Kohtalona Ruotsinsalmi

Brittijoukot tuhosivat Ruotsinsalmen linnoituskaupungin Krimin sodassa 1855, mutta vielä tänäkin päivänä Kotkasta voi löytää muistumia linnoituskaupunkiajasta. Kotkansaarelle kohosi Ruotsinsalmen linnoituksen tuhoutumisen jälkeen nykyinen Kotkan kaupungin keskusta. 1700-luvun lopulla rakennetun linnoituksen jäänteet näkyvät edelleen nykykotkalaisen jokapäiväisessä ympäristössä. Kotkansaaren poikki kulkee Ruotsinsalmenkatu, joka nimellään muistuttaa linnoituskaupunkihistoriasta. Ruotsinsalmenkadun varrelle jää Isopuisto, jossa sijaitsee Pyhän Nikolaoksen kirkko, ainoa yhä alkuperäisessä käytössään oleva rakennus Ruotsinsalmen ajalta. Kirkko säästyi tuholta ja tulipalolta, joka kohtasi koko muuta linnoitusta Krimin sodassa 1855. Aikoinaan lähes kymmenen tuhannen asukkaan linnoituskaupungista on kirkon lisäksi säilynyt vain kaksi ruutikellaria sekä vaurioituneita ja myöhemmin osittain korjattuja linnoitteita. Katariinan Meripuiston korkeimmalla kohdalla merelle tähyää päälinnake Fort Katariina. Veneilijä ohittaa Kukourissa komeana kohoavan Fort Slavan linnakkeen, ja yhteysaluksella Varissaarelle eli Vaakkuun matkaava päätyy samalla myös Fort Elisabethin linnakkeelle. Kaksi jälkimmäistä linnoitusta suojasivat aikoinaan Ruotsinsalmeen johtavia laivaväyliä. Tiutisen saarella ja Kotkansaaren Haukkavuorenkadun varrella sijaitsevat Ruotsinsalmen linnoituksen aikaiset redutit. Ne ovat pieniä neliskulmaisia linnakkeita, jotka pystyivät puolustautumaan kaikkiin suuntiin. Nykyään Haukkavuorenkadun redutti hurmaa tuoksullaan, sillä se kunnostettiin vuonna 2001 ja sinne perustettiin yrttitarha kaupunkilaisten iloksi. Tänä päivänä Ruotsinsalmessa on rauhallista. Ruudinkatkuisen puolustuslinnakkeen keskelle on kasvanut leppoisa merikaupunki.

Ruotsinsalmen meritaisteluissa upposi kymmeniä aluksia, jotka lepäävät tänäkin päivänä Kotkan edustan vesissä. Ruotsinsalmen merialueella käytiin Kustaa III:n sodan aikana kaksi Ruotsin ja Venäjän saaristolaivastojen välistä meritaistelua. Nykyisen Kotkan edustalla on tänä päivänäkin lukuisia taisteluihin purjehtineiden alusten hylkyjä yli kahdensadan vuoden takaa. Ruotsinsalmen ensimmäiseen taisteluun osallistui arviolta 110 venäläistä ja noin 50 ruotsalaista alusta. Tämä taistelu päättyi Venäjän voittoon. Ruotsinsalmen toiseen taisteluun osallistui 130–150 venäläistä alusta ja noin 210 ruotsalaista alusta. Ruotsin voitto saaristossa ratkaisi Kustaan sodan. Uponneita tai muulla tavoin tuhoutuneita aluksia oli lukuisia. Toisessa meritaistelussa venäläiset menettivät noin 60 alusta ja Ruotsi vain kuusi. Tuhoutuneisiin tai uponneisiin aluksiin kuuluivat muun muassa Venäjän saaristolaivaston uusimmat ja suurimmat fregatit St. Alexander, St. Jekaterina, St. Konstantin, St. Maria ja St. Nikolai. Ruotsinsalmen taisteluihin liittyviä hylkyjä ja alusten jäänteitä lienee Ruotsinsalmen merialueella ja sen tuntumassa jopa 60. Ruotsinsalmen meritaistelualueella oleva 1700-luvun hylkykeskittymä onkin lajissaan maailman suurimpia. Kaikkiaan Ruotsinsalmen taisteluihin liittyviä hylkyjä on toistaiseksi löydetty 18, näistä viimeisimmät vasta vuonna 2019.

Everstinna Maria Purpurin ja Pyhän Nikolaoksen kirkon kohtalot kietoutuivat toisiinsa brittijoukkojen tuhotessa Ruotsinsalmea Krimin sodan aikana. Ruotsinsalmen meritaisteluiden jälkeen venäläiset rakensivat Ruotsinsalmen linnoitukset suojaamaan pääkaupunkiaan Pietaria. Linnoituskaupunki kasvoi 1790-luvulla merkittäväksi asutuskeskittymäksi. Suomen liittäminen osaksi Venäjää vuonna 1809 muutti Itämeren voimasuhteita ja siirsi puolustuksen painopisteen lännemmäksi. Viapori eli nykyinen Suomenlinna sai roolin, joka oli aiemmin kuulunut Ruotsinsalmelle. Ruotsinsalmen linnoitukset säilyivät, mutta niiden merkitys väheni. Vuonna 1855 Ruotsinsalmen linnoitus oli yhä kaupunkimainen kokonaisuus, vaikka sen suuruuden päivät olivat jo takanapäin. Yksi Ruotsinsalmen linnoituskaupungin asukkaista oli everstinleski Maria Purpur. Hän oli muuttanut nuorena naisena Ruotsinsalmeen ensimmäisen aviomiehensä Ivan Kolpašnikovin mukana, mutta jäi leskeksi. Sotaväkeä täynnä olevasta linnoituskaupungista löytyi uudeksi puolisoksi eversti Vladimir Purpur, leski hänkin. Purpurit saivat kaksi poikaa, joista ensimmäinen eli vain muutaman kuukauden. Suomen sodan aikaan 1809 Maria Purpur odotti toista lastaan, mutta jäi uudelleen leskeksi ennen lapsen syntymää. Toinen poika eli alle kaksi vuotta. Maria Purpur ei avioitunut enää uudelleen. Hän jäi asumaan linnoituskaupunkiin ja oli jo noin 80-vuotias, kun Krimin sodan laineet ehtivät Ruotsinsalmeen asti. Vuonna 1855 brittilaivasto oli käynyt jo kahteen kertaan Ruotsinsalmessa tuhotöissä. Kolmannen kerran sotilaat nousivat maihin heinäkuun lopulla tavoitteenaan hävittää linnoitus lopullisesti. Liekit loimusivat linnoituskaupungissa, kun brittisotilaat astuivat taloon, jossa iäkäs Maria Purpur makasi sairauden heikentämänä sängyssään. Muut asukkaat olivat paenneet. Sotilaat aikoivat polttaa talon, joten he komensivat vanhaa rouvaa siirtymään ulos. Purpur kieltäytyi. Hän ilmoitti ennemmin jäävänsä liekkeihin. Sotilaat kantoivat hänet ulos rakennuksesta ja läheiselle mäelle Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Yön aikana Ruotsinsalmi poltettiin. Vain kirkko jäi jäljelle. Maria Purpur on tunnettu historiallinen hahmo Kymenlaaksossa. Hänen kohtaamisestaan brittisotilaiden kanssa esiintyy paikallisesti lähes kymmenen eri versiota. Joissakin versioissa kirkko säästyy, koska Maria Purpur taivuttelee sotilaat luopumaan sen polttamisesta. Toisissa taas sairas ja heiveröinen Purpur kävelee kirkolle itse, mistä vaikuttuneina sotilaat jättävät rakennuksen rauhaan. Varmaa Purpurista kerrotuissa tarinoissa on ainakin se, että Pyhän Nikolaoksen kirkkoa ei poltettu muun linnoituksen mukana. Rakennuksen edessä on nykyään Maria Purpurin muistopatsas. Kirkko on ainoa yhä alkuperäisessä käytössään oleva rakennus Ruotsinsalmen linnoituksen ajalta.

Ruotsinsalmen linnoituskaupungissa asui sotilaita ja heidän perheitään, kauppiaita ja palvelusväkeä. Yli kymmenen tuhannen asukkaan joukko oli hyvin kansainvälinen. Ruotsinsalmen linnoituksen väestö heijasteli Venäjän valtakunnan kirjavaa väestöpohjaa, johon kuului yli sata eri kansallisuutta. Vilkkailla kaduilla ja kujilla kaikui puhetta monilla eri kielillä. Asukkaiden vakaumukset vaihtelivat katolilaisuudesta luterilaisuuteen ja islaminuskoon, mutta ylivoimaisesti suurin osa varusväestä oli ortodokseja. Tavallisen sotilaan arki oli kaavamaista ja kurinalaista. Päivästä toiseen sotilaat osallistuivat sotaharjoituksiin, kunnostivat sotasatamaa ja huolsivat linnaketta. Useimpien kotina olivat satojen miesten asuttamat kasarmit. Upseeriston elämä oli yltäkylläistä, suorastaan loisteliasta. Sotaharjoitusten vastapainona upseerit saivat nauttia säätynsä mukaisesta seurapiirielämästä lähikartanoissa ja upseeriklubilla. Sotilaiden saama rahapalkka houkutteli yrittäjiä. Alueelle muuttikin kymmeniä kauppiaita ja suuri määrä pikkuporvareita perheineen ja apulaisineen. Töiden perässä linnoitukseen muutti myös lukuisa joukko lähikylien ja -kaupunkien nuoria naisia. Ruotsinsalmessa piiat saivat parempaa palkkaa ja elämä oli vapaampaa kuin kotikylässä. Vapaus näkyi myös aviottomien lasten määrässä. Sotilaat toivat työtä ja toimeentuloa – mutta myös sairauksia. Keuhkotauti, isorokko, kolera ja lavantauti jylläsivät. Ahtaat asumisolot tartuttivat tauteja eteenpäin nopeasti. Sotilaille oli tarjolla sairaalahoitoa, mutta sairastuneet vaimot ja lapset eivät päässeet sotilassairaaloihin hoidettaviksi. Vuonna 1804 joka kolmas Ruotsinsalmessa kuollut oli alle 15-vuotias.

Katariina Suuren perustama Ruotsinsalmen linnoituskaupunki kasvoi 1800-luvun alkuun mennessä yhdeksi aikakauden suurimmista asutuskeskittymistä Suomessa. Nykyiselle Kotkansaarelle 1700-luvun lopulla syntynyt Ruotsinsalmen merilinnoitus kasvoi seuraavan vuosisadan alkuun mennessä yhdeksi aikansa suurimmista asutuskeskittymistä Suomen mittakaavassa. Sen strateginen merkitys Venäjälle oli tärkeä: Ruotsinsalmen linnoituksen tehtävänä oli suojella pääkaupunki Pietaria. Kadut ja kujanteet täyttyivät sotilaista ja upseereista. Päällystö ja viranhaltijat toivat usein mukanaan vaimon, lapsia ja palvelusväkeä. Ruotsinsalmeen löysivät tiensä myös kauppiaat, joita ilman lähes kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki ei olisi tullut toimeen. Suuresta asukasmäärästään huolimatta Ruotsinsalmesta ei koskaan tullut kaupunkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Se oli ensisijaisesti linnoitus, jossa elettiin linnoituksen ehdoilla. Kaupunkimaisuutta toi asemakaava kortteleineen ja tontteineen, mutta väestöltään Ruotsinsalmi erosi selvästi aikansa kaupungeista. Se oli miehinen yhteisö, jossa seitsemää sotilasta kohden oli yksi siviili. Läheisen Haminan kaupungin porvarit hyötyivät linnoituksen rakentamisesta ja sen asukkaista. Siksi he myös vastustivat kaupunkioikeuksien myöntämistä Ruotsinsalmelle. Vaikka Hamina oli asukasmäärältään kohtuullisen kokoinen kaupunki, se ja toinen lähikaupunki Loviisa yltivät väestöiltään vain murto-osaan Ruotsinsalmen asukasmäärästä.

Ruotsinsalmen linnoituksen komentaja, markiisi Jean Baptiste Prevot de Sansac kohtasi Haminassa porvaristyttö Ulrika Bruunin ja rakastui. Ruotsinsalmen merilinnoitus eli kukoistuskauttaan 1790-luvulla. Keisarillisen Venäjän pääkaupunkia suojaava linnoitus oli sotilaallisesti tärkeä, ja se kykeni majoittamaan 7 000 sotilasta. Ruotsinsalmen linnoituksen komendantiksi nimitettiin vuonna 1795 Jean Baptiste Prevot de Sansac, joka oli lukuisien meritaisteluiden ja Yhdysvaltojen vapaussodan veteraani. Hänellä oli lisäksi Traversayn markiisin arvonimi. Ranskan siirtokunnassa syntynyt, kreolitaustainen de Sansac oli saapunut Venäjälle Ranskan vallankumouksen myötä. Venäjällä hän sai korkean viran ja alkoi käyttää venäläistä etunimeä Ivan Ivanovich. Ruotsinsalmessa hänen tehtävänään oli johtaa linnoitusta ja sotasatamaa. Komendantti vaikutti Ruotsinsalmen maisemaan monella tavalla: hän muun muassa osallistui Sapokan sotatelakan suunnittelemiseen ja oli valitsemassa Kotkan ortodoksisen kirkon paikkaa. De Sansacin sotilasura oli nousujohteinen, mutta yksityiselämässään hän sai kokea sekä myötä- että vastatuulta. Hänen vaimonsa menehtyi synnytykseen pian Ruotsinsalmeen saapumisen jälkeen. Ruotsinsalmen linnoituselämä tarjosi kuitenkin upseereille säädyn mukaista ajanviettoa harmaan arjen vastapainoksi. Haminalaisen suurkauppias Bruunin upseerikerholla de Sansac tapasi neiti Ulrika Bruunin. Markiisia 25 vuotta nuorempi neiti oli koulutettu, kielitaitoinen ja lahjakas. Illallisten, tanssiaisten ja retkien lomassa markiisi ja Ulrika Bruun rakastuivat. Keväällä 1800 juhlittiin Traversayn markiisi de Sansacin ja neiti Ulrika Bruunin häitä Haminan roomalaiskatolisessa kirkossa. Yhteiselämä alkoi Ruotsinsalmessa, mutta vain muutama vuosi myöhemmin markiisin palveluksia kaivattiin Pietarissa. Perhe jätti taakseen kasarmien ja varastojen täyttämän linnoituksen ja muutti Pietariin, missä he asettuivat ylelliseen kaupunkipalatsiin muodikkaan Englantilaisen rantakadun varrelle. Meriministerin virkaan nousseen markiisin tehtävistä tärkeimpiä oli merimatkojen suunnittelu, ja hänen työhuoneensa täyttyi navigointivälineistä, merikartoista, laivamalleista ja merenkäyntiin liittyvistä kirjoista. Asiaan kuului myös loisteliaiden juhlien järjestäminen keisarillisen Venäjän aatelistolle, mistä rouva de Sansac huolehti erittäin menestyksekkäästi. Onnellinen avioliitto kesti kaksikymmentä vuotta. Haminalainen markiisitar menehtyi vain 40-vuotiaana, ja puoliso jäi ikävöimään häntä suuresti. De Sansac rukoili vaimonsa puolesta kirkossa joka ilta. Kymmenen vuotta myöhemmin hänet haudattiin markiisittarensa viereen tämän toiveen mukaisesti.

Brittiupseeri Samuel E. Marshall palveli Venäjän saaristolaivastossa fregatti St. Nikolain kapteenina. Toivottomassa tilanteessa Marshall päätyi kohtalokkaaseen ratkaisuun. Ruotsinsalmen meritaistelut kuuluvat Kustaan sodan tärkeimpiin tapahtumiin. Taisteluissa kohtasivat kahden suurvallan, Ruotsin ja Venäjän, laivastot. Sodan aloittanut Ruotsin kuningas Kustaa III tavoitteli sotilaallisia voittoja ja vaikutusvaltaa Itämerellä. Venäjä oli jo sodassa Turkin kanssa, mutta vastasi keisarinna Katariina Suuren johdolla Ruotsin sotatoimiin. Venäjä varusti maavoimansa ja avomeri- ja saaristolaivastonsa ja kävi taisteluun. Saaristofregatti St. Nikolai on parhaiten tunnettuja Ruotsinsalmen taisteluihin osallistuneita venäläisiä aluksia. Se on hyvä esimerkki Venäjän joukoista, joissa eurooppalaiset upseerit ja imperiumin monelta laidalta koottu miehistö taistelivat rinta rinnan. St. Nikolain miehistössä tiedetään olleen ainakin kasakoita ja suomensukuisia mordvalaisia. St. Nikolaita komensi brittiupseeri Samuel E. Marshall. Kunnianhimoinen Marshall oli suunnannut laivastouralle isänsä jalanjäljissä. Jo alle 25-vuotiaana hän oli ehtinyt toimia kapteenina Itämerellä ja päässyt upseeriksi keisarillisen Venäjän laivastoon. Mahdollisuus uralla ylenemiseen sai hänet siirtymään suuremmasta avomerilaivastosta pienempään saaristolaivastoon. Marshallin tarina ei ole erityislaatuinen, sillä ammattisotilaiden urat olivat 1700-luvun lopulla hyvin kansainvälisiä. Palvelumahdollisuuksia avautui ympäri Eurooppaa, ja Venäjän armeijan upseerina Marshall sai osakseen luottamusta, jota hänen synnyinmaansa ei olisi näin nuorelle upseerille suonut. St. Nikolai oli uusi, suurehko saaristofregatti, jossa oli 38 tykkiä. Marshallin johdolla se osallistui menestyksekkäästi Viipurinlahden taisteluihin. Marshall teki parhaansa voiton eteen myös Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa, joka käytiin nykyisen Kotkan merialueella kesällä 1790. St. Nikolai kuitenkin päätyi keskelle ruotsalaisten tykkitulta ja vaurioitui pahasti. Miehistö aneli Marshallia antautumaan, mutta turhaan. Marshall esti kaikki antautumisyritykset – brittilehdistön kirjoittelun mukaan jopa ampumalla venäläisen upseerin. Päätös jatkaa taistelua millä hinnalla hyvänsä koitui miehistön ja Marshallin itsensä kohtaloksi. St. Nikolai alkoi kallistua ja upposi. Marshall, jo haavoittuneena, painui meren pohjaan aluksensa mukana. Suurin osa lähes 400 sotilaan miehistöstä menehtyi taisteluissa tai veden varaan jouduttuaan. Henkiin jäi lopulta vain joitakin kymmeniä merisotilaita. Marshallin ratkaisussa oli aineksia monille huhuille ja aikalaistarinoille, joissa sekoittuivat tragedia, sankaruus ja seikkailu. Miehistön kohtalo ohitettiin osana sodan välttämättömiä uhrauksia.

Venäjän saaristolaivaston upouusi fregatti St. Nikolai miehistöineen koki Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa julman kohtalon.  Ruotsinsalmen meritaisteluiden tunnetuimpia tragedioita lienee Venäjän saaristolaivaston fregatti St. Nikolain kohtalo. Upouusi 38 tykin soutufregatti edusti uutta alustyyppiä ja saaristolaivaston tulivoimaisinta kalustoa. Aluksen pituus oli noin 40 metriä, leveys lähes 10 metriä ja syväys mataliin rannikko- ja saaristovesiin sopivasti vain 3,6 metriä. Sotalaivan purjehdushistoria jäi kuitenkin vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Brittiupseeri Samuel E. Marshallin komentama, lähelle venäläislinjan keskustaa sijoitettu St. Nikolai oli tunteja ankaran tykkitulen kohteena. Marshall ei silti suostunut antautumaan. Noin 400 sotilaan miehistöstä oli taistelujen ja tykkitulen jälkeen hengissä enää noin 80 miestä, kun pahoin vaurioitunut alus alkoi kallistua. Fregatti upposi hetkessä, ja vain kourallinen miehiä pelastui. Kun sukeltaja Karl Reijasto löysi St. Nikolain hylyn Kotkan vesiltä vuonna 1948, meriarkeologiaa ei tieteenalana ollut vielä olemassa. Ensimmäiset yritykset nostaa St. Nikolai epäonnistuivat, ja hylky vaurioitui osittain. Vasta 1960-luvulla sukelluslaitteiden kehitys tarjosi mahdollisuuden vedenalaisiin tutkimuksiin. 1970-luvulta lähtien Museovirasto ja Kymenlaakson maakuntamuseo ovat järjestäneet useita tutkimusleirejä. Niiden myötä suomalaiset olivat 1990-luvulle tultaessa saavuttaneet kansainvälisesti tunnustettua meriarkeologian osaamista. St. Nikolain hylky koki kovia vilkkaan laivaväylän varrella, ja lopulta se romahti kasaan. Venäläisen fregatin asema suomalaisen vedenalaisen tutkimuksen historiassa on silti erityinen.

Aatelisnuorukainen Jevgeni Baratynski päätyi upseerin virkaa tavoitellessaan Kyminlinnaan. Runous ja kirjalliset piirit veivät kuitenkin voiton sotilasurahaaveista. Venäjän runouden kulta-ajan suuri nimi Jevgeni Baratynski ammensi innoitusta taiteeseensa Suomen luonnosta. Baratynski oli syntyjään venäläisen aatelisperheen poika, ja hänen kasvatuksensa tähtäsi loisteliaaseen tulevaisuuteen upseerina. Nuoruuden hairahdus paashikoulussa muutti kuitenkin hänen elämänsä suunnan. 15-vuotias Baratynski tuli opiskelijatovereineen varastaneeksi nuuskarasian. Varkaus saatiin selville, ja Baratynskin loistavalta tulevaisuudelta putosi pohja. Koulusta erottamisen myötä hän sai heittää hyvästit upseerin uralle. Baratynskin ratkaisu oli pyrkiä palvelukseen tavallisena sotamiehenä. Upseeriksi voisi yhä päästä, jos onnistuisi todistamaan nuhteettomuutensa ja saamaan armahduksen. Tämä ei kuitenkaan käynyt käden käänteessä. Oltuaan vuoden sotamiehenä Baratynski sai ylennyksen aliupseeriksi ja hänet määrättiin Savonlinnan jalkaväkirykmenttiin. Siihen kuuluivat Lappeenranta, Hamina ja Kyminlinna, joista viimeinen oli Baratynskin asemapaikka. Suomen-aikoinaan Baratynski kirjoitti ensimmäiset merkittävät runonsa, jotka tekivät hänestä tunnetun Venäjän kirjallisen sivistyneistön parissa. Suomen luonnon jylhyys ja karuus sointuivat hyvin tulevaisuutensa kanssa kipuilevan ja melankoliaan taipuvaisen nuoren miehen tunteisiin. Esikuntapalvelus Helsingissä tutustutti Baratynskin kirjalliseen salonkiin, jota pidettiin kenraalikuvernööri Zakrevskin luona. Inspiraatiota lisäsi kenraalikuvernöörin hurmaava vaimo Agrafena, jolle Baratynski kirjoitti runon toisensa jälkeen. Vastoinkäymisistä huolimatta Baratynskin aatelistausta suojasi häntä suurimmilta kolhuilta. Runoilijalla oli arvovaltaisia ystäviä, jotka lopulta saivat hankittua hänelle armahduksen. Kauan toivottu ylennys upseeriksi toteutui, mutta 25-vuotias Baratynski ei enää haaveillutkaan urasta armeijassa. Hän erosi pian tehtävästään, avioitui ja vetäytyi maatilalleen nauttimaan rauhallisesta aateliselämästä runouden parissa. Baratynskin runous keräsi ylistystä ajan kirjallisissa piireissä. Muun muassa Venäjän kansallisrunoilija Alexander Pushkin piti hänen tuotantoaan suuressa arvossa. Yleisön suosikiksi Baratynski ei koskaan noussut, ja hän jäi joksikin aikaa unohduksiin varhaisen kuolemansa jälkeen. Nykyään Baratynskia pidetään yhtenä tärkeimmistä venäläisen runouden kultakauden runoilijoista. Erityisesti yksi Baratynskin runoista kytkeytyy kiinteästi Kymenlaaksoon. Korkeakosken kuohut innoittivat nuoren runoilijan kirjoittamaan runon kosken majesteettisuudesta. KOSKI (1821) Kohise koski, pauku paasi vapise harmaa virran vuo niin että laakson kaiku tuo alati vastaa ulvontaasi! (suom. Lauri Kemiläinen)

Ruotsin ja Venäjän laivastoissa palveli sotilaita molempien valtakuntien kaikilta laidoilta. Upseeristossa oli myös palkkasotilaita mm. Britanniasta ja Ranskasta. Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa kohtasivat toisensa Ruotsin ja Venäjän saaristolaivastot. Upseerit, merenkulkijat ja sotilaat olivat päätyneet Kymijoen suuhun sekä lähiseuduilta että kaukaa suurvaltojen toisilta laidoilta. Ruotsin saaristolaivastossa palveli ihmisiä kaikista valtakunnan osista Pohjois-Saksan Stralsundista Suomen maakuntiin. Saaristolaivaston merimiehet oli värvätty pääosin Lounais-Suomen merenkulkupitäjistä, mutta moni oli lähtöisin Pohjanmaalta, Skånesta tai Tukholman saaristosta. Noin puolet aluksilla palvelleista oli sotilaita Hämeen, Uudenmaan ja Savon prikaateista. Saaristolaivasto edusti koko Ruotsin valtakuntaa. Venäjän sotakaleereihin tarvittiin paljon soutajia, mutta harva tarttui airoon vapaaehtoisesti. Näin meritaisteluun päätyi ihmisiä myös kaukaa Turkista ja Venäjän Aasian-puoleisilta aroilta. Osa ruotsalaisten vangeiksi jääneistä sotilaista oli Venäjän muiden sotien vankeja Mongoliasta tai Mustaltamereltä. Venäjän laivastossa palveli ilmeisesti myös valtakunnan vähemmistökansojen jäseniä kuten suomalaisia ja mordvalaisia, mutta moni puhui äidinkielenään venäjää. Upseereista moni oli venäläinen, mutta vakiintuneen tavan mukaan Venäjän laivastossa palveli paljon ammattiupseereita Euroopan merenkulkumaista: Isosta-Britanniasta, Ranskasta, Espanjasta ja Italian eri ruhtinaskunnista.

Piika Anna Maria Engsten seurasi työnantajaansa kapteeni Leijonanckeria sotaan. Viipurinlahden taistelussa Anna Maria teki kerrassaan uskomattoman urotyön. Keski-Ruotsista kotoisin oleva Anna Maria Jansdotter Engsten oli saanut hyvän työpaikan: hän toimi palvelusneitinä arvostetussa aatelisperheessä. Kun työnantaja, Ruotsin laivaston kapteeni G. A. Leijonancker lähti merikomennukselle Kustaan sodan sytyttyä, Anna Maria seurasi mukana ja huolehti, että kapteenin arki sujui mukavasti myös sodan olosuhteissa. Kustaan sota alkoi 1788, kun Ruotsin kuningas Kustaa III halusi vahvistaa valtakuntansa asemaa Itämeren valtiaana ja ryhtyi sotaan kansan ja aateliston vastustuksesta huolimatta. Ruotsin saaristolaivasto suuntasi Suomen rannikolle kohtaamaan keisarillisen Venäjän saaristolaivaston. Ruotsin laivastossa purjehti myös G. A. Leijonancker ja hänen mukanaan 28-vuotias Engsten. Oli epätavallista, että laivaston mukana oli naisia. Ruotsin joukoissa heitä oli muutamia eri tehtävissä. Engstenin kohtalo laivaston mukana purjehtivana palvelusneitinä oli kuitenkin poikkeuksellinen, sillä hän päätyi myös taistelukentälle. Ruotsin laivasto murtautui ulos venäläisten saarrosta Viipurinlahdella heinäkuussa 1790. Engsten oli mukana Atis-nimisellä jahdilla, joka kuljetti tarvikkeita ja ruokatavaraa kuten eläviä lampaita. Atis sai osuman venäläisestä tykkitulesta. Miehistö pelastautui pienempään veneeseen, ja päätti hylätä jahdin ajelehtimaan laineille. Engsten oli tilanteesta eri mieltä. Hän ei pitänyt osumaa eikä edes venäläisfregatin jatkuvaa tykkitulta tarpeeksi hyvänä syynä hylätä ruokatavaroita ja muuta lastina ollutta omaisuutta. Engsten jäi yksin alukseen. Tykinkuulien jättämät reiät hän tukki vaatteillaan. Hänen myös onnistui ohjata alusta, vaikka tavallisesti se olisi ollut kahden merimiehen työ. Venäläinen fregatti jatkoi tulitustaan, mutta Engsten suuntasi kohti turvallista maihinnousupaikkaa ja kuljetti aluksen Viipurinlahdelta Ruotsinsalmeen asti. Engstenin hämmästyttävä suoritus ei jäänyt huomiotta. Ruotsalainen majuri Paul Henrik Scharff kirjoitti siitä tarkan raportin, ja tieto Engstenin sotaponnisteluista kulki aina kuninkaalle asti. Anna Maria Engstenille myönnettiin vuonna 1791 meriurhoollisuusmitali ja lisäksi merkittävä 50 riikintaalerin palkkio. Sotaseikkailujensa jälkeen Anna Maria Engsten on kadonnut historian hämäriin lähes täysin. Se kuitenkin tiedetään, että palkkion saatuaan Anna haki kauppalupaa Tukholmassa. Ehkä hän haaveili vaihtavansa kuuliaisen palvelusneidin tehtävän kauppiaan itsenäiseen työhön.

Kustaan sodassa Ruotsi ja Venäjä mittelivät suurvalta-asemasta Itämerellä. Sodan pyörteisiin tempautuneiden ihmisten elämään taistelut toivat epävarmuutta, kauhua ja uhrauksia. Ruotsinsalmen toista meritaistelua pidetään Itämeren merkittävimpänä meritaisteluna. Kymijoen suuhun kerääntyi kesällä 1790 kymmeniä tuhansia sotilaita. Taisteluun osallistui lähes 370 sota-alusta suurista soutufregateista pieniin tykkijolliin. Taistelu päättyi Ruotsin voittoon. Ruotsalaiset menettivät aluksistaan vain kuusi. Venäläisten tappiot olivat valtavat: noin 60 alusta upposi, vallattiin tai poltettiin. Taistelun seurauksena Venäjän laivasto muutti strategiaansa ja keskittyi ketterien ja tehokkaiden tykkipursien rakentamiseen. Niitä voitiin valmistaa nopeasti, ja ne soveltuivat suuria laivoja paremmin Suomenlahden karikkoisille vesille. Sota myös todisti Venäjälle saaristopuolustuksen merkityksen ja johti Ruotsinsalmen linnoituksen ja laivastoaseman perustamiseen. Kun venäläiset ryhtyivät linnoittamaan Kymijokilaaksoa, mallia otettiin Ruotsin suuresta merilinnoituksesta Sveaborgista eli nykyisestä Suomenlinnasta. Ruotsinsalmen linnoitusta rakennettiin, kunnes Suomen sota 1808–1809 muutti sotilaalliset valtasuhteet Itämerellä pysyvästi. Taistelu pohjoisen Itämeren hallinnasta päättyi Ruotsin tappioon, ja Suomi liitettiin Venäjän imperiumiin suuriruhtinaskuntana.

Johan From komennettiin merisotilaaksi Ruotsin saaristolaivastoon. Hän oli onnekas ja selvisi hengissä kertomaan sodan kauhuista. Ruotsinsalmen toinen meritaistelu oli Itämeren merkittävin sotatapahtuma omana aikanaan. Eniten tietoa on säilynyt upseereista ja yläluokasta, mutta suurin osa taisteluihin osallistuneista ja niissä menehtyneistä oli rivimiehiä. He olivat eri puolilta Itämerta ja kauempaakin värvättyjä sotilaita, jotka eivät olleet saaneet tehtäväänsä mitään koulutusta. Yksi heistä oli Johan From. Ruotsin ruotujärjestelmä edellytti, että kylä- ja taloyhteisöt varustivat tietyn määrän sotilaita, jotka kutsuttiin tarvittaessa sotaan. Jos ruotusotilaat kuolivat, katosivat tai jäivät vangeiksi, yhteisön tuli hankkia tilalle uudet sotilaat. Vuonna 1790 Kökarin saarelle Ahvenanmaalle saapui tieto, että edellisvuonna lähetetyt viisi ruotusotilasta olivat kuolleet taisteluissa tai kulkutauteihin tai jääneet vangeiksi. Tilalle piti lähettää kuusi uutta sotilasta. Tämä tarkoitti, että saarelle elintärkeisiin maanviljelys- ja kalastustöihin jäisi entistä vähemmän väkeä, mutta valinnanvaraa ei ollut. Sotaan lähetettiin 23-vuotias renki Johan Hansson. Edellisvuonna lähetetyistä sotilaista nuorin oli ollut vain 16-vuotias. Johan Hansson peri ruotunimensä From edeltäjältään, taistelussa vangiksi jääneeltä Per Fromilta. Johan sai uuden tehtävänsä vastineeksi myös oman pienen torpan ja maapalan, jotka nekin olivat kuuluneet Per Fromille. Johan ei kuitenkaan ehtinyt nauttia uudesta omaisuudestaan, sillä hänen palveluksensa alkoi välittömästi. Sotilasura vei Fromin Sveaborgiin eli nykyiseen Suomenlinnaan, jossa hänet komennettiin saaristofregatti Styrbjörnin miehistöön. Styrbjörn oli mukana useissa taisteluissa, myös Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Johan From selvisi hengissä valtavasti uhreja vaatineista taisteluista, mutta hänen ystävänsä, 22-vuotias Thomas Matsson Berg, sai surmansa tykkisluupilla tapahtuneessa räjähdyksessä. Meritaisteluiden tunnelman ja näkyjen on täytynyt painua lähtemättömästi Fromin mieleen. Hänen kerrotaan kuvailleen, miten kuolleiden sotilaiden ruumiit kelluivat aalloilla kuin linnunraadot. Kustaan sodan päätyttyä Johan From pääsi palaamaan torppaansa. Sotilasura jatkui, From avioitui ja perhe kasvoi yhdeksänlapsiseksi. From todennäköisesti osallistui vuosina 1808–1809 Suomen sotaan, jonka seurauksena Suomi liitettiin Venäjään ja ruotujärjestelmä lakkautettiin. From jäi siis kylänsä viimeiseksi ruotusotilaaksi, mutta sai pitää torppansa ja eli torpparina 78 vuoden ikään.

Kuuntele tarina Kustaan sodasta, jossa Ruotsi ja Venäjä mittelivät suurvalta-asemasta Itämerellä. Ruotsi ja Venäjä sotivat toisiaan vastaan 1700-luvulla kolme kertaa. Sodista kaksi johti Ruotsin itäosien eli Suomen miehitykseen. Miehitysjaksoja on kutsuttu nimillä Isoviha ja Pikkuviha. Sodista kolmas, Kustaan sota, käytiin vuosina 1788–1790. Nimensä se on saanut Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n mukaan. Vastapuolella oli Kustaan serkku, Venäjän hallitsija Katariina II Suuri. Kustaan sodassa Ruotsi ja Venäjä mittelivät suurvalta-asemasta Itämerellä. Ruotsin valtakausi oli päättymässä ja Venäjän kaksipäinen kotka nousi mahdissaan. Nämä suuret käänteet punoutuvat Ruotsinsalmen tapahtumien kautta osaksi sodan ja rauhan tarinaa sekä Suomen historiaa. Kustaa III halusi palauttaa maansa mahdin. Tarkoitusperät olivat myös henkilökohtaisia, sillä voitto sodassa voisi palauttaa Kustaa III:n kansansuosion. Sotaan ryhtyminen oli uhkarohkeaa: rahavaroja ja muita resursseja ei ollut riittävästi, ja vaarana oli kahden rintaman sota Venäjää ja Tanskaa vastaan. Edes kotimaassa vallinnut vastustus ei silti estänyt kuningasta. Taisteluiden painopiste oli saaristossa ja merellä. Ruotsinsalmen ensimmäinen meritaistelu kesällä 1789 päättyi Venäjän voittoon. Ruotsinsalmen toinen meritaistelu seuraavana kesänä toi voiton ruotsalaisille, ja rauha solmittiin Värälässä. Sota ei tuonut muutoksia valtakuntien rajoihin, mutta sen seurauksena nykyisen Kotkan alueelle rakennettiin Ruotsinsalmi–Kyminlinnan kaksoislinnoitus Pietaria suojaamaan. Sodan todellisuus oli aikalaisille kaikkea muuta kuin rajapisteitä kartalla. Molemmilla puolilla taisteluihin osallistui ihmisiä eri kansallisuuksista, uskontokunnista ja yhteiskuntaluokista. Soutajat ja upseerit, miehet ja naiset, skånelaiset ja tataarit kärsivät sodan kauhuista samalla tavalla. Monen matka päättyi Ruotsinsalmeen. Henkeä eivät uhanneet vain taistelut. Niitäkin tappavampia olivat taudit, joiden leviämistä ahtaat asumisolot ja sotaleirien kurjat olosuhteet edesauttoivat. Meri kätkee tänäkin päivänä alleen Ruotsinsalmen taisteluiden hylkyjä. Hylkylöytöjen kautta on mahdollista tavoittaa häivähdyksiä sodan todellisuudesta. Arkipäiväiset esineet kertovat sodan arjesta ja siitä, millaisia inhimillisiä tarpeita ja unelmia sekoittui Ruotsinsalmen kohtalonhetkiin.