypille: herkille ihmisille, koska länsimainen lääketiede ei ymmärrä syvempiä kokemuksia ja-tasoja, jotka herkille ovat tyypillisiä. Pakkohoito ja jonkinlainen automaatio pakkolääkitykselle. (Vaasan hovioikeus -keissi) Avoimen dialogin malli (haastaa perinteisen potilas-lääkäri -asetelman)   Vaasan hovioikeuden ratkaisu Korkein oikeus – Ennakkopäätös Hallituksen esitys    Maija-Sofian mainitsemasta ”spoiled identity” -teemasta voit lukea esim. Erving Goffmanin kirjasta Stigma.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Avoimet dialogit ja psykoosin hoito – Vieraana Jaakko Seikkula Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – Vieraana Tomi Bergström   Oletko jo tutustunut maksuttomaan TOIVOA TOIPUJAN POLULLE -sähköpostikurssiin? toivoa toipujan polulle The post Psykiatria ja yksilön oikeudellinen asema – Vieraana Maija-Sofia Ulmanen appeared first on Astetta parempi elämä.

Lääkkeetön hoito – Vieraana Birgit Valla | Kutsuin kliinisen psykologin Birgit Vallan Norjasta keskustelemaan lääkkeettömästä psykiatrisesta hoidosta Norjassa. Norjassa tehty aloite lääkkeettömästä hoidosta on saanut osakseen ihailua ja tukea Norjan ulkopuolelta. Tässä haastattelussa kysyin Birgitilta, miten tämä aloite lääkkeettömästä hoidosta syntyi, mitä sen seurauksena on tehty ja mikä on tilanne nyt. Keskustelimme myös siitä, miksi tarvitsemme mielenterveyden paradigman muutosta ja siitä, miksi on tärkeää kuunnella ihmisiä, joita yritämme auttaa. (Suomenkieliset tekstitykset tulossa!) Lääkkeetön hoito -Vieraana Birgit Valla   Birgit on Mad in Norway sivuston perustaja.   Muuta mainittua: Robert Whitaker – Anatomy of an Epidemic Mad in America Mad in Finland Braving the Unknown Beyond Best Practice   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Oletko jo katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ajattelutapaa -videoluennon?   The post Lääkkeetön hoito -Vieraana Birgit Valla appeared first on Astetta parempi elämä.

Pitkäaikaispotilaasta mielenterveysalan työntekijäksi – ”Onneksi minua lopulta kuunneltiin” | Toivon tuoja -sarjan 7.osassa vieraanani on nimimerkki ”Joku toinen”.   Muun muassa näistä asioista puhumme tässä jaksossa: Miksi hän alunperin haki itselleen apua? Miten hän päätyi ”osastopotilaan uralle” ja pitkille osastojaksoille? Millaista apua hän olisi kaivannut? Mitä hän ajattelee mielenterveysalasta omien kokemustensa pohjalta sekä nykyään mielenterveysalan työntekijänä?   Jaksossa mainittua:   Psykologi Ronald Bassmanin haastattelu Madness Radio podcastissa. Täältä löydät hänen haastattelun True Psychiatry podcastissa. Bassmanin kirja A Fight to Be.   Tomi Bergströmin haastattelu: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström   Vieraani kirjoitukset Mad in Finlandin sivustolla.   Kaikki Toivon tuoja -sarjan jaksot löydät täältä.   Oletko jo katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ajattelutapaa -luennon?   The post Pitkäaikaispotilaasta mielenterveysalan työntekijäksi appeared first on Astetta parempi elämä.

Masennuslääkkeiden käyttömäärä – Meillä on ongelma! | Masennuslääkkeiden käyttäjiä on Suomessa jo yli 600 000. Masennuslääkkeiden käyttömäärä – Meillä on ongelma! En tiedä, oletko jo nähnyt esimerkiksi Kelan tutkimus ja tilastot tilillä X:ssä vastaan tullutta tietoa siitä, että masennuslääkkeiden käyttäjiä on Suomessa jo yli 600 000. Minusta meillä on ongelma, josta meidän täytyy puhua. Äsken mainitussa tilastossa näkyy masennuslääkkeiden käyttömäärä vuosina 2011-2023. Etsiessäni tilastoja siitä psyykenlääkkeiden käyttömääristä ennen vuotta 2011 tuli vastaan mm. Ida-Emilia Helantin lääketieteen kandin tutkielma Muutokset psyykenlääkkeiden kulutuksessa 1996–2011 iän, sukupuolen ja sairaanhoitopiirin mukaan. Siitäkin näkyi hyvin, että masennuslääkkeiden käyttömäärä on lisääntynyt paljon jo tuolloin.   Onko masennuslääkkeistä hyötyä?   Mikä ongelma tässä nyt sitten on, että masennuslääkkeiden käyttäjiä on näin paljon? Selventääkseni mikä pulma tässä minusta on, ehdotan vilkaisemaan tätä aiempaa Kelan tutkimus ja tilastot -tilin päivitystä, jossa mainitaan, että mielenterveyskuntoutujien määrä on kasvanut 890% viimeisen 25 vuoden aikana. Psyykenlääkkeiden, esim. masennuslääkkeiden käyttömäärän kasvaessa on samalla siis kasvanut myös mielenterveyskuntoutujien määrä.  Minusta meidän tarvitsee enemmän ja avoimemmin keskustella siitä, toimivatko nämä lääkkeet? Onko niistä hyötyä? Mikä meille kertoo siitä, että nämä lääkkeet täällä tosielämässä toimii ja että niitä kannattaa määrätä siihen tahtiin kuin niitä määrätään, kun se lopputulos on tähän mennessä ollut se, että ihmisiä päätyy mielenterveyskuntoutujiksi aina vain enemmän? Missä vaiheessa me oikeasti alamme vakavasti pohtia, onko sillä oikeastaan suurta merkitystä, jos lääke vaikuttaa toimivan julkaistujen tutkimusartikkeleiden perusteella, jos ne tulokset eivät näy myös ihmisten elämässä?   Ja toisaalta meidän olisi tärkeää keskustella enemmän myös siitä, mitä sillä tarkoitetaan, kun tutkimusartikkeleissa sanotaan, että ”lääke toimii”. Tähän liittyvistä pulmista olen kirjoittanut mm. Psyykenlääketutkimusten ongelmat | 7+ keskeistä syytä, miksi lääkkeet eivät monilla toimi -artikkelissa. Aihetta käsitellään myös Hoitoresistentti masennus -artikkelissa. Olen näissä aiemmissa blogiartikkeleissa kertonut, mitä tätä aihetta tutkivat lääkärit, psykologit, psykiatrit, muut tutkijat ovat kirjoittaneet psyykenlääketutkimuksiin liittyvistä pulmista. Niistä käynee ilmi mm. syitä siihen, mitä se käytännössä tutkimuksissa tarkoittaa, että ”hoito toimii” vs. mitä monet ihmiset ajattelevat sen tarkoittavan, kun heille jotakin hoitoa suositellaan.  Meidän täytyy uskaltaa kysyä, että mitä jos nämä meidän yleiset hoitokeinot ovat osasyy siihen, että ihmiset voi aina vain huonommin.   Toipuneet hoidosta huolimatta?   Lisäksi meitä, jotka olemme toipuneet jotenkin muutoin kuin näillä yleisillä keinoilla, alkaa olla jo niin paljon, ettei meitä mielestäni voi enää pitkään ohittaa erikoisina poikkeuksina. Ihmisiä, jotka ovat aiemmin olleet hoidettavana näillä keinoilla, mutta päätyneet toteamaan: ”Tämä hoito ei toimi, tämä ei auta. Saamani hoito ei vie tilannettani ja elämääni hyvään suuntaan.” Tämä on aihe, mikä ei varmaankaan usein tule puheeksi, mutta meitä on aika paljon. Olemme olleet potilaina tässä nykyisessä hoitojärjestelmässä, ja päätyneet luopumaan potilaan roolista ja löytämään avun jostain muualta, kuka mitenkin.  Esimerkiksi minulle on kyllä sanottu: ”Ei sinulla sitten varmaan niin vaikeaa ollutkaan, kun kerran toivuit jotenkin muutoin kuin lääkehoitojen avulla.” Mitä jos onkin niin, että meidän oikeasti kannattaisi kuunnella niitä jotka on toipuneet jotenkin muutoin, ja päässeet siitä potilaan roolista eroon jotenkin muutoin? Siksi esimerkiksi Toivon tuoja -sarja on olemassa.  Meidän tarvitsee enemmän ja vakavasti keskustella siitä, millä perusteella näitä lääkkeitä määrätään niin paljon ja minkä takia hoito keskittyy niin pitkälti näihin. Lisäksi on oleellista pohtia, miksi ihmiset, jotka on päässeet elämässä eteenpäin mielellään laittavat sanan ”hoito” lainausmerkkeihin. Tästä on ollut puhetta mm. tässä Toivon tuoja sarjan jaksossa: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   Ymmärrän, että tämä on ikävä asia pohdittavaksi: Mitä jos nämä meidän yleiset hoitokeinot, ja se miten ihmisiä pyritään auttamaan, pahentaa tilannetta avuksi olemisen sijaan? Minusta meidän täytyy uskaltaa keskustella tällaisesta vaihtoehdosta.   Oletko jo katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ajattelutapaa -videoluennon?   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tästä postauksesta herää! The post Masennuslääkkeiden käyttömäärä – Meillä on ongelma! appeared first on Astetta parempi elämä.

Edistysaskel psykiatriassa – Kerro tästä lääkärillesi! Välillä tuntuu siltä, että tuskallisen hitaasti asiat muuttuu psykiatrian parissa, vaikka muutettavaa ja muutostoivetta olisi paljon. Tänä vuonna (2024) on tapahtunut kuitenkin eräänlainen edistysaskel.  Edistysaskel psykiatriassa – Kerro tästä lääkärillesi! Kyse on uuden The Maudsley Deprescibing Guidelines kirjan julkaisusta. The Maudsley Prescribing Guidelines -kirjasarja opastaa psyykenlääkkeiden käytössä. Deprescribing Guidelines -kirja on tervetullut ja tarpeellinen lisä tähän kirjasarjaan, ja se siis opastaa, miten turvallisesti voi vähentää tai lopettaa psyykenlääkityksiä. Tässä ensimmäisessä teoksessa on muutamia eri lääkeryhmiä, mm. mielialalääkkeet.  Vastikään kuuntelin psykiatri Josef Witt-Doerringin ja psykiatri Jon Jureidinin keskustelun aiheesta How Pharma Controls Psychiatrists. Hekin puhuivat tästä poikkeuksellisesta teoksesta.  Jureidini mainitsi, että tämän kirjan julkaisu vaikuttaa melko radikaalilta ottaen huomioon sen, että Maudsley on yksi konservatiivisimmista psykiatrian instituutioista.  Kirjan ovat kirjoittaneet David Taylor, joka on kaikkien The Maudsley Prescribing Guidelines -teosten johtava kirjoittaja ja psykiatri Mark Horowitz.  Syy, miksi tällainen kirja oli mahdollista julkaista, on kiinnostava.  Psykiatri Mark Horowitzilla on omakohtaista kokemusta siitä, ettei masennuslääkkeestä vieroittautuminen onnistunutkaan niin yksinkertaisesti kuin oppikirjat, professorit, kollegat ja viralliset ohjeistukset kertoivat. Hän joutui törmäämään siihen, että erilaisissa netin vertaisryhmissä oli enemmän tietoa siitä, miten lääkitystä vähennetään turvallisesti. Nämä hänen kokemuksensa ohjasivat hänet tutkimaan sitä, miten lääkkeistä voisi vieroittautua turvallisemmin. Jureidini lisäsi, että yksin Horowitz tuskin olisi saanut aikaan tällaisen Deprescribing teoksen lisäämistä Maudsleyn teoksiin. Sattuu olemaan niin, että tämän teossarjan johtava kirjoittaja, professori David Taylor on myös omakohtaisesti kokenut vaikeuksia masennuslääkevieroituksessa. Sen takia saimme tällaisen uuden teoksen tähän lääkäreille suunnattuun kirjasarjaan. Tämä on edistysaskel. Todellakin. Mutta sinänsä on surullista, että tarvitsemme ns. ammattilaisten omakohtaisia kokemuksia siitä, että nykyiset viralliset ohjeistukset ei ehkäpä pidäkään paikkaansa. On surullista, että tarvitaan riittävän kunnioitettavalla ammatillisella tittelillä varustettu ihminen kertomaan, että olemme ymmärtäneet asian väärin. Taatusti monille psykiatreille ja lääkäreille on tästä jo heidän ”potilaat” kertoneet.  Onni onnettomuudessa sinänsä, että esimerkiksi Mark Horowitz päätyi tutkimaan tätä vieroitusasiaa tarkemmin. Hän on mm. selventänyt sitä, miksi ns. häviävän pieni annos lääkettä voi vaikuttaa lääkevieroittautujaan tosi paljon, vaikka monien lääkärien mielestä pienet annokset eivät voi vaikuttaa sillä tavalla kuin potilaat ovat väittäneet. Ehdotan, että kerrot tuosta kirjasta lääkärillesi ja kehotat myös tuttavia tutustumaan asiaan. Esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttäjiä kun on Suomessa yli 600 000. Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – Vieraana Tomi Bergstöm   MAKSUTON 3 toipumisen mahdollistavaa ajattelutapaa – luento   The post Edistysaskel psykiatriassa – Kerro tästä lääkärillesi! appeared first on Astetta parempi elämä.

Hyvän mielen luovuushaaste – Osallistujan kokemus Tällä videolla juttelen Jennin kanssa siitä, millaista oli osallistua Hyvän mielen luovuushaasteeseen. Mitä odottamatonta tapahtui haasteen aikana? Entä millä tavalla hän katselee maailmaa luovuushaasteen jälkeen?   Hyvän mielen luovuushaaste – Osallistujan kokemus   Lisätietoa Hyvän mielen luovuushaasteesta löydät täältä.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Mitä tehdä jos toipuminen ei edisty The post Hyvän mielen luovuushaaste – Osallistujan kokemus appeared first on Astetta parempi elämä.

”Ihmisyys ensin” -Vieraana kirjallisuusterapiaohjaaja Karoliina Maanmieli Tässä jaksossa minulla on vieraanani Karoliina Maanmieli. Karoliina on filosofian tohtori, kirjoittamisen opettaja, kirjallisuusterapiaohjaaja ja -kouluttaja sekä mielenterveystyöhön suuntautunut lähihoitaja, ja tällä hetkellä tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Puhumme mm. siitä, miksi osallistuminen kirjallisuusterapiaryhmään voi olla todella vapauttavaa mm. ”psykoottisia oireita” kokeneelle.   ”Ihmisyys ensin” -Vieraana kirjallisuusterapiaohjaaja Karoliina Maanmieli   Jaksossa mainittuja kirjoja ym. Skitsofrenia -onko diagnoosi totta Viisi vuodenaikaa -psykoosista kuntoutumisen kokemuksia ja mahdollisuuksia Mieletön häiriö – Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu Suomen kirjallisuusterapiayhdistys ry  Mieletön muuvi -hanke Psykiatriakriittiset ryhmä (Facebookissa)   Sinua voisi kiinnostaa myös: Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström     The post ”Ihmisyys ensin” -Vieraana kirjallisuusterapiaohjaaja Karoliina Maanmieli appeared first on Astetta parempi elämä.

Lähisuhdeväkivalta – Mistä ja miten hakea apua | Vieraana Viola ry:n tiimi   Tässä podcast-jaksossa minulla on vieraanani Viola Ry:n lähisuhdeväkivaltatyön avopalveluiden tiimi: Merja Kortelainen, Kari Hallikainen, Elisa Saari-Lahikainen ja Maria Merta. Linkit jaksossa mainittuihin nettisivustoihin,  chat-palveluihin yms. löydät tämän postauksen lopusta.   Lähisuhdeväkivalta – Mistä ja miten hakea apua | Vieraana Viola ry:n tiimi   Jaksossa käsiteltäviä aiheita: Yleistä väkivalta-ilmiöstä ja väkivallan vaikutuksista Miksi lähteminen on vaikeaa Läheisen puuttuminen, puheeksi otto, mistä huomaa, että on hyvä etsiä apua  Turvallisuus  Avun piiriin ohjaaminen    Linkit: Viola ry – Väkivallasta vapaaksi  Ensi- ja turvakotien liitto Apua väkivaltaan chat Nollalinja   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä jakso herättää!   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala The post Lähisuhdeväkivalta – Mistä ja miten hakea apua | Vieraana Viola ry:n tiimi appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström Psykologian tohtori Tomi Bergström on kirjoittanut kirjan Mieletön häiriö – Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu. Tämä video on tallenne Facebook livekeskustelusta, jossa Tomia haastattelin hänen kirjaan liittyvistä teemoista. Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström ”Väitän, että usein mielenterveyshoito itsessään aiheuttaa enemmän harmia kuin hyötyä, eikä tilanne tästä parane lisäämällä nykyisiä resursseja tai kouluttamalla ihmisiä nykyisiin käytäntöihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi lääketieteellisesti tai muuten auttaa ihmisiä, joiden olemme määritelleet kärsivän asiasta nimeltä mielisairaus, mielenterveysongelma tai mielenterveyshäiriö. Päinvastoin. Myös tieteen historia osoittaa, että vaikka käsityksemme todellisuudesta ovat jatkuvassa muutoksessa ja joudumme siksi alati kuoppaamaan vanhoja käsityksiämme, eivät aiemmat käsitykset ja tavat tehdä asioita ole suinkaan olleet turhia. Meidän täytyy vain yrittää oppia niistä.” Yllä oleva lainaus on Tomi Bergströmin kirjasta Mieletön häiriö – psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu. Koen vahvasti, että nykyaikana tämä on meitä kaikkia koskettava asia ja meidän kaikkien on hyvä tarkastella tätä aihealuetta. Se vaikuttaa merkittävästi omaan ja läheistemme hyvinvointiin, miten ns. mielenterveysongelmiin suhtaudutaan. On tärkeää tiedostaa, mitä pulmia nykyisin yleisiin käytäntöihin ja ajattelutapoihin liittyy ja miten voisimme näitä aiheita lähestyä paremmalla tavalla.   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää!     Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula Oletko jo katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -videoluennon? The post Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu – vieraana Tomi Bergström appeared first on Astetta parempi elämä.

Kannabispsykoosi vai loppuelämän sairaus | Toivon tuoja -sarjan 5. jaksossa vieraanani on Topi.   Muun muassa näistä asioista kuulet tässä jaksossa: Millaisia vaikutuksia psykiatrisella hoidolla oli? Miksi Topi päätti lopettaa psyykenlääkkeiden käytön? Millaisia hämmentäviä hetkiä Topi on kohdannut terveydenhuollossa lääkkeiden lopettamisen jälkeen? Millaisista asioista olisi ehkä ollut enemmän apua kuin siitä, mitä hänelle tarjottiin?   Myös nämä voisivat kiinnostaa sinua: Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula Miten ”Samista” tuli entinen skitsofreenikko   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä jakso sinussa herättää! The post Kannabispsykoosi vai loppuelämän sairaus appeared first on Astetta parempi elämä.

Toivottomaksi leimattu – ”Ihmisissä on valtavasti potentiaalia!” | Toivon tuoja-sarjan neljännessä jaksossa vieraanani on Laura, joka kertoo oman tarinansa siitä, miten hän päätyi psykiatrisen hoidon piiriin ja sieltä pois.   Mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää?   Sinua voisi kiinnostaa myös: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   Jakson lopussa mainitsin nämä: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman   Oletko jo katsonut tämän maksuttoman videoluennon?   The post Toivottomaksi leimattu – ”Ihmisissä on valtavasti potentiaalia!” appeared first on Astetta parempi elämä.

Tunne pelkosi, vapaudu elämään – Harri-Pekka Pietikäinen | Kutsuin Harri-Pekka Pietikäisen puhumaan kanssani uudesta kirjastaan. Yläpuolelta voit kuunnella keskustelumme podcast-jaksona, ja tästä alta löydät videomuodossa tallenteen livenä Facebookissa käydystä keskustelusta. Tunne pelkosi, vapaudu elämään – Harri-Pekka Pietikäinen Muun muassa tällaista palautetta keskustelustamme on tullut: ”Olipas taas niin mielenkiintoinen ja antoisa keskustelu. Teidän molempien lämminhenkistä ja maanläheistä jutustelua on todella ilo kuunnella ja katsella. Kiitos teille! ” ”Ihanat  kiitos tästä! Niin elämän ytimessä tämä keskustelu.”   Kirjan takakansi kertoo: ”Tietokirjailija Harri-Pekka Pietikäinen kertoo tässä kirjassa tarinoita eletystä elämästä. Hän käsittelee tarinoissa avoimesti omia pelkojaan, mutta myös sukupolvelta toiselle periytyviä pelkoja sekä pelkoja, jotka leimaavat koko yhteiskuntaa.” Kirjan löydät mm. täältä.   Aiemman keskustelun löydät täältä: Pelosta ja ihmisyydestä – Vieraana Harri-Pekka Pietikäinen   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää! The post Tunne pelkosi, vapaudu elämään – Harri-Pekka Pietikäinen appeared first on Astetta parempi elämä.

Miten ”Samista” tuli entinen skitsofreenikko | Kolmannessa Toivon tuoja-sarjan jaksossa nimimerkki ”Sami” kertoo siitä, miten hän aikanaan joutui psykiatriseen hoitoon ja miten hänen elämänsä on muuttunut sen jälkeen, kun hänestä ns. tuli entinen skitsofreenikko. Mitä sanottavaa hänellä on skitsofreniasta, psykoosista, lääkehoidosta ja toipumisessa avuksi olleista asioista? Mm. näitä asioita häneltä kysyin.   Lääkitysasioihin liittyen täältä löytyy lisätietoa siitä, miten hankalassa tilanteessa psykiatriset potilaat Suomessa voivat olla pakkolääkinnän kanssa: ”Suomi on muuttamassa viime hetkillä psykiatrisessa pakkohoidossa annettavaan lääkitykseen liittyvää lainsäädäntöä. Kyse on siitä, että niin sanotusta pakkolääkinnästä on ollut Suomessa käytännössä mahdotonta valittaa. Suomi sai asiasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) tuomion jo yli 10 vuotta sitten. EIT kiinnitti vuonna 2012 antamassa päätöksessään huomiota potilaan oikeusturvaan. Potilaalle vastoin tahtoa annettu lääkitys perustui lääkärin päätökseen, josta ei voi valittaa tai jota ei voi muutenkaan saada tutkittavaksi. Samankaltaisista tapauksista on vireillä myös muita valituksia Suomea vastaan.”   Myös tähän Psykologilehden Psykoosia voi hoitaa muutenkin kuin lääkkeillä -artikkeliin kannattaa tutustua.   Psykoosilääkityksen kahden vuoden kuluessa lopettavat toipuvat kuusi kertaa useammin kuin lääkitystä jatkavat.   Tässä (englanninkiel.) artikkelissa psykiatri Joanna Moncrieff käsittelee epämukavia totuuksia psykoosilääkkeistä.   Tässä (englanninkiel.) artikkelissa Robert Whitaker tarkastelee näyttöä siitä, suojaavatko psykoosilääkkeet varhaiselta kuolemalta.     Aiemmin Toivon tuoja -sarjassa: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula       Joko olet katsonut 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa-videoluennon? The post Miten ”Samista” tuli entinen skitsofreenikko appeared first on Astetta parempi elämä.

Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula |  Tämä podcast-jakso on äänitallenne Facebook-livevideosta, jossa vieraanani oli psykoterapian professori Jaakko Seikkula. Alempaa tältä sivulta löytyy myös videoversio tästä keskustelusta. Jaakko Seikkula on yksi keskeisistä avoimen dialogin ajattelu- ja työtapaa kehittäneistä ja tutkineista henkilöistä.  Kysyin häneltä mm. siitä, mitä avoimen dialogin hoitomallin parissa ajatellaan psykoosista. Tämän hoitomallin tulokset vaikeissa kriiseissä ovat merkittävästi parempia kuin tavanomainen (nykyisten Käypä hoito -suositusten mukainen) hoito. Mistä avoimen dialogin hoitomallissa on kyse? Miksi nykyiset hoitosuositukset perustuvat kummalliseen ihmiskuvaan? Miten avoimen dialogin hoitomallissa kohdataan psykoottinen ihminen? Mistä psykoosissa tämän lähestymistavan mukaan on kyse? Mm. näistä aiheista puhuimme. Jaakko Seikkulan uusin kirja on nimeltään Dialogi parantaa – mutta miksi?  Suosittelen tutustumaan siihen!   Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?     The post Avoimet dialogit ja psykoosien hoito -Vieraana Jaakko Seikkula appeared first on Astetta parempi elämä.

Äänien kuuleminen – Oire vai ominaisuus? – Vieraana Annika Roihujuuri | Tässä podcast-jaksossa juttelin Moniääniset ry:n toiminnanjohtajan Annika Roihujuuren kanssa äänien kuulemisesta. Haastattelun löydät myös videoversiona alempana tällä sivulla. Näistä aiheista puhuimme: Mikä on yleisin tapa suhtautua ääniin ja mitä muita suhtautumistapoja on olemassa? Mistä äänien kuulemisessa on kyse? Mistä äänet voivat johtua? Mitä on äänimyönteisyys? Mitä voi/kannattaa tehdä, jos alkaa kuulla ääniä tai läheinen kuulee ääniä? Voiko äänten kanssa oppia elämään? Tarvitseeko niistä päästä eroon? Mitä toivoisit ihmisten ymmärtävän äänistä? Miksi Moniääniset ry on olemassa? Äänien kuuleminen – Oire vai ominaisuus? – Vieraana Annika Roihujuuri Moniääniset Ry:n nettisivut löydät täältä   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Psykoosien kautta omaan voimaan? – Vieraana Heli Hietanen The post Äänien kuuleminen – Oire vai ominaisuus? – Vieraana Annika Roihujuuri appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykoosien kautta omaan voimaan? – Vieraana Heli Hietanen Monilla täällä länsimaissa on sellainen käsitys, että psykooseissa on kyse todella vakavista psyykkisistä sairauksista ja että lääkitys on ehdottomasti se oikea hoitokeino. Ns. potilaat ovat kuitenkin usein aika eri mieltä hoitotahon kanssa lääkitysten hyödyistä. Ja samaan aikaan muualta maailmasta löytyy aika erilaisia näkökulmia psykooseihin ja siihen, mistä niissä voi olla kyse. Millaiset asiat voisivat auttaa psykoosissa olevaa? Miten elää hyvää elämää psykoosiherkkyyden kanssa? Muun muassa näistä asioista juttelen tällä videolla Heli Hietasen kanssa, joka on kirjoittanut kirjan Hullua hurskaammaksi – Merkintöjä maanisen matkapäiväkirjasta.   Psykoosien kautta omaan voimaan? – Vieraana Heli Hietanen   Helin nettisivut löydät täältä.   Myös tämä vois kiinnostaa sinua: Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   The post Psykoosien kautta omaan voimaan? – Vieraana Heli Hietanen appeared first on Astetta parempi elämä.

Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi? | Tässä podcast-jaksossa juttelen ”Rimen” kanssa hänen kokemuksistaan psykiatrisen ”hoidon” parissa.   Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi?   ”Rime” kuvailee, miten reilu vuosikymmen sitten koki psyykkisen romahduksen, jonka seurauksena päätyi psykiatriselle osastolle. Siellä hänen tilanne tulkittiin psykoosisairauden puhkeamiseksi. Puhumme myös siitä, millaisista asioista olisi voinut olla apua, sen avun sijaan, mitä hän psykiatrian parissa sai. Lopulta ”Rime” pääsi takaisin jaloilleen ”hoidosta” huolimatta ja palasi työelämään. Hän jatkoi alkuperäiseen romahdukseen johtaneiden syiden käsittelyä, mutta sen lisäksi oli tarpeen käsitellä psykiatrian aiheuttamaa traumaa.   Mad in Finlandin sivuilta löytyy tämä Rimen kirjoittama kirjoitus: Psykoosisairauden puhkeaminen – vai ymmärrettävä kriisi?   Jaksossa mainitut kirjat: Robert Whitaker: Anatomy of an epidemic Robert Whitaker & Lisa Cosgrove: Psychiatry under the influence Jaakko Seikkula: Dialogi parantaa -mutta miksi? Tomi Bergström: Mieletön häiriö -Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu Lucy Johnstone: A Straight Talking Introduction to Psychiatric Diagnosis Lucy Johnstone: A Straight Talking Introduction to the Power Threat Meaning Framework: An alternative to psychiatric diagnosis   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala   Lisäksi vielä linkki psykologi Eleanor Longdenin videoon, jossa hän kertoo äänien kuulemisesta. Haluan tämän linkin tähän lisätä, sillä mainitsimme jaksossa äänten kuulemisen oireena, jota ”Rimellä” tai itselläni ei ole koskaan ollut. Niihinkin voi kuitenkin suhtautua muutoinkin kuin pyrkien niistä mahdollisimman nopeasti eroon. Eleanor Longden – The voices in my head   Toivon tuoja -sarjasta löydät lisätietoa täältä.   Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä jakso sinussa herättää!   The post Psykiatrian absurdissa todellisuudessa – Etenevän psykoosisairauden puhkeaminen vai ymmärrettävä kriisi? appeared first on Astetta parempi elämä.

Traagisesta lapsuudesta hyvinvoivaksi aikuiseksi -Vieraana Annika Haverma | Toivon tuoja -sarjassa 1. haastateltavani on Annika Haverma. Annikan elämään on mahtunut niin traagisia lapsuuskokemuksia, ”itselääkintää” alkoholilla, terapiaa, moninaisia lääkityksiä… Lopulta tuli pohja vastaan, ja Annika totesi, että hänen täytyy saada päänsä selväksi hinnalla millä hyvänsä. Yksi hänen ydinviesteistään on, että lääkkeistä on mahdollista vieroittautua.   Traagisesta lapsuudesta hyvinvoivaksi aikuiseksi -Vieraana Annika Haverma   Kuulen mieluusti, mitä ajatuksia tämä sinussa herättää! Voit kertoa ajatuksia kirjoittamalla kommentin alempaa löytyvään kommenttikenttään tai lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen [email protected]   Toivon tuoja -sarjasta löydät lisätietoa täältä.   Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman   Oletko jo katsonut tämän maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -luennon? The post Traagisesta lapsuudesta hyvinvoivaksi aikuiseksi -Vieraana Annika Haverma appeared first on Astetta parempi elämä.

Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman | Tällä kertaa minulla on ilo ja kunnia haastatella Ben Furmania, joka on psykiatrian erikoislääkäri, ratkaisukeskeisen terapian ja psykologian opettaja ja kirjailija. Meidän täytyy uskaltaa pohtia, miten ihmisten hyvinvointia voi edistää ilman medikalisointia. Puhumme myös hänen uusimmasta kirjastaan Ben Furman & lasten haasteet taidoiksi. Ben tekee minusta ihan valtavan tärkeää työtä ihmisten hyvinvoinnin eteen ja siksi kutsuin hänet livevieraakseni. Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman   Aiheesta lisää: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala   Sinua voisi kiinnostaa myös: Taitonäkökulma tuo toivoa toipumiseen – Täysii 2022   The post Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Ben Furman appeared first on Astetta parempi elämä.

Puhutaan mielenterveydestä  – Vieraana Aku Kopakkala | Tällä kertaa Astetta parempi elämä -sivulla livestreamissa vieraanani oli psykologi Aku Kopakkala. Tämän suorapuheisen reilun tunnin aikana keskustelimme mm. masennuslääkkeistä, mielenterveydestä ja tieteestä. Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala Joko olet katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -luennon?    Myös tämä voisi kiinnostaa sinua: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Soili Takkala   Kuulen mieluusti, mitä ajatuksia tämä keskustelu Aku Kopakkalan kanssa sinussa herättää! The post Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Aku Kopakkala appeared first on Astetta parempi elämä.

Trauman parantama | Juttelimme Maiju Palinin kanssa hänen kirjastaan Trauman parantama. ”Trauman parantama on omaelämäkerrallinen tarina siitä, miten perhesurmasta selviytynyt Maiju Palin on löytänyt oman tiensä toipumiseen.”   Trauman parantama – Vieraana  Maiju Palin   Maijun Kultainen sulka -blogin löydät täältä.   Sinua voisi kiinnostaa myös: Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Soili Takkala   Oletko jo katsonut maksuttoman 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -luennon? The post Trauman parantama – Vieraana Maiju Palin appeared first on Astetta parempi elämä.

Puhutaan mielenterveydestä -Vieraana Soili Takkala | Tällä kertaa Astetta parempi elämä -sivulla livestreamissa vieraanani oli Soili Takkala. Soili on Suomen ensimmäisen SSRI-vieroituksen vertaisryhmän perustaja, TaHo ry:n perustajajäsen ja filosofian maisteri. Gradunsa hän teki biologisen psykiatrian ihmiskuvasta. Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Soili Takkala Aiheet: Mikä/mitä on mieli? Miten se nähdään lääketieteessä ja psykiatriassa? Mitä vaihtoehtoja valtavirtanäkemykselle on löydettävissä? Kärsimyksen merkitys ihmiselämässä Miksi mielenterveydenhoidon paradigma on muuttumassa?   Kommentoi alle, mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää!   Aiheesta lisää: Mielenterveys | Oireita, arjen ongelmia vai arjen tilanteita – Ville Venesmäen kanssa   Sinua voisi kiinnostaa myös: Maksuton 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -luento The post Puhutaan mielenterveydestä – Vieraana Soili Takkala appeared first on Astetta parempi elämä.

Pelosta ja ihmisyydestä | Minulla oli ilo jutella tietokirjailija Harri-Pekka Pietikäisen kanssa peloista ja ihmisyydestä. Yläpuolelta voit kuunnella keskustelumme podcast-jaksona, ja tästä alta löydät videomuodossa tallenteen livenä Facebookissa käydystä keskustelusta. Kuulemani palautteen perusteella ajatuksia herättävä ja paljon asiaa sisältävä keskustelu. Avointa puhetta pelosta ja vähän muistakin epämukavista, mutta ihmisyyteen kuuluvista tunteista. Pelosta ja ihmisyydestä – Vieraana Harri-Pekka Pietikäinen Nämä kaksi Harri-Pekan kirjaa luin ennen tätä keskustelua: “LUOLATARINOITA – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta” PINNAN ALLA – Elämäni valkohain kanssa:   “Tappajahai iskosti kokonaisille sukupolville kammon pinnan alla vaanivasta hirviökalasta. Harri-Pekka Pietikäinen päätti viimein v. 2016 kohdata pahimman pelkonsa silmästä silmään – mereen laskettavassa häkissä. Hirviön sijaan vedestä ui kohti ylväs ja kiertämättä nöyräksi vetävä eläin.”  Hidasta elämää -sivustolla Toipuva arkajalka -blogissaan hän ”pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina”. Kuulen mielelläni, mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää!   Sinua voisi kiinnostaa myös: Mielenterveys | Oireita, arjen ongelmia vai arjen tilanteita – Ville Venesmäen kanssa   The post Pelosta ja ihmisyydestä – Vieraana Harri-Pekka Pietikäinen appeared first on Astetta parempi elämä.

Miten tukea toipumista | Tässä podcast-jaksossa jatkamme keskustelua toipumisesta Heidi Tommilan kanssa. Miten läheistä voi tukea toipumisessa, onpa kyse esimerkiksi psyykenlääkevieroituksesta tai muutoin mielen pulmat ja haastavat elämänvaiheet. Jaamme kokemuksia mm. siitä, millaiset asiat ovat meille olleet avuksi. Aiempi yhteinen keskustelumme löytyy täältä: Toipumisesta – Keskustelu Heidi Tommilan kanssa  Sinua voisi kiinnostaa myös: Maksuton 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa -luento  The post 102: Miten tukea toipumista – Keskustelu Heidi Tommilan kanssa appeared first on Astetta parempi elämä.

Mielenterveys | Oireita, arjen ongelmia vai arjen tilanteita? Maailman mielenterveyspäivänä 10.10.2022 kutsuin Ville Venesmäen juttelemaan kanssani Facebook livelähetykseen. Meillä molemmilla on omakohtaista kokemuksesta psykiatrisesta hoidosta potilaan roolissa, ja molemmat päädyimme löytämään avun elämän hankaluuksiin jostain ihan muualta. Villellä on 14 vuoden tausta psykiatrian palveluissa, ja viimeinen käynti joulukuussa 2018. Ville on historiaansa pureskellut siitä näkökulmasta, että mitä olisi missäkin vaiheessa voitu tehdä toisin. Hän toivoo, että hänen kokemuksestaan oppimalla voitaisiin jonkun toisen kohdalla toimia viisaammin. Arki ja arjen vaikutus ihmisen hyvinvointiin jää Villen mielestä liian vähälle huomiolle. Mitä ajatuksia tämä keskustelu sinussa herättää? Alempana tällä sivulla voit kirjoittaa kommentin. Kuulen mielelläni, mitä tästä keskustelusta tuumaat!   Sinua saattaa kiinnostaa myös: 3 toipumisen mahdollistavaa ja mielen hyvinvointia tukevaa ajattelutapaa   Aiheesta lisää: Toipumisesta – keskustelu Heidi Tommilan kanssa The post 101: Oireita, arjen ongelmia vai arjen tilanteita – Ville Venesmäen kanssa appeared first on Astetta parempi elämä.

Tässä podcast-jaksossa keskustelen Heidi Tommilan kanssa toipumisesta ja toipumistarinoista. Meillä molemmilla on omakohtaista kokemusta mielenterveyspulmista toipumisesta ja siitä, mikä toipumisessa oli avuksi. Heidi Tommila on Tarpeenmukainen hoito ry:n puheenjohtaja. Keskustelussa mainitun kirjeen löydät täältä.   Tarpeenmukainen hoito ry:n Facebook-sivut   Mad in Finland nettisivut   Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä: Toipumisen mahdollistava tapa suhtautua psykiatriseen diagnoosiin     Mitä ajatuksia tästä keskustelusta heräsi? The post 100: Toipumisesta – Keskustelu Heidi Tommilan kanssa appeared first on Astetta parempi elämä.

Kuka on vastuussa tunteistasi Tämä podcast-jakso on äänitallenne Facebook livelähetyksestä. Livessä puhuin siitä, miksi emme voi ulkoistaa vastuuta tunteistamme, ja miksi tämä on hyvä asia. Liven loppupuolelle kerroin, miten aina ei ole kiva huomata, että meillä voi olla oma roolimme siinä, että jokin pulmatilanne tms. jatkuu.       The post 99: Kuka on vastuussa tunteistasi appeared first on Astetta parempi elämä.

Muistathan tämän erityisesti kuormittavissa elämäntilanteissa Muutamia vuosia sitten löysin itseni tilanteesta, jossa sain tärkeän muistutuksen 3-vuotiaalta lapselta asiasta, josta puhun itse jatkuvasti. Puhuin aiheesta Facebook Livessä, koska tämä on hyvinvoinnin kannalta tärkeä asia. Tämä podcast-jakso on äänitallenne livevideosta. The post 98: Muistathan tämän erityisesti kuormittavissa elämäntilanteissa appeared first on Astetta parempi elämä.

Pettyminen vaatii riittävää suunnittelua Facebook Livessä puhuin vastikään pettymisestä ja siitä, miten se ns. vaatii riittävästi suunnittelua. Tämä podcast-jakso on äänitallenne tuosta livelähetyksestä. Jaksossa mainitsemastani verkkokurssista löydät lisätietoa täältä. (Huom. Kurssin nimi on muuttunut.) The post 97: ”Pettyminen vaatii riittävää suunnittelua” appeared first on Astetta parempi elämä.

Jos metsässä kaatuu puu, ja kukaan ei ole lähistöllä, kuuluuko siitä ääni? Entä mitä tekemistä tällä kysymyksellä on ajattelun kanssa? Tässä Facebook LIVEn äänitallenteessa kuulet vastaukset… Meidän on usein hankalaa hahmottaa, miten moneen asiaan oma ajattelumme vaikuttaa. Voi olla vaikeaa hahmottaa tilanteita, tapahtumia, muiden ihmisten toimintaa yms. muusta kuin omasta näkökulmasta. Käyn kanssasi läpi muutamia esimerkkejä tilanteista, joissa tämä on hyvä huomioida. Jaksossa mainitsemastani verkkokurssista löydät lisätietoa täältä. (Huom. Kurssin nimi on vaihtunut.) The post 96: Kun muiden ihmisten toiminta ihmetyttää… appeared first on Astetta parempi elämä.

Miten olen oppinut nauramaan omille kömmähdyksille Joskus minun oli tosi vaikeaa suhtautua lempeästi siihen, kun en osannut jotakin tai jotenkin mokasin. Pidin aiheesta Facebook LIVEn, jossa kerroin, mikä on auttanut suhtautumaan lempeämmin siihen, että välillä kömmähdyksiä sattuu. Tämä podcast-jakso on äänitallenne tuosta LIVEstä. The post 95: Miten olen oppinut nauramaan omille kömmähdyksille appeared first on Astetta parempi elämä.